*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61898 ***

PAHOLAISEN SILMÄ

Kirj.

Øvre Richter-Frich


Suoment. W. F. I.





Porissa,
Otto Andersin'in kustannusliike,
1924.




I.

SHAKINPELAAJAT.


Tapahtuipa kerran -- ja samoin on tapahtunut usein -- että kolme
pohjoismaista taiteilijaa löi tuumansa tukkoon Parisissa ja elosteli
kolme päivää yhteen menoon. Raudanlujalla johdonmukaisuudella he
kaatoivat sisäänsä suuret määrät hyvää ja huonoa väkiviinaa. He
häiritsivät aamukahviloita, tappelivat pika-ajurien kanssa ja tuottivat
vaivaa poliisikonstaapeleille Sacré-Coeurista aina Belfortin leijonaan
saakka. Mutta he putosivat aina jaloillensa. Niin tekevät pohjoismaiset
matkailijat aina -- elleivät jonkun erityisesti katalan onnettomuuden
vuoksi joudu tutkimaan poliisivankilaa.

Kolmantena päivänä viiden ajoissa he syystä tai toisesta menivät Café
de la Régenceen. He olivat harvasanaisia, juhlallisia ja humalasta
jäykistyneitä. Näytti siltä, kuin he eivät voisi välttää kohtaloaan.
Katsomatta oikealle tai vasemmalle syöksyivät he suoraapäätä sen
shakkipöydän luo, jossa Napoleon I aikoinaan pelasi. He istuutuivat,
järjestivät pelinappulat ja aloittivat pelin miettiväisen näköisinä.

Totiset herrat herättivät suurta huomiota. Arveltiin heidän olevan
hyvin eteviä shakinpelaajia, koska olivat uskaltautuneet luutnantti
Bonaparten rauhoitetun pöydän ääreen. Oliko siinä ehkä Tarrasch tai
kerrassaan itse Lasker?

Joukko innokkaita katselijoita kokoontui pöydän ääreen. Heitä
katseltiin hämmästyneinä. Tässä oli ilmeisesti kysymyksessä aivan
uusia järjestelmiä. Pelin alku oli jotakin ainutlaatuista shakkipelin
historiassa. Kumpikaan ei luovaillut eikä väistynyt askeltakaan.
Molemmat pelaajat teurastivat toistensa pelinappuloita, niin että sitä
oli ilo katsella. Talonpojat, hevoset, juoksijat ja tornit kaatuivat,
ja kuningattaret poistettiin mitä rauhallisimmin.

Katselijain silmät kävivät lautasen suuruisiksi, kun kaksi
viimeistä talonpoikaa teki itsemurhan ja kuninkaat kaikessa
majesteetillisuudessaan kahden seisoivat taistelutantereella.
Innostunut joukko veti helpotuksen huokauksen. Hauska peli!...

Mutta mitä oli tekeillä? Shakinpelaajat eivät näyttäneet tahtovan
lopettaa. Nyt vasta vaikeudet alkoivat oikein toden teolla. Pelaajat
siirtelivät heidän majesteettejaan liikuttavalla huolellisuudella.
Maailmansodan päättymisestä saakka ei ole nähty mokomaa itsevaltiuden
siirtyilemistä. Toinen kuningas ajoi toista takaa ympäri koko
shakkilaudan. Silloin pakeneva kuningas yht'äkkiä rupesi hyökkäämään...

Siiloin katselijat lopulta kävivät viheriäisiksi raivosta. Heistä siis
tehtiin pilkkaa?...

Sen jälkeen on oltu varovaisia shakkipelin katselemiseen nähden Café de
la Régencessä. Ja Napoleonin pöydässä on kielletty pelaamasta. Mutta
eräänä päivänä, monta vuotta edelläkerrotun jälkeen, tärisytti Café de
la Régenceä seuraava tapaus.

Kaksi ulkomaalaista tuli shakkihuoneeseen. He olivat keski-ikäisiä,
tunnettua kansainvälistä tyyppiä olevia miehiä. Paheiden leimaamia,
juoponnäköisiä, tunnusmerkillisiä rosvonaamoja. Mutta he pelasivat
shakkia erinomaisesti -- se oli ilmeistä. Niinpä kerääntyi varovainen
joukko noiden pelipöydässä istuvien vaiteliaiden herrojen ympärille.
He pelasivat sisilialaista peliä, ja katselijat olivat ihastuneet
molempien pelaajien nopeuteen ja täsmällisyyteen. Pelatessaan he
joivat ahkerasti, ja heidän vieressään oleva whiskypullo tyhjeni
nopeasti. Sitten alkoivat pelaajatkin käyttäytyä tyynemmin. Peli
oli joutunut ratkaisukohtaan, missä yksi ainoa harhasiirto ratkaisi
tuloksen. Katsojain jännitys kohosi kohoamistaan. He astuivat toistensa
varpaille, kuiskailivat toisilleen ja hermostuksissaan raapivat
päätänsä. Tämäpä oli kerrankin oikeata kunnon peliä.

Siirtojen väliajat kävivät yhä pitemmiksi. Pelaajien silmät tuijottivat
jäykästi eteensä. Sitten peli tykkänään pysähtyi. Kului neljännes,
kului puoli tuntia ilman mitään muutosta. Katselijat kävivät yhä
kärsimättömämmiksi. Parittain menivät he erääseen nurkkaan ja
väittelivät innokkaasti seuraavasta siirrosta. Sitten palasivat he
takaisin ja murahtelivat kärsimättömästi. Salissa oli tullut aivan
hiljaista.

Eräs vanha ammattipelaaja, joka viidestä frangista uhrasi taitonsa ja
tietonsa amatööreille, tunsi mielialansa ihan kaameaksi. Molempiin
pelaajiin oli ilmaantunut jotakin jäykkää ja tylsää, mikä suorastaan
täytti hänet pelolla. Hän rupesi tuijottamaan nuorempaan heistä. Noilla
leveillä, voimakkailla kasvoilla näkyi jotakin merkillisen ankaraa ja
vastenmielistä. Hän näytti puusta veistetyltä. Hänen piirteensä olivat
ikäänkuin jähmettyneet. Ja äkkiä hän keksi, mikä teki nuo kasvot niin
ihmeen elottomiksi ja muuttumattomiksi.

_Miehen silmäluomet eivät liikkuneet!_

Vanha herra rupesi miettimään. Mitä ihmettä tämä saattoikaan olla?
Viimeisestä siirrosta oli nyt kulunut yli kolme neljännestä. Äkkiä hän
nousi, ikäänkuin jonkun ajatuksen valtaamana.

Hän tunkeutui katselijajoukon läpi pöydän ääreen ja hetkisen
epäröityään löi toista pelaajaa olkapäälle. Mies ei liikahtanut. Ei
myöskään hänen vastapelaajansa osoittanut mitään elonmerkkejä. He
molemmat vain tuijottivat shakkilautaan ihmeen jäykin ja lasimaisin
silmin.

Katselijat vetäytyivät säikähtyneinä takaisin. Mitä tämä merkitsi?

Noudettiin isäntä, joka lähetti lääkäriä kutsumaan. Lyhyen tutkimuksen
jälkeen totesi tämä, että molemmat shakkimestarit olivat tehneet
toisistaan "matin".

He olivat molemmat kuolleet samassa silmänräpäyksessä.




II.

SALAISUUS.


Nuo kaksi kuollutta shakinpelaajaa vietiin ensiksi poliisilääkärin
vartiohuoneeseen. Sieltä lähetettiin ruumiit korkeammalle tieteelle
Pasteur-laitokseen, missä vanha professori Le Rousc vielä hallitsi
basilleja ja basillinviljelijöitä.

Poliisi oli tällä välin vaikeudetta todennut molempien vainajien
henkilöllisyyden niiden paperien avulla, jotka löydettiin heidän
taskuistaan. Molemmat olivat englantilaisia. Toisen nimi oli Simpson
ja toisen Greyburn. Heidän toimialastaan ilmaisivat paperit vähän tai
ei mitään. Mutta näytti siltä, kuin olisivat he elättäneet itseään
tilapäisellä keinottelulla. Ainakin viime aikoina näytti keinottelu
menestyneen hyvin, sillä vainajien papereitten joukosta löydettiin
kaksi viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitusta Crédit Lyonnaisiin.

Scotland Yardilta sai Parisin poliisi vainajista joukon varsin
omituisia tietoja. Heidän poismenonsa ei ollut yhteiskunnalle mikään
suurempi tappio. Kumpaakaan heistä ei ollut ennen rangaistu, mutta he
olivat lukemattomia kertoja seisoneet vankilan kynnyksellä. He olivat
olleet kantavieraita peliluolissa, yökahviloissa ja aamuhuoneustoissa.
He elivät kädestä suuhun yhdessä Sohon henkevän rikollisylimystön
kanssa ja olivat mestareja kaikenlaatuisissa peleissä. Simpson oli
aikaisemmin ollut sekaantuneena suureen vääränrahan tekijäin juttuun,
mutta oli luovaillut niin taitavasti, että oli päässyt vapaaksi
kaikesta. Greyburnia epäiltiin ryöstömurhasta, mutta oli hänet
todistusten puutteessa laskettu vapaalle jalalle.

Viime aikoina olivat he pysyneet rauhallisina. Mutta mieliala Sohossa
ei ollut heitä kohtaan yhtä suopea kuin ennen, riippuipa se nyt
sitten jostakin henkilökohtaisesta riidasta taikka yhteisen asian
kavaltamisesta.

Lopuksi pyysi Scotland Yard ranskalaiselta poliisiprefektuurilta
lupaa saada hieman lähemmin tarkastella tätä asiaa, joka kieltämättä
oli sangen salaperäinen ja herätti aavistuksen rikoksesta. Englannin
viranomaiset päättivät lähettää paikalle yhden miehistään Lontoosta.
Hän ei tällä haavaa ollut virantoimituksessa, mutta hän tunsi Englannin
rikollismaailman ja sitä lähellä olevat piirit paremmin kuin kukaan muu
nyt elävä poliisimies tai rikosasiain tuntija. Hänen nimensä oli Ralph
Burns.

Sillä aikaa asetettiin nuo kaksi ruumista leikkauspöydälle. Le Rousc
itse johti oikeuslääketieteellistä tutkimusta, vaikka se ei oikeastaan
kuulunutkaan hänen alaansa.

Lääkärien suureksi kummastukseksi ei löydetty mitään suoranaisen
myrkytyksen merkkejä. Molemmat vainajat olivat olleet voimakkaita
ja terveitä ihmisiä, eikä heidän hurjisteleva elintapansa ollut
suurestikaan vahingoittanut heidän ruumiinrakennettaan. Ei voinut puhua
äkillisestä aivotulehduksesta tai muusta sellaisesta.

Kumpaisessakin tapauksessa oli suoranaisena kuolemansyynä sydänhalvaus
tai lähemmin määritellen veritulppa. Mikä sen oli aiheuttanut, sitä
taas oli erinomaisen vaikea ratkaista. Näytti kuitenkin siltä, kuin
olisi tapahtunut veren ankara maksoittuminen, mutta oliko se tapahtunut
ennen vai jälkeen kuoleman, oli asian luonteeseen katsoen vaikea
määrätä.

Otettiin useita verinäytteitä ja tehtiin useita viljelemiskokeita,
jotta saataisiin tutkituksi, oliko vereen jollakin tapaa joutunut
myrkyllisiä mikroobeja, mutta tulos oli kielteinen.

"Minä luulen", kirjoitti Le Rousc lausunnossaan ruumiinavauksesta,
"että nämä molemmat omituiset kuolemantapaukset on katsottava
yhteisen syyn aiheuttamiksi. Molemmat miehet ovat kuolleet samassa
silmänräpäyksessä ja samalla tavalla, ja se otaksuma on sangen lähellä,
että joku yhteinen ulkonainen tai sisäinen vaikutin on aiheuttanut
heidän kuolemansa. Jos he olisivat yht'aikaa juoneet myrkkyä tai heidän
vereensä olisi ruiskutettu jotakin myrkkyainetta, niin olisi asia ollut
selvä. Mutta emme ole voineet löytää jälkeäkään mistään sellaisesta."

"Toistaiseksi", lopetti kuuluisa professori, "täytyy tieteen
tyytyä toteamaan se seikka, että molemmat englantilaiset ovat
kuolleet sydänhalvaukseen. Tämän syy on kuitenkin kumpaisessakin
tapauksessa tätä nykyä selittämätön ja täytyy se toistaiseksi merkitä
tieteelliseksi mysteerioksi."

Tämän lausunnon jälkeen luopui Parisin poliisi asiasta, jonka sen
jälkeen otti tutkittavaksensa kuuluisa Ralph Burns. Greyburnin ja
Simpsonin ruumiit vietiin paarihuoneeseen, heidän harvat jälkeensä
jättämät tavarat jätettiin säilytettäviksi Hotel des Etrangersiin
Malesherbesin puistokadun varrelle ja -- sitten ei asiasta enään
puhuttu Parisissa.

Ainoastaan tuon omituisen shakkipelin katselijat keskustelivat
merkillisestä tapahtumasta vielä jonkun aikaa, jotkut heistä
järjestivät uudelleen sen sisilialaisen pelierän, minkä molemmat
englantilaiset olivat aloittaneet, ja pelasivat sen loppuun
menettämättä henkeään.

Sitten koko juttu häipyi menneisyyteen. Mutta vain näennäisesti.
Todellisuudessa se avasi portin itseensä helvettiin, jossa Paholainen
istui ja levitti vaarallista valoansa yli maiden ja kansojen.

Mutta vielä ei kukaan sitä aavistanut -- ei edes Ralph Burns, joka
muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen saapui vaunuissa ajaen Gare du
Nordista Café de la Régenceen. Hän oli kovin innoissaan nilkuttaessaan
poliisiprefektuuriin, ja syvästi mietteissään, kun palasi sieltä
takaisin.




III.

MITÄ RALPH BURNS LÖYSI.


Vuodet olivat kulkeneet verraten jäljettömästi yli Ralph Burnsin pään.
Tosin oli hän raajarikko. Anarkistien oli onnistunut riistää häneltä
toinen käsivarsi ja toinen jalka. Mutta sitten oli hän korvaukseksi
saanut suloisen ja kelpo vaimon ja kaksi lasta, jotka osasivat seisoa
päällään ja leikkiä isänsä puujalalla.

Omituista kyllä oli Ralph Burns silloin tällöin ikävissään. Ihmiset,
joilla on koti, perhe ja vakiintuneet elämäntavat, ovat usein,
lystikästä kylläkin, tuomitut olemaan ikävissään.

Ehkäpä se on sitä, jota nimitetään kodin rauhaksi ja onneksi? En
todellakaan sitä tiedä, ja tuskinpa tietää sitä kukaan muukaan.

Mutta rauha on kenties syvimmästi katsoen kaiken pahan alkujuuri.
Elämä, josta puuttuu tapahtumain aiheuttama jännitys, on mitätöntä ja
köyhää. Se on ikäänkuin elämistä kansankeittiön ruokalistan varassa.
Arkielämää ja arkiruokaa.

Burns ajatteli silloin tällöin kaikkea tätä. Mutta hän ei tahtonut
jatkaa sitä. Sitäpaitsi on miehen, joka on kilpailun ulkopuolella,
pakko rajoittua ahtaammille aloille, milloin on kysymyksessä
juokseminen tai hyppääminen elämän sisälle. Burns ei tosin voinut
pelata jalkapalloa, mutta hänen ainoa nyrkkinsä osasi iskeä paremmin
ja lujemmin kuin mikään muu koko Englannissa. Eivätkä hänen
kärsimättömyytensä ja intonsa tunteneet mitään rajoja.

Kun hän pienellä automobiilillansa ajoi Lontoon keskiosaan, hän
harvoin unhoitti pientä retkeilyä Sohon kahviloihin tai poikkeamista
Whitechapeliin, jossa hänellä edelleen oli monta "ystävää" niiden
joukossa, jotka askartelivat kassakaapeilla, teräviksi hiotuilla
veitsillä ja äänettömillä revolvereilla. Ja hän kävi joka päivä
tervehtimässä vanhoja tovereitaan Scotland Yardissa, jossa tuo
muhoileva skotlantilainen oli tervetullut vieras ja sangen hyödyllinen
neuvonantaja. Palveluksessa ei näet ollut ketään, joka olisi tuntenut
Lontoon kymmenentuhatta "outsiders" edes lähimain yhtä hyvin kuin
Ralph Burns, Hän tunsi melkein kaikki tyynni, ja hänen aivonsa olivat
täydellinen sanakirja Europan laittomista miehistä ja levottomista
päistä.

Niin tapahtui, että Burns, oltuaan pitkät ajat toimettomana, yht'äkkiä
syöksyi areenalle, täynnä rohkeutta, voimaa ja tarmoa.

Aluksi ei se hänestä tuntunut kovinkaan mielenkiintoiselta. Burns piti
eniten oikein vaikeista asioista, todellisista salaisuuksista.

Hän oli kuitenkin tuntenut Greyburnin ja Simpsonin hyvin. He kuuluivat
juuri senlaatuisiin ihmisiin, joita vastaan hän mielellään taisteli.
Mutta nyt he olivat kuolleet, ja hänen oli saatava selville merkillisin
kaksoiskuolema, mitä pitkiin aikoihin oli tapahtunut. Tosin olivat
Simpson ja Greyburn läheiset ystävykset, mutta sittenkin näytti hieman
omituiselta, että he ottivat kuollakseen tavallisesta halvauksesta
täsmälleen samaan aikaan.

Burns oli järjestelmän mies. Hän tutki ensin vainajien harvat, mutta
hienot jälkeensä jättämät kapistukset mitä perinpohjaisimmin. Siihen
kului kokonainen iltapäivä. Kun hän lopetti, näkyi selvästi suuri
pettymys hänen kasvoillaan. Ei ollut löytynyt kirjettä tai mitään
muutakaan esinettä, joka olisi ilmaissut jotakin muuta kuin sen, että
molemmat vainajat olivat olleet perin varovaisia miehiä, jotka olivat
olleet alati valmistautuneina ruumiin tarkastukseen.

Ainoa, minkä hän pani syrjään, oli pieni amatöörivalokuva, joka
tavattiin Greyburnin lompakosta. Se esitti kävelypukuun puettua naista.

Burns katseli sitä kauan. Ei siksi, että hän olisi tuullut löytäneensä
jotain erikoisen tärkeätä, vaan koska nainen oli tavattoman kaunis ja
muistutti ylvästä ja ankaraa pohjoismaista kauneustyyppiä.

Oli ilmeistä, että hänet oli valokuvattu hänen itsensä aavistamattakaan
koko asiaa. Valokuva oli otettu sivulta, ja myymäläikkunoista näki
Burns, että se oli tapahtunut syrjäkadulla jossakin englantilaisessa
kaupungissa, otaksuttavasti Lontoossa.

Omituinen voima pakoitti skotlantilaisen yhtämittaa palaamaan tuon
valokuvan luo, joka kulumisestaan päättäen oli varmaankin otettu jo
pari vuotta takaperin. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo kylmät kasvot
säännöllisinä piirteineen ja suurine, tyynine silmineen. Nainen oli
varmasti hyvin kookas ja voimakasrakenteinen. Hänen pukunsa oli
sangen yksinkertainen, ja hiukset oli kammattu alas aivan korviin
saakka pienen hatun alapuolelle. Ei ollut rahtuakaan naisellisesta
kiemailusta tai vaikutuksen tavoittelusta hänen vaatetuksessaan ja
tukkalaitteessaan.

Huokaisten pisti Burns valokuvan taskuunsa. Tuolla Greyburnilla oli
joka tapauksessa ollut kaunis ystävätär.

Mutta tutkimuksen tulos oli valitettavasti mahdollisimman laiha. Ja
ranskalainen poliisikonstaapeli, joka oli hänen mukanaan, kohautti
olkapäitään ja valitteli yhtämittaa. Kenties monsieur Burns tahtoisi
katsella vainajien paitoja?... Hienosti ja koreasti ne oli asetettu
toistensa viereen.

Burns oli juuri laskemaisillaan ne pois käsistään, kun hän äkisti
huomasi eräässä kalvosimessa muutamia kirjaimia. Ne olivat lyijykynällä
kirjoitetut ja melkein poiskuluneet. Burns otti esille suurennuslasinsa
ja tutki kirjoitusta. Se oli helppo selittää. Siinä oli aivan
yksinkertaisesti:

_Parmentier, Rue Bonaparte 105_.




IV.

PANKKIIRI RUE BONAPARTEN VARRELLA.


Mennessään Rue Bonapartelle oli Burns hyvin alakuloinen ja hänellä oli
mahdollisimman vähän toiveita tutkimuksiensa tulokseen nähden. Hän osui
taloon, jossa oli raskas portti ilman nimikilpeä. Portti oli lukittu,
vaikka oli keskipäivä. Kun ei myöskään ollut soittojohtoa, ei Burnsilla
ollut muuta neuvoa kuin kolkuttaa jykevää rautaovea, minkä hän tekikin
hyvin voimallisesti.

Ketään ei kuitenkaan saapunut, ja Burns kolkutti uudelleen, tällä
kertaa puisella käsivarrellaan, joka oli valmistettu ensiluokkaisesta
rautatammesta. Koko talo ihan kumahteli.

Burns näki, että toisessa kerroksessa muuan akkunaverho vedettiin
syrjään. Muutaman minuutin kuluttua kuului laahustavia askelia ja
portti avattiin raolleen. Suuret, sileiksi ajellut kasvot näkyivät
raosta.

-- Kuka olette ja mitä etsitte? kysyi pehmyt ja miellyttävä ääni.

-- Haluan puhutella erästä Parmentieria.

-- Vai niin, mutta en ole vielä saanut kuulla teidän nimeänne.

-- Ralph Burns, vastasi skotlantilainen kotvan mietittyään. Scotland
Yard on lähettänyt minut tutkimaan erästä asiaa ja tahtoisin pyytää
herra Parmentierilta muutamia tietoja.

Kulki ikäänkuin nykäys läpi oven -- seuraavassa silmänräpäyksessä se
avattiin selko selälleen.

Burns seisoi paikoillaan hiukan hämmästyneenä. Vanhanpuoleinen,
hyvinpuettu herra seisoi hänen edessään. Hänellä oli voimakkaat
Napoleonin-kasvot, mutta pitkine, niskaan valahtaneine
taiteilijatukkineen hän myös muistutti suuresti Ernest Renania.
Hartiat olivat hyvin leveät ja niin ylös nostetut, että hän näytti
melkein kyssäselkäiseltä. Myöskin ruumiin muu osa näytti hiukan
epämuodostuneelta. Oli kuin olisi tuo kaunis ja komea pää luontoemolta
saanut niin runsaasti, ettei muille ruumiinosille ollut paljoa
riittänyt.

-- Nimeni on Parmentier, sanoi hän kohteliaasti. Olkaa hyvä ja astukaa
sisään. Millä voin teitä palvella?

Hän opasti Burnsin erääseen konttoriin, joka oli kaikkien muiden
liikehuoneustojen kaltainen.

-- Teidän on suotava minulle anteeksi, mr Burns, sanoi Parmentier
ja istuutui mukavasti paikalleen leveään konttorituoliinsa. Mutta
portinvartijani on saanut lomaa käydäkseen sairasta enoaan katsomassa.
Minä olen vanha, raihnas mies, enkä halua asua avoimien ovien edessä...
Muuten olen iloinen saadessani tutustua teihin, mr Burns. Olen kuullut
teistä puhuttavan useissa tilaisuuksissa. Mutta sanokaa minulle nyt,
mitä te haluatte.

Burnsilla ei näyttänyt olevan kovinkaan kiirettä asiansa esittämiseen.
Hän kuunteli merkillistä, kalahtelevaa ääntä, joka tuntui tulevan
yksinäisen talon sisäpuolelta. Se muistutti kaukaisen höyryvasaran
kumeita iskuja.

Parmentier teki kärsimättömän eleen ja Burnsista näytti, että nuo
pitkät, kapeat sormet tuolin käsinojalla hiukan vapisivat.

-- Tunnetteko kahta englantilaista, joiden nimet ovat Greyburn ja
Simpson? kysyi skotlantilainen äkisti ja katsoi Parmentieria suoraan
silmiin.

Jos hän oli luullut jollain tavoin yllättävänsä vanhan herran, niin oli
hän erehtynyt. Ranskalainen vastasi tyynesti hänen katseeseensa. Sitten
nyökkäsi hän ymmärtämyksen osoitukseksi.

-- Minä _tunsin_ heidät sangen pintapuolisesti, sanoi hän. Te ehkä
tiedätte, että olen useita vuosia ollut pankkiirina, jolla on ollut
laajoja liikesuhteita Englannissa. Viime aikoina olen melkein kokonaan
vetäytynyt syrjään, mutta saattaahan tapahtua, että järjestän jonkun
asian vanhoille asiakkaille...

-- Simpson ja Greyburn olivat siis...

Vanha herra keskeytti hänet innokkaasti.

-- Eivät, eivätpä suinkaan, sanoi hän. Te erehdytte perin pohjin.
Minulla on paljon ihmistuntemusta ja minä otaksun, että nuo molemmat
herrat olivat täydellisiä huijareita -- elleivät jotain vieläkin
pahempaa. En näin ollen ihmettele, että poliisi on sekaantunut heidän
asioihinsa... Mutta nythän he ovat kuolleet, lisäsi hän ja kumartui
eteenpäin tuolissansa. Omituinen kuolemantapaus!...

-- Mutta mitä liikeasioita teillä oli heidän kanssaan? kysyi Burns
hieman kärsimättömästi.

-- En ole koskaan nähnyt heitä kuin yhden kerran, enkä enään saakkaan
heitä nähdä, vastasi Parmentier. He noutivat minulta kaksi Crédit
Lyonnaisille osoitettua shekkiä. Mikäli muistan, olivat ne kumpikin
50,000 frangin suuruiset. Ne oli asettanut Hambro & Son Lontoossa.
Minun oli vain luovutettava paperit.

Burns ei voinut salata pettymystään.

-- Ja muuten ette ollenkaan tuntenut heitä?

-- En, en ollenkaan.

Burns nousi.

-- Mutta joka tapauksessa saitte heistä huonon vaikutelman?

Pankkiiri kohautti olkapäitänsä.

-- Sekä sain että en saanut. He olivat hyvin miellyttäviä, mutta
haisivat liiaksi whiskyltä. He näyttivät eläneen kauan lämpimissä
maissa, ja he toivat mukanaan ikäänkuin tuulahduksen troopillisten
maiden paheista He olivat seikkailijoita, mutta vasta toiseen
arvoluokkaan kuuluvia.

-- Teillä on terävä havaintokyky.

-- Sen olen saanut harjoituksen kautta.

Burnsin päähän pälkähti äkkiä eräs ajatus. Hän otti käsille lompakkonsa
ja veti esiin sen pienen amatöörivalokuvan, joka oli löydetty
Greyburnilta, ja ojensi sen Parmentierille. Tämä otti kuvan hymyillen
ja loi siihen välinpitämättömän katseen. Mutta äkisti oli kuin olisivat
hänen silmänsä jähmettyneet. Hän nousi tuolistaan puoliksi, sitten
vaipui hän jälleen istualleen.

Burns katseli häntä innokkaasti.

-- Te siis tunnette hänet?

-- En, sanoi Parmentier käheästi, mutta hän muistuttaa minua eräistä
naisesta, jota olen rakastanut.

-- Oletteko varma, ettei se ole...

-- Kyllä, hän kuoli kolmekymmentä vuotta sitten.

Burns pisti muotokuvan taskuunsa, sanoi hyvästi ja meni tyytymättömänä
tiehensä.

Parmentier katsoi vapisten hänen jälkeensä.

-- Kuolema ja kirous, mutisi hän. Sellaisia raukkoja. Onpa hyvä, että
he ovat kuolleet.




V.

UUSI MIES.


-- Alkaa jälleen tulla kevät, mutisi Burns autonsa vieriessä yli Place
de la Concorden. Hän hiljensi ehdottomasti vauhtia, sillä Champs
Elyséetä pitkin lehahti leppoisa tuulahdus, jossa oli käymistilassa
olevan mullan ja paisuvien kastanjannuppujen tuoksua.

Ja äkkiä tuli hän ajatelleeksi Jonas Fjeldiä. Hän muisti erään
varhaisen aamun Champs-Elyséellä, kun hän oli yllättänyt tuon
norjalaisen lääkärin kävelemästä edestakaisin kastanjain alla.

-- Mitä sinä täällä teet? oli hän kysynyt.

-- Minä juon Parisia, oli Fjeld vastannut. Minä juon tuoksua. Minä juon
ihmisten silmissä päilyvää iloa ja ajattelen käristepaistia Fouquén
ravintolassa.

Burns tuli aivan liikutetuksi. Hän oli unhoittanut sekä Simpsonin että
Greyburnin -- vieläpä Parmentier-ukonkin syvine ja älykkäine silmineen.
Hän oli kerrassaan unhoittanut, minkä vuoksi hän oli Parisissa.

Aivan vaistomaisesti käänsi hän Champs-Elyséelle. Oli vihreä tunti,
mutta ihmiset eivät enään juoneet absinttia iloisessa Ranskassa. Nyt
menivät kauniit naiset suurten hotellien teehuoneustoihin, kun taas
miehet vanhan hyvän perintötavan mukaan pohjustivat heräävää nälkäänsä
whiskyllä ja soodalla.

Niin teki Burnskin. Hän pysähtyi erään ravintolan edustalle, antoi
auton hoitaa itse itsensä ja istui kotvan kuluttua syventyneenä
tuttavalliseen keskusteluun synnyinmaansa lempijuoman kanssa.

Se selvitti hänen ajatuksiaan erinomaisella tavalla ja terotti hänen
aloitekykyään. Hän laski yhteen mitä oli toimittanut ja tuli ripeästi
siihen käsitykseen, ettei se ollut juuri mitään. Parmentierin luona
käynnistä ei ollut koitunut mitään tulosta, ja kuitenkin ei hän voinut
vapautua ajatuksesta, että tuo vanha pankkiiri ehkä tiesi vähän enemmän
kuin mitä hän oli tietävinään. Olihan muuten varsin luonnollista,
ettei vanhus tahtonut tulla sekoitetuksi tähän asiaan. Ilmeistä
oli, että nuoren naisen muotokuva oli tehnyt häneen jonkinlaisen
vaikutuksen. Mutta vaikkapa Parmentierin kylmäverinen lausunto, että
se oli kolmikymmenvuotinen rakkaus, ei olisi pitänyt paikkaansa, niin
eihän mikään todistanut yhteydestä tuon nuoren naisen ja molempien
englantilaisten kuoleman välillä.

Burns maiskutteli ja pyysi uuden whiskyn. Asia alkoi jo ikävystyttää
häntä. Aluksi oli vaisto sanonut hänelle, että jokin merkillinen
kostotoimenpide oli Café de la Régencessä sattuneen huomiotaherättävän
tapahtuman takana. Mutta professori Le Rouscin oikeuslääketieteellisen
selityksen ja omien tutkimustensa jälkeen vainajien ystävien
keskuudessa Sohossa oli kuin olisi asia valunut pois hänen käsiensä
lomitse.

Silmänräpäyksen oli hän aikonut sähköttää Jonas Fjeldille, mutta
oli luopunut siitä. Täytyi olla suuria tapahtumia tuon norjalaisen
jättiläisen herättämiseksi, joka nyt hiljaisuudessa ja rauhassa
harjoitti perhe-elämää ja tiedettä Norjan pääkaupungissa.

Kolmatta whiskyä juodessaan päätti Burns palata pikajunalla Lontooseen,
mutta siinä tapauksessa hänen täytyi kiirehtää. Hän maksoi nauttimansa
ja ajoi täyttä vauhtia poliisivirastoon.

Täällä keskusteli hän kauan salapoliisipäällikön kanssa. Molemmat
herrat olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että salaisuuden täytyi
jäädä salaisuudeksi. Eikä kumpikaan heistä valittanut noiden kahden
vaarallisen seikkailijan kuolemaa.

Burns mainitsi jotain Parmentieristä. Salapoliisipäällikkö selitti,
että hän oli poliisille täysin tuntematon, ja että kaikki todisti hänen
olevan rehellinen koroillaaneläjä, kuten niin monet muut Rue Bonaparten
varrella. Sitten näytti skotlantilainen amatöörivalokuvaa. Ranskalainen
kyllä ymmärsi antaa naisen uljaalle, kylmähkölle kauneudelle täyden
arvon. Mutta kasvot olivat hänelle aivan oudot.

Kaikki tämä vahvisti Burnsin aikomusta matkustaa kotiin. Hän
lausui virkaveljelleen sydämelliset jäähyväiset ja ajoi nopeasti
ylöspäin Rue Rivolia, jolla liikenne ja tungos olivat kauheat. Tällä
suurella liikekadulla oli suunnaton sekasotku. Autot törähtelivät ja
sanomalehtien myyskentelijät kirkuivat sekä duurissa että mollissa.

Burns heristi korviaan. Mitä huomiotaherättäviä asioita kertoivat
sanomalehdet tänään? Hän ymmärsi, että jotain erinomaista oli tekeillä,
sillä kaupustelijani huudot olivat nyt kasvaneet yhteiseksi ulvonnaksi.

Burns pysähtyi silmänräpäykseksi ja osti pari sanomalehteä, sitten ajoi
hän hiljaiselle syrjäkadulle ja pysäytti autonsa kaasulyhdyn kohdalle.
Tässä levitti hän sanomalehden ja löysi heti sen, mitä etsikin.

Otsakkeen "Viime uutiset" alapuolella oli suurin kirjaimin:
"Salaperäinen kuolemantapaus. Kolme englantilaista kuolee yht'aikaa
Biljaardipalatsissa."

Burns pudotti sanomalehden. Mitä herran nimessä tämä merkitsi?

Sitten pani hän autonsa täyteen vauhtiin ja ajoi Grand Hôtelliin. Hän
riensi huoneeseensa niin pian kuin mahdollista asettuakseen yhteyteen
salapoliisipäällikön kanssa.

Ovea avatessaan hän näki hämärässä miehen istuvan nojatuolissa. Burns
sytytti valon ja jäi seisomaan suu avoinna.

Sillä tuolissa istui Jonas Fjeld jalat ristissä ja sikaari suussa.




VI.

YSTÄVYKSET.


-- Mitä ihmettä -- sinäkö täällä? huusi Burns, niin että se kajahti
läpi puolen hotellin, samalla kun hänen puujalkansa natisi ilosta.

-- Niin, kuten näet, sanoi Fjeld ja nousi seisoalleen. Tulin Lontooseen
eilen tehdäkseni sinulle yllätyksen ja niinpä yllätän sinut täällä.
Olen varmaan tavalla tai toisella haistanut, että jotain on tekeillä.

Molemmat ystävykset syleilivät toisiaan.

-- Niin, voitpa uskoa, että jotain on tekeillä, aloitti Burns
huohottaen. Olin melkein aikonut luopua koko jutusta. Mutta sitten -- --

-- Minä tunnen jo suurimman osan, keskeytti hänet Fjeld hymyillen.
Scotland Yardissa sain tietää matkasi syyn, ja nyt näen
iltalehdistä, että asia on täydessä käynnissä. Käväisin pikipäinsä
Biljaardipalatsissa tervehtimässä vanhoja ystäviäni Curea ja
Maquetia. He kertoivat minulle koko jutun. Kolme englantilaista oli
tullut sisälle suuren ottelun aikana. He löivät vetoa ja joivat ison
kultamitalin kunniaksi. Mutta äkkiä kävi heidän paikkansa hyvin
hiljaiseksi. Näytti siltä kuin olisivat he muuttuneet kuvapatsaiksi,
ja kun heitä lähemmin tarkastettiin, havaittiin heidät kuolleiksi.
Ryhdyttiin henkiinherättämisyrityksiin, mutta turhaan. Sen jälkeen
vietiin heidät suoraapäätä Pasteur-laitokseen, jossa tiedettiin Le
Rouscin toimittaneen noiden kahden shakkipelaajan ruumiinavauksen.

Vanha professori oli aivan suunniltaan näiden salaperäisten
kuolemantapausten vuoksi, mutta ei voinut tälläkään kertaa saada
selville mitään. Todettiin samat ilmiöt, kuin ennenkin, samat
veritulpat. -- --

Burns löi kätensä yhteen.

-- Mutta ymmärrätkö tästä kaikesta mitään? kysyi hän.

Fjeld kohautti olkapäitänsä.

-- Se on tavattoman mielenkiintoinen tapaus. Luulen, että lähimpinä
neljänätoista päivänä saamme sangen paljon tekemistä. Onhan meillä joka
tapauksessa johtolanka.

-- Mikä sitten?

-- Se, että asia koskee miehiä, jotka kuuluvat aivan samaan piiriin.
Ystäviäsi Sohosta -- kansainvälisen liittouman jäännöksiä. Nuo kolme
englantilaista tunnettiin helposti. Minä en heitä tunne, mutta heidän
nimensä olivat Leighton, Musgrave ja Carr.

Burns loi kätensä yhteen.

-- Sopii hyvin, sanoi hän. Vain kahdeksan päivää takaperin join
absinttia yhdessä Musgraven kanssa. Hän oli vaarallinen roisto. Eikä
noiden kahden toisenkaan kanssa ollut leikkimistä. Carr oli ollut hyvin
lähellä hirsipuuta, mutta suoriutunut muutaman vuoden vankeudella. Hän
pääsi vapaaksi muutamia kuukausia sitten.

Burns kertoi nyt, mitä hän oli löytänyt molemmilta shakkipelaajilta ja
näytti lopuksi pientä amatöörivalokuvaa.

Fjeld katseli sitä tarkoin suurennuslasin lävitse.

-- Tämä on harvinaisen kaunis nainen, sanoi hän miettiväisesti. Hän
ei näytä olevan sitä lajia, joka seurustelee pahantekijäin kanssa.
Sellaiset ihmiset kiintyvät mieluimmin puolimaailman naisiin ja
statisteihin. Otapa huomioon hänen yksinkertainen vaatetuksensa. Hänen
kasvonsa ilmaisevat hänen askartelevan henkisessä työssä. Kun asiaa
lähemmin tutkitaan, niin ehkäpä hänellä ei ole asian kanssa kerrassaan
mitään tekemistä. Mutta siitä me pian voinemme päästä selville. Onko
matka-laukkusi täytetty? -- Meidän täytyy tänä iltana matkustaa
Kanaalin yli. Juna lähtee kolmen neljänneksen kuluttua.

Burns katsoi hämmästyksissään ystäväänsä.

-- Niin, sanoi hän vitkastellen, mutta en oikein ymmärrä... etkö usko,
että meidän on etsittävä näiden kuolemantapausten syytä täältä?

-- En, luonnollisesti en. Viimeiset kolme englantilaista olivat
juuri saapuneet tähän kaupunkiin. Minä sanon sinulle, Burns, he
saapuivat kuolema suonissansa. Ellei professori Le Rousc niin suurella
varmuudella olisi väittänyt päinvastoin, niin tahtoisin sanoa, että
heidät kaikki tyynni on ennen lähtöänsä myrkytetty hitaasti tappavalla
myrkyllä, joka on vaikuttanut vasta yhtä tai kahta vuorokautta
myöhemmin. Se voi mahdollisesti olla jotakin ainetta, jota emme tunne,
ja joka automaattisesti katoaa elimistöön. Vanhat Rooman paavit
tunsivat varsin hyvin senlaatuista myrkkyä.

Burns ei enään kuunnellut häntä. Hän täytti jo käsilaukkuansa.

-- Minun täytyy antaa auton tulla jälestäpäin, sanoi hän. Sinullahan on
aina niin kirotun kiire. -- Mielisinpä tietää, mitä ystävämme Brookton
sanoo tästä mieshukasta.

-- Brookton?

-- Niinpä juuri. Hänhän on joukon johtaja. Arvelen, että hän antaisi
paljon saadakseen tietää, kuka noin pirullisella tavalla raivaa pois
hänen parhaita miehiään.

-- Tämä näyttää kostolta, sanoi Fjeld ja veti päällystakin yllensä. Se
on otaksuttavasti mies, jolla on tuolle joukkueelle vanhaa kalavelkaa,
ja joka on ottanut asian omiin käsiinsä. Epäilen, että tämän
kylmäverisen joukkoteurastuksen takana on omituiset kiukusta kipinöivät
kasvot -- valtava hallitsijatahto ja rajaton viha. -- --

Ei maksa vaivaa sekoittaa poliisia tähän asiaan. Se ei missään
tapauksessa tule saamaan mitään selville. Ja tilanne on sangen
omituinen. On jokseenkin harvinaista ajaa takaa pahantekijää, jonka
erikoisalana on ottaa hengiltä pahantekijöitä. -- Kas niin, maksa nyt
laskusi. Minä halajan saada tervehtiä vaimoasi, suudella kummitytärtäni
ja syödä aamiaista Scottin ravintolassa. On kulunut kauan aikaa siitä,
kun sen tein.

Niinpä siis lähtekäämme liikkeelle!




VII.

"THE SPORTSMAN".


Alhaalla tiheimmässä Sohossa Lontoon keskiosassa on pieni mitätön
kahvila, jolla on tuo kaunis ja viaton nimi "The Sportsman"
(Urheilija). Se ei suinkaan ole ensiluokkainen, mutta whisky ja kahvi
maistuvat hyvältä, joten vieraista ei ole puutetta. Sitäpaitsi on
isäntä perin lihava ja hyväntahtoinen henkilö, joka kohtelee vieraitaan
lempeästi ja hienotunteisesti.

Siellä kulkee alituinen tungos edestakaisin.

"The Sportsman" ei ole urheilua harrastavien ihmisten eikä liioin
citymiesten kohtauspaikka. Kahvila on todellisuudessa Lontoon hienomman
rikollismaailman kohtauspaikka: henkilöiden, joilla on hyvä kasvatus,
tunnottomuutta, vihaa yhteiskuntaa vastaan ja elämänhalua.

Monia kieliä puhutaan tuossa pienessä kahvilassa. Sillä Lontoo on
ollut, on ja tulee aina olemaan kaikkien niiden ihmisten suuri
vapaakaupunki, jotka tahtovat kulkea omia teitään, eivätkä ole lakien
orjia.

Lait ovat todellisuudessa sekava asia.

Mitä oikeastaan tarkoitetaan rikoksellisella? Onko se mies, joka nousee
kaikkea lainopillista ihmisyyttä vastaan, vai onko se sellainen, joka
tekee syntiä inhimillistä lainoppia vastaan -- tai omia tunteitaan,
omia tarpeitaan, omia aatteitaan vastaan?

Voi -- nyt ovat pian roomalaisen oikeuden päivät luetut. Kohta ei Code
Napoleon enään ole voimassa, jonakin kauniina päivänä me palaamme
Sibyllan kirjoihin ja taivumme vain sisimpämme suurten inhimillisten
oraakkelivastausten edessä.

Useimmat ihmiset ovat huijareita. Elleivät he valehtele toisille,
niin he valehtelevat itselleen. He pelaavat uskollaan, he pelaavat
rakkaudellaan. Mutta mies, joka rosvoaa pankin, ei ole yhtä rangaistava
kuin se, joka rosvoaa ihmissielun.

Kaikki nämä kauniit ja epäilyttävät aforismit eivät kuitenkaan
ilmaisseet Charles Brooktonin henkilökohtaisia ajatuksia. Hän oli
"The Sportsmanin" kantavieraiden päämies ja hän oli sitäpaitsi paljon
enempääkin.

Ensinnäkin oli hänessä mennyt hukkaan suuri taiteilija. Hän oli kerran
soittanut selloa Colonnen orkesterissa Parisissa. Mutta siitä oli
niin kauan, että hän itse oli sen melkein unohtanut. Nuoren sellistin
taiteilijaura tuli näet julmalla tavalla katkaistuksi. Hän joutui
kerran tappeluun erään kreikkalaisen kanssa ja tiimellyksen kuumuudessa
hän menetti vasemman kätensä etusormen.

Brookton oli ilmeinen filosofi. Hän otti asian rauhalliselta kannalta,
myi sellonsa ja ryhtyi juopottelemaan ja rikkomaan lakia. Nuoressa
soittoniekassa piili vaarallisia taipumuksia. Vähitellen tuli hänestä
sitten sen kansainvälisen liigan johtaja, jonka olivat perustaneet
Delmo ja Jaap van Huysmann. Hän oli erinomainen järjestäjä, ja
melkeinpä näytti siltä, kuin onnistuisi soittoniekan saada uudelleen
kokoon se järjestö, minkä tohtori Jonas Fjeld kerran toisensa jälkeen
oli tuhonnut.

Hän oli kova mies, häikäilemätön, raaka ja hurja luonne. Mutta hänellä
oli hyvätkin puolensa.

Charles Brookton rakasti whiskyä ja kauniita naisia. Niinhän tekevät
useimmat soittotaiteilijat... Mitä whiskyyn tulee, sai hän sitä
enemmän kuin mikä hänelle oli hyödyksi, sillä Charlesin salainen
pankkitili oli melkein rajaton. Hullummin oli kauniiden naisten laita.
Ei siksi, että Brooktonin ulkomuodossa olisi ollut mitään peloittavaa
-- hän oli päinvastoin pulskan näköinen ja hänen ulkomuodossaan oli
jotain raa'asti puoleensavetävää. Mutta heikompaa sukupuolta kohtaan
hän oli kuin lammas. Tuo 40-vuotias mies, jonka omaatuntoa rasitti
useamman tonnin painoinen rikostaakka -- murhasta, sisäänmurrosta,
merirosvouksesta ja pörssikeinottelusta myrkynsekoitukseen ja
väärennyksiin saakka -- antoi minkä nokkelan naikkosen hyvänsä kulettaa
itseään talutusnuorassansa.

Sellainen hän oli, tuo entinen soittoniekka, hurja kuin tiikeri
ja lauhkea kuin trubaduuri -- suuri vaara Englannille kätketyssä,
salaperäisessä kaikkivaltiudessaan.

Nyt istui hän "The sportsmanin" sisimmässä huoneessa ja tutki
sähkösanomaa, paksun isännän huolestuneen näköisenä ollessa
kumartuneena hänen ylitseen. Sähkösanoma oli Parisista ja sen oli
allekirjoittanut Carpentier. Se kuului: _Burns löytänyt Isabellan
muotokuvan Greyburnilta. Muutoin kaikki kunnossa. Onko minun ryhdyttävä
tutkimuksiin?_

Charles Brookton kirosi itsekseen. Ne eivät muuten olleet mitään
suoranaisia kirouksia, vaan pikemmin ikäänkuin rautatangolla kuritetun
sirkustiikerin syvää murinaa.

-- Mitä se on? kysyi isäntä innokkaasti.

Brookton katsoi hiukan vastahakoisesti selkänsä takana olevaan paksuun
herraan.

-- Ei mitään erikoista, sanoi hän kartellen. Mutta miehemmehän kuolevat
kuin kärpäset. Ja mistä helvetistä he kuolevat? -- Täältä matkustaa
toinen toisensa jälkeen hieman huvittelemaan onnistuneen kaappauksen
jälkeen, ja sitten he kuolevat suutansa avaamatta. Eikö siinä ole
kylliksi, että poliisi on kintereillämme, onko meidän saatava vielä
yksi vihollinen? Jonakin kauniina päivänä tulee meidän vuoromme!

-- En pidä tuosta, mutisi isäntä ja katsoi peloissaan ympärilleen,
ikäänkuin olisi epäillyt jonkun salaisen vihollisen piilevän nurkissa.
Onko sinulla jokin erityinen epäluulo, Charles, vai mitä arvelet sen
olevan?

-- En tiedä mitään, vastasi Brookton synkeästi, mutta raskas käsi
lepää päällämme. Meidän täytyy kiirehtiä elämään, ennenkun se on liian
myöhäistä. Anna minulle kaksinkertainen whisky, se terottaa ajatusta ja
helpottaa logiikkaa.

Isäntä meni.

Charles Brookton jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

Meitä ahdistetaan kahdelta taholta, mutisi hän, ja aseella, jota emme
tunne. Ja parhaat mieheni kaatuvat ympäriltäni.

Sitten levisi hymyn tapainen noille ankaroille kasvoille.

-- Asia loppuu siihen, että meidän täytyy pyytää apua poliisilta,
kuiskasi hän. Se tapahtuu silloin ensimäistä kertaa. Minäpä puhun
Isabellalle asiasta.

Hän tyhjensi whiskylasinsa, nousi maksamatta ja läksi.




VIII.

VALON PAPITAR.


Ylhäällä Kensingtonissa uusien korttelien edustalla on pieni, vanha
huvila. Ei ole mitään erityisesti puoleensavetävää tuossa vanhassa
rakennuksessa puutteellisine puutarhoineen ja huonosti hoidettuine
villiviineineen, joka nojaa rapistuneeseen aitaukseen.

Erikoisleimansa antaa sille suuri lasikatto, joka viittaa siihen, että
talossa asuu joku taiteilija tai mahdollisesti valokuvaaja.

Lähemmin tarkastaessaan löytääkin sisäänkäytävästä pienen,
vaatimattoman kilven, jossa on hienoilla ja siroilla kirjaimilla:

_Isabella Duncan_ Valokuvaaja.

Eräänä keväisenä iltapäivänä astui hyvin verhottu nainen portista
sisään. Hän oli ilmeisestikin valokuvausateljeen asukkaita, sillä
muutaman minuutin kuluttua näkyi vahva valonkajastus lasikaton kuvun
läpitse.

Ken olisi saanut katsahtaa tiheiden akkunaverhojen taakse, olisi
iloisesti hämmästynyt.

Ei siksi, että nainen oli kaunis -- voihan olla montakin kaunista
naisvalokuvaajaa -- mutta se nuori nainen, joka juuri riisui
päällysvaatteitaan hauskassa ja tilavassa ateljeessa, oli sangen
harvinainen ja erikoislaatuinen kaunotar.

Hänessä oli jotakin amatsonimaista. Hän oli pitkä, hartiakas ja
korkeapovinen. Hänen päätään saattoi ehkä sanoa liian pieneksi noin
pitkälle ja komealle vartalolle, mutta korvaukseksi oli se tavattoman
kaunis, hieno ja hyvin muodostunut, ja tuhlaileva sallimus oli
asettanut sen jatkoksi kaulaile, joka kevyesti liikkui kaunismuotoisten
olkapäiden välillä.

Mutta hänen koko olentonsa naisellisen rehevyyden, ruumiin kauniiden
viivojen houkuttelevaisuuden ja ärsyttäväisyyden vastakohtana oli hänen
silmiensä ilme. Se oli ihmeellisen kylmä ja kova. Katse oli merkillisen
kauastähtäävä ja mitään ilmaisematon. Eivätkä silmät kuitenkaan olleet
vailla ihastuttavuutta, mutta niiden teräksenharmaassa värissä oli
omituinen, kylmä loiste. Se suojeli häntä miesten lähentelemisiltä ja
oli ikäänkuin jäämuurina kaikkea hakkailua ja kuhertelua vastaan.

Sellaiselta hän näytti, tuo Kensingtonin naisvalokuvaaja. Hänen
kasvoillaan ei ollut ammattivalokuvaajan hymyä. Hänen päänsä ei
näyttänyt voivan kumartaa kenellekään tai minkään edessä, enempää kuin
hänen mielensäkään.

Hänen nimensä oli siis Isabella Duncan. Se ei sanonut juuri paljoa,
mutta kukaan, joka tunsi tuon 25-vuotiaan naisen, ei epäillyt, etteivät
hänen yhteiskunnallinen kasvatuksensa ja tietonsa olisi olleet sen
laatuiset, etteivät ne olisi voineet tärveltyä minkäänlaatuisesta
huonosta seurasta.

Hän oli tosiaankin sangen omituinen nainen, joka osasi muutakin kuin
valokuvaamista. Mutta vain harvat tiesivät sen.

Yksi noista harvoista oli madame Curie Parisissa, Sorbonnen fysikalisen
maailman suuri valo.

Kun 18-vuotias, tuntematon Isabella Duncan saapui madame Curien luo ja
istuutui hänen oppineisuutensa jalkain juureen, ei kukaan aavistanut,
mistä hän tuli. Hänellä ei ollut ystäviä, ei sukulaisia, oli kuin olisi
yksinäisyys hänet saartanut.

Hänen nuoruutensa ja kauneutensa herättivät suurta huomiota
madame Curien luennoilla. Mutta Isabella Duncan osasi pysyttää
nuoret fyysikot tarpeellisen välimatkan päässä. Hän ei tehnyt
sitä kylmillä tai töykeillä sanoilla, vaan olentonsa ehdottomalla
luoksepäästämättömyydellä.

Näytti siltä kuin olisi hän uhrannut kaikkensa tieteelle. Se sytytti
tulen hänen tummiin silmiinsä ja se vei hänet siihen suureen valon
maailmaan, joka kätkee kaikki elämän salaisuudet. Hänestä ei tullut
ainoastaan madame Curien paras oppilas, vaan muutamia vuosia
kestäneiden uutterain opintojen jälkeen hän alkoi kulkea omia teitään
siinä maailmassa, missä valon syvimmät salaisuudet aaltoavat tulijaa
vastaan.

Ja valosta tuli hänen elämänsä -- hänen kaikkensa.

Hän sai tohtorinarvon väitöskirjalla kathodisäteistä ja näytti
kulkevan suurta tulevaisuutta kohden. Mutta sitten eräänä päivänä
hän täytti pienen matkalaukkunsa, lausui kaihomieliset jäähyväiset
madame Curielle, jota hän ei enään koskaan saisi tavata, ja matkusti
Lontooseen. Joukko unhoitti hänen nimensä. Hänestä tuli tuntematon
valokuvaaja Kensingtoniin, ja syvästi salaperäinen varjo laskeutui
hänen elämänsä yli. Eikä hän kuitenkaan pysytellyt kokonaan
taka-alalla. Määrättyjen väliaikojen perästä hän tuli Sohoon, missä
otti osaa suuriin kansankokouksiin ja koetti levittää äärimmäisyyteen
asti meneviä mielipiteitä syndikalistiseen suuntaan. Monet luulivat
hänessä näkevänsä uuden Vera Sassulitshin, syvimmän individualismin
leimuavan naisprofeetan - sen individualismin, jota yhteiskunta
nimittää rikokseksi.

Aluksi vastaanotettiin hänet epäluuloisesti. Kansainvälisen liiton
muodostivat ihmiset, jotka eivät antaneet vetää itseänsä nenästä --
eivät edes mitä kauneimpien naiskäsien.

Mutta Isabella Duncanin kestävyys, hänen rauhallinen sitkeytensä ja
hänen mielensä salainen hehku voittivat vähitellen noiden kovien
miesten epäluulot. Hän tuli heidän kokouksiinsa, mutta vielä ei hänelle
uskottu heidän suunnitelmiansa.

Sellainen oli tilanne sinä iltapäivänä, kun Isabella Duncan riisui
päällysvaatteitansa Kensingtonin pienessä valokuvaamossa. Kiirehtimättä
riisui hän muutkin vaatteensa ja jäi kotvaseksi seisomaan ohuessa
paidassaan. Vastapäätä häntä oleva peili kuvasti ihanan ruumiin
samalla kertaa voimakkaine ja hienorakenteisine jalkoineen, mutta hän
ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän oli ilmeisestikin jo luopunut
kaikesta naisellisesta turhamaisuudesta.

Ja kuitenkin säteili hänestä loiste, joka olisi saanut useimpain
miesten sydämet sykkimään tahdissa veren ihmeellisen kaipauksen kanssa.
Oli kuin olisi hänen jauhonvalkoinen ihonsa loistanut, kuin olisi
jokaista hänen ruumiinsa piirrettä ympäröinyt kajastus, joka tuli ja
meni ja leikki hänen marmorinvalkoisilla jäsenillään.

Valon papitar hän oli, seisoessaan siinä korkeana ja liikkumattomana.
Kasvot eivät ilmaisseet suorastansa surua eivätkä iloa, vain ylevää
rauhaa. Hän näytti naiselta, joka ei odota paljoa elämältä -- vailla
suuria vastoinkäymisiä, mutta myös ilman toivoa tai kaipausta.

Silloin hänen ovellaan äkisti soitettiin.

Hän säpähti hämmästyksestä ja tyytymättömyyden ryppy näkyi hänen
puhtaalla, valkoisella otsallaan.

Hän kääriytyi väljään viittaan, napitti sen huolellisesti ja meni
ovelle. Hän näytti silmänräpäyksen epäröivän, mutta sitten hän nopeasti
päätti avata oven.

-- Kuka siellä on? kysyi hän.

-- Brookton, vastasi ääni pimeästä käytävästä. Suo anteeksi, että
häiritsen sinua, mutta kysymyksessä on asia, josta minun täytyy puhua
kanssasi.

-- Hyvä on, toveri, vastasi tyttö tyynesti. Astu sisään!

Brookton sulki huolellisesti oven jälkeensä.

-- Ei kukaan ole nähnyt minua, kuiskasi hän ja piti kättään silmiensä
edessä voimakkaan valon takia. Mutta tilanne on sellainen, että minun
täytyy puhua kanssasi tänä iltana. Viisi parasta miestämme on kuollut.
Joku ahdistaa meitä aseilla joita emme tunne.

Isabella istuutui rauhallisesti ja pyysi myöhäistä vierastaankin
painamaan puuta.

-- Meidän kaikkien on kerran kuoltava, sanoi hän välinpitämättömästi

Brookton katsoi häneen hämmästyneenä.

Sitten hän nyökkäsi.

-- Niinpä kyllä, sanoi hän, mutta me emme tahdo kuolla
sisällesuljettujen rottien tavoin. Me tahdomme puolustautua. Pian ehkä
tulee meidän omakin vuoromme.




IX.

"TOVERUSTEN" KESKEN.


Syntyi lyhyt vaitiolo.

Brooktonin ankariin ja teräviin silmiin oli tullut ihmeen ahnas ilme.

Sitten kumartui hän nuoren naisen puoleen, joka istui vastapäätä häntä
kädet sylissä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat ikäänkuin jäätyivät
hänen huulilleen tytön kylmän, hajamielisen ilmeen vuoksi.

-- Tunsitko Greyburnia? kysyi hän äkkiä.

Isabella katsoi häneen hajamielisesti.

-- Yhtä paljon kuin kaikkia noita toisiakin, vastasi hän. Hän kävi
täällä ja valokuvautti itsensä vähää ennen lähtöänsä Pariisiin. Olen
juuri kehittänyt levyn. Kuva on aivan erinomainen.

Hän nousi ja meni ateljeen taustalle, mutta tuli heti takaisin suuri
kabinettikuva kädessään.

-- Se on hyvä, eikö olekin? sanoi hän melkein väjyvä ilme harmaissa
silmissään.

Brookton katseli valokuvaa tarkoin,

-- Merkillinen muotokuva, mutisi hän. En ole koskaan ennen nähnyt
tuollaista värisävyä. Voisi melkein ennakolta sanoa, että mies on
kuollut. Kuolema on ikäänkuin merkitty hänen kasvojenpiirteisiinsä.
Tuo vihreän keltainen väri on kuoleman oma väri. Koko valokuvassa on
jotakin kammottavaa.

-- Niin, olet oikeassa, sanoi Isabella miettiväisesti. Mutta miksi
kysyt, tunsinko Greyburnia erityisesti?

Brookton kohautti olkapäitänsä.

-- No, enpä oikein tiedä, sanoi hän. Olen saanut ilmoituksen eräältä
tuttavalta Parisista. Tunnethan Parmentierin?

-- Tunnen.

-- Hän ilmoittaa, että Greyburnin ruumiilta on löydetty sinun
valokuvasi.

Isabella kääntyi nopsasti Brooktoniin päin.

-- Mitä tarkoitat? Luuletko minun antavan valokuvani kenelle tahansa?
En kuulu sen lajin ihmisiin, jotka valokuvauttavat itsensä. Tässä on
varmaan jokin väärinkäsitys.

Brooktonin mieli näytti keventyvän.

-- Sitä saatoin ajatellakin, sanoi hän. Se oli amatöörivalokuva.
Greyburn lienee ottanut sen tietämättäsi. Mutta minä en pidä siitä,
sillä sinä voit tulla sekoitetuksi juttuun. Ralph Burns, tuo
helvetinkoira, on ottanut asian hoteisiinsa ja nyt hän kai nuuskii koko
maan etsiessään tämän kirotun valokuvan alkuperää.

-- Mutta mitä merkitystä sillä voi olla? Enhän minä voi kieltää ihmisiä
kuljettamasta valokuvaani taskussansa. Eikä suinkaan kukaan voi tulla
sen johdosta syyttämään minua jostakin osallisuudesta Greyburnin
kuolemaan. -- Vai mitä sinä asiasta arvelet?

Brookton ei vastannut heti. Hän istui ja katseli synkästi eteensä.
Hänen voimakkaat, kivikovat kasvonsa olivat aivan liikkumattomat,
lukuunottamatta luonnottomasti väriseviä sieraimia.

-- Isabella, sanoi hän käheällä äänellä, meidän täytyy terästäytyä
vihollista vastaan. Se vaanii lähellämme. Ennen me uhkasimme
yhteiskunnan jäsenten henkeä ja omaisuutta, olimme Westendin kauhuna.
Mutta nyt on hirmu meidän itsemme kimpussa, siitä ei ole epäilystäkään.
Viisi toveriamme, jotka kirjaimellisesti ovat jäykistyneet kuoliaiksi,
huutavat kostoa ja taasen kostoa. -- Kuulehan, Isabella, meidän täytyy
olla viisaita ja varovaisia, muuten joudumme pilkanalaisiksi. Sillä
kyllähän se on naurettavaa, että meidät, jotka pää pystyssä ja omatunto
puhtaana tunnustamme murhan ja varkauden evankeliumia, voitetaan omilla
aseillamme -- murhataan kuten teuraseläimet, ilman että me voimme nähdä
sitä kättä tai niitä käsiä, jotka ottavat henkemme? Huomenna ehkä on
minun vuoroni...

-- Niinkö luulet? kysyi Isabella äänenpainolla, joka pani Brooktonin
katselemaan häntä ihmeissään.

-- Niin, minusta ikäänkuin tuntuu silti, sanoi hän. Mutta sinä sanot
sen niin merkillisesti. Tiedätkö jotakin tai onko sinulla joitakin
aavistuksia...?

-- Mitäpä minä tietäisin? sanoi Isabella kartellen. Enhän tunne
ketään meidän piirimme ulkopuolelta -- köyhä fyysikko ja valokuvaaja
Kensingtonissa.

Brookton kumartui hänen puoleensa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi
tahtonut tarttua tytön käsiin, mutta muuttikin mieltänsä.

-- Jos minä kuolisin, sanoi hän, tulisitko silloin pahoillesi?

Häntä vastapäätä istuva nuori nainen näytti äkkiä tulevan kovin
liikutetuksi. Heikko puna näkyi hänen marmorinkalpealla hipiällänsä,
mutta hänen silmänsä säilyttivät tyynen ja kylmän ilmeensä.

Brookton näki hänen liikutuksensa ja kaikkien itserakkaiden miesten
tavoin väärinymmärsi sen omaksi eduksensa.

-- Pidätkö minusta hiukan? kysyi hän innokkaasti. Voisitko esimerkiksi
ajatella naimisiinmenoa minun kanssani?

Isabella nousi kiivaasti seisoalleen.

-- En ja tuhat kertaa en! sanoi hän kovasti ja sydäntä vihlovasti.

Sitten hän hiukan rauhoittui.

-- En ole niitä naisia, joiden kanssa mennään naimisiin, jatkoi hän
äänellä, jonka turhaan koetti saada lempeäksi ja säyseäksi. Minä kuulun
Dianan armeijaan ja voin ajatella itselleni vain _yhtä_ puolisoa.

-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Brookton jännittyneenä.

-- Viha, vastasi Isabella pilkallisesti. Ja hänen kanssaan on minulla
lapsi, jonka nimi on kosto. Niin, viha ja kosto ovat ainoat sukulaiset,
mitä minulla on tässä maailmassa. Kaikki muut ovat kuolleet -- aikoja
sitten... Mutta älkäämme syventykö yksityisiin tunteisiimme, jatkoi
hän tavalliseen rauhalliseen tapaansa... Koska olemme näin hyvät
toverukset, tekisi mieleni valokuvata sinut. Onko sinulla mitään sitä
vastaan?

Brookton istui pää painuksissa, muutoin olisi hän huomannut tytön
silmissä näkyvän kamalan ilmeen. Sellaiselta oli Circe varmaan
näyttänyt muuttaessaan Odysseuksen miehet sioiksi.

-- Ei, vastasi hän puoliääneen.

-- Tahdon koetella uutta valoani, jatkoi Isabella. Se on tähän asti
antanut minulta erinomaisia tuloksia.




X.

PAHOLAISEN SILMÄ.


Brookton katsahti kelloon.

-- Haluan sitä mielelläni, sanoi hän. Mutta minun on tavattava eräs
henkilö täällä Kensingtonissa. Hän on odottanut minua vähintään
neljännestunnin, mutta asia on pian toimitettu. Voin suoriutua hänestä
puolessa tunnissa ja sitten olen sinun käytettävissäsi.

Isabella näytti pettyneeltä.

-- Mutta ei myöhemmin kuin puolen tunnin kuluttua, sanoi hän. Olen
väsyksissä ja tahdon kernaasti mennä aikaisin vuoteeseen.

Brookton veti päällystakin ylleen ja läksi. Nuori nainen katsoi
synkästi hänen jälkeensä.

-- Hän on minun vallassani, mutisi hän, eikä hän ole välttävä
kohtaloansa.

Sitten riisui hän levätin yltänsä ja pukeutui pitkään kumikaapuun.
Sen jälkeen pani hän samanlaisesta kankaasta valmistetun päähineen
päähänsä. Päähine peitti koko kasvot, mutta silmiä varten oli
siihen leikattu kaksi reikää. Nämä reijät oli kuitenkin varustettu
jonkinlaisilla vahvasti opaalinvärisillä laseilla.

Pienellä avaimella hän avasi seinäverhon peitossa olleen oven ja astui
pieneen huoneeseen, jota valaisi yksi ainoa punainen lamppu. Se oli
pienoislaboratorio, täynnä fysikalisia kojeita.

Nuori nainen pani erään dynamon liikkeelle. Se surisi ja sähisi, mutta
sitten muuttui ääni vähitellen vienoksi, laulavaksi huilunääneksi.

Huoneen keskellä olevalla pöydällä oli reflektori, jonka pohjalla näkyi
lapsen pään kokoinen lasipallo.

Isabellan huomio tuntui erityisesti olevan kiintynyt lasipalloon, joka
himmeästi loisti tuossa hillityssä punaisessa valaistuksessa.

Äkkiä tuli siihen väriä. Oli kuin olisi pallon sisustasta
putkahtanut esiin yksi ainoa terävä säde, sinertävä ja pureva kuin
toledolaismiekka. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui säde
sinisestä sinipunervaksi ja kävi merkillisen himmeäksi. Näytti siltä
kuin olisi valoa vaimennettu, mutta sitä kesti ainoastaan muutamia
sekunteja, sillä ilman mitään väliastetta puhkesi reflektorista leveä,
valtainen valovirta. Se täytti koko huoneen loistollaan ja oli vahvasti
myrkynvihreä, kuten vanha vaski.

Tuossa voimakkaassa ja myrkyllisessä värissä oli jotakin kammottavaa,
mutta kamalinta oli, että itse lasipalloa näytti ympäröivän kaksi
maidon-valkoista viirua, minkä vuoksi vihreä valo tuijotti avaruuteen
niinkuin öisen petoeläimen silmäterä.

Se näytti suunnattomalta, kovasti ulospäin pullistuneelta silmältä,
ja sen ilme oli kummallista laatua. Se oli selvästi ilkipintainen ja
uhkaava koko helottavassa loistossaan.

On ihmisiä, jotka ovat luonnottoman herkkiä hyvin voimakkaille
väreille. Sellaiset ihmiset olisivat sairastuneet, jos he olisivat
joutuneet vastatusten tuon kauhean, saatanallisen vihreän värin kanssa,
joka ikäänkuin kumpusi esiin jättiläissilmästä.

Ja ihmeellisintä kaikesta oli, että silmä ikäänkuin eli. Sen
ilme vaihtui -- käskevästä ja pilkallisesta ilkipintaiseksi ja
kostonhimoiseksi. Siten lienee se kerran loistanut Danten helvetin
salatuissa komeroissa. Niin -- sellainen varmaankin on langenneen
valonenkelin silmä, suuren paholaisen silmä.

Mutta tämän vihreän helvetin keskellä seisoi Isabella Duncan korkeana,
hoikkana ja liikkumattomana. Pitkässä kaapussaan ja merkillisessä
päähineessään hän muistutti jotakin keskiajan munkkia, joka
salaisuudessa palvoi salatieteitä ja niiden hämäriä mysterioita.

Huoahtaen pysäytti hän dynamon ja silmä kävi äkkiä himmeäksi ja
ilmeettömäksi. Valkoiset viirut katosivat ja niiden tilalle tuli
sinivioletti värisävy, joka sitten vähitellen muuttui syvästi
punakeltaiseksi varjoksi. Lopuksi oli jälellä ainoastaan pieni hehku
syvällä pallon sisustassa, mutta sitten sekin katosi.

Mitä suurimmalla varovaisuudella otti ihmeellinen valokuvaaja
reflektorin ja kantoi sen seinälle, jossa olevan pienen luukun hän
avasi. Siihen asetti hän kummallisen kojeen siten, että siitä lähtevät
säteet saattoivat langeta suoraan siihen paikkaan, mihin hänen oli
tapana asettaa asiakkaansa.

Senjälkeen hän meni huoneen taustalle ja avasi pienen kaapin. Nuori
nainen näytti potevan jonkinlaista hermostuneisuutta, sillä kaapin
seinistä loistivat häntä vastaan viidet kammottavat kasvot. Himmeän
vihreä kajastus lepäsi noiden miesten yllä, jotka lasimaisin silmin
tuijottivat häneen. Näytti siltä kuin olisivat valokuvat olleet
fosforiin kastetut, mutta kasvojenpiirteet vaikuttivat samalla
kamalan eläviltä. Oli kuin olisivat ne palaneet vihreänkeltaisessa
fosforitulessa. Noiden viiden merkillisen valokuvan joukossa oli
myöskin Greyburnin, joka oli tehnyt Brooktoniin niin kammottavan
vaikutuksen.

Jos suuri pahantekijä olisi saanut nähdä tämän pienen kuvakokoelman,
olisi hän varmaan tuntenut mielensä vieläkin enemmän masentuvan. Sillä
nämä viisi miestä, joiden kaikkien kasvoilla oli kuoleman leima, olivat
juuri samat, joiden salaperäinen kuolema oli herättänyt poliisin
ja tiedemaailman huomiota. Siinä oli Leighton, Musgrave, Greyburn
ja nuo toiset, jotka niin äkkiä ja odottamatta olivat vaeltaneet
ijankaikkisuuteen -- ainoankaan lääkärin voimatta osoittaa heidän
kuolemansa syytä.

Oli ilmeistä, että Isabella tiesi tästä asiasta enemmän kuin kukaan
muu. Eikä tuo ihmeellinen nainen nähtävästi ollut lainkaan tunneherkkä.
Hän nautti noiden vihreänkalpeiden miesten katselemisesta, ja jälleen
sulkiessaan kaapin hän nauroi itsekseen kuminaamion takana. Se oli
naurua, joka tuntui olevan peräisin syvimmästä helvetistä taikka
mielipuolen kammiosta.

Hän sai kuitenkin takaisin tavallisen rauhallisen ilmeensä, riisui
yltänsä kumivaatteet ja odotti kärsimättömänä Brooktonin paluuta.

Kului sekä tunti että kaksi tuntia.

Mutta Charles Brooktonia ei valokuvattaisi sinä iltana. Ehkäpä se
pelasti hänen henkensä.




XI.

PIKKU HERRA.


Brookton tapasi etsimänsä miehen pienessä kahvilassa muutaman
asuntokorttelin päässä Isabella Duncanin asunnosta.

Niin -- sana "mies" ei ehkä ole oikea nimitys sille pienelle
keikarimaiselle nuorukaiselle, joka savuke suussa nyökkäsi Brooktonille
siitä loukosta, missä hän istui. Mutta muuten ei hän ollut hullumman
näköinen. Hän oli hyvin käherretty, kaunis kuin parturiadonis, ja
hänellä oli hurmaavat silmät.

Hänen nimensä oli Max. Oliko se ristimä- vaiko sukunimi, sitä ei kukaan
tiennyt.

Mitä hän teki, sitäkään ei kukaan tietänyt. Hänen päätoimenaan näytti
olevan kaduilla ja kahviloissa maleksiminen ja New Bondstreetiltä
ostettujen savukkeiden poltteleminen. Hänellä oli paljon maksavat
elintavat, tuolla Max hyväisellä, ja vaatteet "istuivat" täysin
moitteettomasti hänen tympäisevän uljaalla vartalollaan.

Mutta tuolla nuorella, turmeltuneella pojalla pienessä, hyvinhoidetussa
olemuksessaan oli muuan harvinainen ominaisuus. Hänellä oli tavattoman
hyvä muisti ja hänen tuttavapiirinsä eri kansankerroksissa oli
suunnattoman suuri. Pikku Max oli vaeltava genealoginen sanakirja. Hän
oli suoraan sanoen provokaattori, eikä hän käyttänyt oikealla tavalla
niitä lahjoja, joilla sallimus oli hänet varustanut, mutta hän eli
näkemisestä ja kuulemisesta ja hän käytti päivittäisiä kokemuksiansa
erittäin tuottavalla tavalla. Hän teki rahaa melkeinpä kaikesta,
mitä sattui saamaan selville, ja hän eli hyvin ja huolettomasti
varomattomien lähimäistensä varomattomien tekojen kustannuksella.

Lukuunottamatta pakkotyötä, ulosmittausta ja rahojenkiristämistä ei ole
huonompaa elinkeinoa. Mutta äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, sillä
Max oli nuoruudessaan aijottu johonkin suureen. Maailmansota lakaisi
hänet pois, kun hän neljäntoista vuotiaana oli eversti saksalaisessa
rykmentissä ja hallitsevan saksalaisen ruhtinaan toinen poika.

Mutta nyt ei enään ole everstejä ja ruhtinaat ovat painolain voimasta
vaipuneet proletariatiksi.

Sillä tavoin vaelteli Max sinne tänne, mukanaan jäännös ylhäisyydestään
ja erinomaisesta kasvatuksestaan.

Brookton käytti häntä visusti hyödyksensä. Max ei ollut mikään erittäin
etevä jäsen yleisessä pahantekijäin ammattikunnassa. Olihan hän tosin
hieman askarrellut taskuvarkauksien teossa, mutta tällä alalla, johon
hän olisi hienoine, kapeine sormineen pitänyt sopia erinomaisesti, ei
hän tosiaankaan ollut mitään suurtöitä toimittanut.

Mutta sen sijaan hän oli vainukoira jumalan armosta. Samoinkuin
kaikki huonoluonteiset miehet ja naiset, oli hänkin intohimoinen
savukkeenpolttaja, mutta savu ei ollut heikentänyt hänen hienoa
nenäänsä ja varmaa vainuansa.

Nuori Max oli vastikään tullut Parisista, jonne hänet oli lähetetty
"varjoamaan" Ralph Burnsia.

Hän antoi raporttinsa honottavalla äänellä, joka muistutti saksalaisten
upseerien ääntä ennen sotaa.

Burns ei ollut voinut saada selville juuri mitään, ei ainakaan aluksi.
Skotlantilainen verikoira oli ensimäisinä päivinä ollut pahalla
tuulella. Hän oli nuuskinut kaikki loukot, mutta ei ollut löytänyt
pienintäkään jälkeä. Maxin mielestä asia olikin meikein toivoton. Hän
esitti myös sen mahdollisuuden, että poliisi varmaankin tyytyväisenä
hieroi käsiänsä Sohon ammattiseikkailijain ja -pahantekijäin
keskuudessa tapahtuneen suuren mieshukan johdosta.

Tässä piti pikku Max taidepaussin, samalla kun sytytti uuden savukkeen
nikotiininkeltaisilla sormillaan.

-- Mutta, sanoi hän tyynesti, ikäänkuin nauttien joka sanasta, minulla
on teille eräs toisen uutinen. Tiedätkö, kenen kanssa olin yhdessä
matkalla kanaalin yli?

-- En, sanoi Brookton välinpitämättömästi,

-- Se oli muuan mies, joka herättää teissä suurta mielenkiintoa.

Brookton kohautti olkapäitänsä.

-- Vain harvat miehet herättävät mielenkiintoani, sanoi hän synkästi.
No, puhukaa suunne puhtaaksi!

Max tarkasti huolellisesti savukkeensa päätä. Sitten veti hän
pitkän haijun, puhalsi savun ulos sieramiensa kautta ja seurasi
sinisenharmaita savupatsaita jännittynein mielenkiinnoin. Savupilven
sekaannuttua muuhun huoneustossa leijailevaan likaiseen savuun, sanoi
hän uneliaasti:

-- Se oli tohtori Jonas Fjeld.

Brookton säpsähti.

-- Vai niin, onko hän taas kummittelemassa, mutisi hän. Otaksuttavasti
oli hän yhdessä Burnsin kanssa? kysyi hän.

Max nyökkäsi.

Brookton katsoi synkästi eteensä, sitten nauroi hän viekkaasti.

-- Siltä taholta ei meillä tällä kertaa liene mitään pelättävää.
Kenties sen sijaan saamme apua tuolta kirotulta tohtorilta. Asiahan on
aivan päälaellansa, nyt on meidän pakko suojella itseämme rikoksilta.
Meidän täytyy kääntyä poliisin puoleen saadaksemme apua -- hahhahaa!

Max katsoi ihmeissään ylös, sillä Brooktonin nauru oli ihmeen kovaa ja
onttoa.

-- Eikö voitaisi ajatella, alotti Max, heittäen toisen jalkansa toisen
yli, että tuolla tohtori Fjeldillä on jotain tekemistä ystäviemme
kuolemantapausten kanssa. Hänhän kuuluu olevan mitä pahimman laatuinen
anarkistiensyöjä.

Brookton kohautti olkapäitänsä.

-- Sinä et ilmeisestikään tunne sitä miestä, sanoi hän. Tohtori Fjeld
on paha vihollinen, mutta hän ei ole salapoliisi eikä salamurhaaja.
Olen varma siitä, että hän sekaantuu tähän asiaan ainoastaan siksi,
että se on hänestä mielenkiintoinen. Sinun omatkin huomiosi viittaavat
siihen.

Nuori mies nyökkäsi.

-- En pidä hänen käsistään, sanoi hän hiukan vapisten.

-- Sitä eivät tee monet muutkaan, mutisi Brookton ja katsoi
kelloansa... Kuolema ja kirous, jatkoi hän, minun täytyy kiiruhtaa,
Isabella Duncan istuu odottamassa.

Hän nousi, mutta Max istui välinpitämättömänä paikallaan.

-- Isabella Duncanista puheen ollen, sanoi hän uneliaasti, on minulla
sinulle jotakin kerrottavaa. Arvelen sen herättävän mielenkiintoasi.
Sinun täytyy luopua tuosta vierailusta, Isabella saa odottaa. Se on
pitkä ja jännittävä juttu. Mutta minun on saatava jotakin juodakseni.
Jospa tässä kirotussa luolassa voisi saada edes absintin!

Brookton rypisti kulmiansa, mutta istuutui jälleen.

-- No, anna kuulua! sanoi hän.

Silloin alkoi Max kertoa, ja kokonainen laatikko savukkeita muuttui
savuksi, ennenkuin hän lopetti.




XII.

HÄMÄRÄ JUTTU.


Brooktonin jälleen noustessa oli kokonainen tunti kulunut, mutta hän ei
enään katsonut kelloansa. Eikä hänellä liioin näyttänyt olevan kiirettä
lähteä liikkeelle. Noihin ankaroihin kasvoihin oli tullut ihmeen
huolestunut ilme, heräävä epäluulo, tukahutettu raivo -- ikäänkuin
verikoiralla, joka ei ole oikein varma siitä, että on aika puraista.

Sitten suuntasi hän ihmissyöjänsilmänsä pikku Maxiin.

-- Oletko varma kaikesta tuosta? kysyi hän uhkaavasti.

Nuori mies katsoi puoliksi säälivästi hänen ohitseen.

-- En koskaan erehdy sellaisissa asioissa, sanoi hän välinpitämättömin
elein. Ja sitäpaitsi on muuan seikka, joka tekee sen vielä
uskottavammaksi. Ja se on, että minä, päinvastoin kuin kaikki muut, en
ole rakastunut Isabella Duncaniin.

-- Tuhmuuksia, mutisi Brookton.

-- Ja sinä olet eniten rakastunut heistä kaikista, jatkoi nuorukainen
säälimättömästi. Niin -- luulenpa, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, että sinä olisit voinut mennä naimisiin tuon sfinksin kanssa.

Brookton katseli poispäin. Tuo kirottu poikarakkari oli nähnyt liiankin
oikein. Eihän ollut kulunut kuin muutamia harvoja tunteja siitä, kun
hän oli laskenut sydämensä tuon kylmän amatsoonin jalkojen juureen.

-- Kuka hän sitten on? kysyi hän vältellen.

-- Senkin voisin ehkä sanoa sinulle, vastasi Max ja nousi hitaasti.
Mutta pidän parempana odottaa, kunnes tiedän asiasta hieman enemmän.

Brookton rypisti kulmiansa. Epävarmuus ja epäilys, joka viime
puolentunnin kuluessa oli herpaissut hänen tahtoansa, oli yht'äkkiä
hävinnyt. Nyt oli hän jälleen valtias, joka vaati tottelevaisuutta ja
alistuvaisuutta.

-- Tämä on hyvin vakava asia, sanoi hän pakoittautuen rauhalliseksi.
Tutkin sen itse ja henkilökohtaiset tunteeni saavat olla kokonaan
syrjässä, siitä voit olla vakuutettu. Mutta minä vaadin, että kortit
pannaan pöydälle. Minä en ole niitä, jotka tyytyvät vihjailuihin ja
kieroiluihin. Sinä olet hitonmoinen mies, Max, sen tiedän. Mutta sinä
vihaat naisia. Luulenpa toisinaan, että sinä olet hieman kade Isabella
Duncanille hänen kasvavan vaikutusvaltansa takia.

Max hymyili, mutta se ei ollut mitään miellyttävää hymyä.

-- Vai niin, sinä siis luulet, että minä aijon houkutella sinut ansaan?

-- Niin, ennemmin tai myöhemmin. Sinulla tulee aina olemaan
juonittelunhalu veressäsi, se on synnynnäistä. Minulle on
sanottu, että isäsi oli taitava valtiomies eli toisin sanoen yksi
suurimmista lörpöttelijöistä raiskatussa Saksanmaassa. Mutta varo
itseäsi, poikaseni, me emme salli pienten savukkeennielijäin astua
varpaillemme... Ja vaikka se, mitä kerrot Isabella Duncanista, olisikin
totta, niin mitä pirua se todistaa? Eivätkö meidän kaikkien kädet
ole veressä? Mitä sinä muuten tiedät Lewinin ja Isabellan välisestä
suhteesta? Kenties mies jollakin tapaa ahdisti Isabellaa. Se olisi
hänen, tuon naistenmetsästäjän, tapaista.

-- Mutta hänhän on toverimme, väitti Max, ja hänen ylemmyyttä osoittava
asentonsa yhtäkkiä ikäänkuin murtui.

-- Niin, se on kyllä totta, vastasi Brookton. Ei koskaan ole ihmisen
kuolema tehnyt minuun sellaista vaikutusta. Mutta joka tapauksessa hän
on varmasti tehnyt tytölle jonkin häpeällisen ehdotuksen -- kenties
hän suorastaan yritti tehdä väkivaltaa hänelle... Siinä tapauksessa ei
olisi ihme, jos...

Max oli äkkiä noussut ylös.

-- Tuo on pelkkää lorua, sanoi hän kiukkuisesti. Isaac Lewin oli kuin
vahaa hänen käsissään. Hän oli ehkä verenhimoisin meistä kaikista,
mutta hän oli myös heikoin. Isabella olisi helposti vääntänyt hänen
niskansa nurin. Varo itseäsi Brookton, ettei sinua jonakin kauniina
päivänä löydetä London Bridgeltä myrkytetty tikari hartiaisi välissä --
aivan kuten Isaac Lewin.

Brookton tuijotti synkästi eteensä.

-- Mutta miksi paholaisen nimessä hän otti hänet hengiltä? Siihen
täytyy joka tapauksessa olla syynsä. Ei suinkaan ihmisiä pistetä
myrkytetyillä tikareilla kuoliaiksi vain huvin vuoksi?

Max nauroi pilkallisesti, karistaessaan savukkeestaan tuhkaa
kaakeliuunin kylkeä vastaan.

-- Sinä olet sokea, Charles hyvä, sanoi hän etevämmyyttä ilmaisten.
Sinä olet takertunut rakkauden harmaaseen verkkoon. Eikö voida
ajatella, että Isabella hautoi jonkinlaisia kostonajatuksia? Sinun
pitäisi hiukan ottaa selkoa tuon nuoren naisen yksityiselämästä,
ennenkuin otat rakastuaksesi häneen. Mikä estää häntä esimerkiksi
olemasta urkkija?

-- Sellainen hän ei ole.

-- Ei, sitä en minäkään usko, mutta hän on pahempi kuin urkkija. Hän on
nainen, joka vihaa. Ja ketä vihaa hän eniten? Niin, omia tovereitansa.

-- Sinä kaiketi uskot myös, että hän on surmannut viisi ystäväämme
Parisissa? sanoi Brookton pilkallisesti.

Max nyökkäsi.

-- Olen useasti ajatellut sitä viime päivinä, sanoi hän ja katsoi
Brooktonia suoraan silmiin. Mutta en tahdo saada sitä oikein lyömään
yhteen. Hänellähän on muun muassa kiistämätön todistus muuallaolostaan.

-- Sinä puhut kuin mieletön, sanoi Brookton torjuen. Mutta sinä
mainitsit koston. Mitä kostettavaa Isabella Duncanilla olisi?

-- En tahdo mielelläni sanoa mitä ajattelen, sanoi Max. Sillä en ole
asiastani aivan varma. Mutta hänen isänsä ehkä voisi meille siitä
kertoa. Hän asuu tässä lähellä. Hän on vanha sokea, nenätön ja korvaton
mies. Luulen, että hän on minulle kaukaista sukua. Hän oli kerran
Romanovien sukuun kuuluva suuriruhtinas. Bolshevikit saivat hänet
käsiinsä ja riistivät häneltä useimmat hänen jäsenistään. Ja tiedätkö,
kuka oli heidän etunenässään?... Sinä nähtävästi aavistat sen. Se oli
sama Isaac Lewin, joka sai tikarin hartiainsa väliin muutamana yönä,
kulkiessaan erään naisen kanssa London Bridgen yli.

-- Ja nainen?

-- Hän oli Isabella Duncan, suuriruhtinaan ainoa tytär, Sorbonnen
fysikaalinen hirviö, Kensingtonin valokuvaaja, Charles Brooktonin
platonisen rakkauden esine. Ja ellet minua usko, niin voit mennä hänen
luokseen ja sanoa hänelle terveisiä Max serkulta ja pyytää häntä kuinka
epäkohteliaasti tahansa menemään helvettiin.




XIII.

VALOKUVA.


Mutta Isabella Duncan istui ja odotti turhaan, tyynenä ja osoittamatta
kärsimättömyyden tai suuttumuksen merkkejä.

Kolmen tunnin kuluttua hän heitti pois kumipukunsa, riisuutui
verkallensa ja meni yksinkertaisesti sisustettuun makuuhuoneeseensa.
Hän jäi hetkeksi istumaan vuoteen reunalle ja tuijotti tavattoman
kauniisiin sääriinsä, mutta hän ei katsellut niitä minkäänlaisella
turhamaisella tyydytyksellä. Hänen ajatuksensa asustivat tykkänään
toisessa maailmassa -- suurissa, valaistuissa saleissa, missä univormut
ja koristeet salamoivat. Mutta kaikkien näiden ihmisten joukosta
ajatteli hän vain yhtä ainoata miestä, pitkää, komeata, kenraalin
pukuun puettua upseeria, jolla oli lempeät, iloiset kasvot. Se oli
hänen isänsä.

Voi -- miehen oli täytynyt kärsiä siitä, että oli syntynyt korkeaan
asemaan. Vallankumous oli riistänyt häneltä kaikki, hänen perheensä,
hänen rikkautensa, hänen ulkonäkönsä ja hänen aistimiensa täyden
käytön. Politilliset verikoirat olivat leikanneet hänet palasiksi ja
loput, mitä hänestä oli jäljellä, sulkeneet erääseen vaivaistaloon.
Eivätkä nuo tähteet saaneet edes kuolla. Olosuhteiden hiukan
parannuttua tuli nuori, surupukuinen nainen ja vei mukanaan ulkomaille
sen, mikä kerran oli ollut Venäjin korkea-aateliston kaunistus.

Sellainen on vallankumous, kamalin, ihmisiä raaistuttavin poliittinen
ilmiö, mitä on olemassa. Lauluissa sitä ylistetään jonakin sellaisena,
jolla on tekemistä vapauden kanssa. Mutta vapautta ei saavuteta
lörpöttelemällä ja kerskailemalla eikä vuodattamalla muutamia litroja
verta. Vallankumous merkitsee säännönmukaisesti sitä halua, mikä
ihmiskunnan suuren pullon pohjasakalla on saastuttaa sen koko sisältö
-- se on mielettömin fanatismin käheä variksenvaakuminen, joka ilmaisee
sen halun turmella hyvien ihmisvaistojen viini.

Ja mitä merkitseekään valtiollinen vapaus yksilölliseen vapauteen
verrattuna? Voi sitä, joka kahlitsee ihmisten kädet vapauden nimessä!

Tuota kaikkeako Isabella Duncan istui miettimässä tänä iltana
Kensingtonissa? Vai liikkuiko hänen mielessään epäilys siitä, oliko
tie, jolle hän tieten tahtoen oli astunut, oikea ja suora?

Kentiesi hänen suonissaan paloi heikko halu elää samoin kuin muut
naiset ja noudattaa niitä naisellisia vaistoja, mitkä kostontunteet
ja rakkaus tieteeseen olivat miltei tukahuttaneet hänen kauniissa ja
uhkeassa ruumiissaan. Ken tietää?

Sitten sammutti hän valkean ja pani pitkällensä, mutta ei voinut
nukkua. Oli kuin olisi jokin ääni kuiskaillut hänen sisimmässään --
kentiesi orastava kaiho tai kasvava pelko. Äkkiä luuli hän näkevänsä
Brooktonin kylmät ja ankarat silmät. Ne vaativat häntä edesvastuuseen.

Hän nousi vuoteessaan istualleen ja kuunteli. Kaukaa kuuli hän
viimeisen raitiotievaunun soiton, mutta muuten oli kaikki hiljaista ja
rauhallista.

Sitten kääntyi hän tyytymättömin liikkein toiselle kyljelleen ja koetti
nukkua. Mutta ajatukset tulivat ja menivät ja sydän tykytti niin
kummallisesti. Kevätkö se lauloi hänen nuoressa povessaan? Ei koskaan
ollut hän tuntenut sellaista. Punainen veri se kiiti hänen ruumiinsa
lävitse -- elämä itse virtasi hänen sydäntään kohden, seurassaan kaikki
inhimilliset tunteet. Hän rupesi äkkiä näkemään valveillansa unia
nuoruudestaan sinä aikana, jolloin hän kauniina, mutta hyödyttömänä
nukkena oli elänyt valossa, juhlissa ja loistossa, nuorten poikien
ympäröimänä ja palvomana -- suurissa, loistavissa saleissa tai
puolipimeissä salaperäisissä kammioissa hämärine sohvankolkkineen.

Mutta sitten tuli sota. Se vaati kaikkea ja kaikkia. Se muutti upeat
linnat soraläjiksi ja entiset valtiaat ryömivät ulos mahtavista
saleistaan valonarkoina, vainottuina kerjäläisinä, proletariaatin
ahnaat koirat kintereillänsä.

Äkkiä hän säpsähti. Heikko ääni sattui hänen korviinsa. Se kuului
siitä, kuin olisi koira hiljaa raapinut hänen ovensa ulkopuolella.
Isabella ei tavallisissa olosuhteissa olisi kuullut mitään, mutta nyt
olivat hänen aistimensa tavattoman herkät.

Nyt kuuli hän sen selvemmin. Se oli lasin heikkoa natinaa ja ääni tuli
ateljeesta.

Nuori nainen ei ollut arkalasta kotoisin, vaikka hän asui yksinään
tuossa syrjässä sijaitsevassa huvilassa. Hän ryömi varovaisesti pois
vuoteestaan, hänen ympärillänsä oli aivan pilkkosen pimeää. Hän työnsi
ateljeeseen johtavan siirto-oven hiljaa syrjään ja pilkisti sisään.

Ensin hän ei nähnyt mitään, mutta totuttuaan puolipimeään hän havaitsi
tumman ruumiin, joka makasi vatsallansa lasikaton edustalla ja pisti
kätensä sisälle timantilla leikkaamastaan neliskulmaisesta aukosta
nostaakseen akkunahaat ylös. Isabella huomasi kylmästä ilmavirrasta,
että murtovarkaan oli onnistunut avata akkunaluukku. Hän epäröi
silmänräpäyksen, mutta sitten palasi hän takaisin ja tuli matalasta,
melkein näkymättömästä ovesta laboratorioonsa, missä asettui suuren
reflektorin ääreen, joka seinässä olevan aukon läpi oli suunnattu
ateljeehen.

Siihen asettui hän rauhallisesti ja odotti, mitä tapahtuisi.

Murtovaras ei kuitenkaan näyttänyt pitävän erikoisempaa kiirettä.
Hän makasi kauan paikoillaan lasikatolla ja kuunteli, mutta kun ei
ainoatakaan ääntä kuulunut, pujottautui hän katossa olevan avonaisen
luukun kautta ateljeehen. Hänellä oli ilmeisesti köysi tai nuora
mukanaan, sillä seuraavassa silmänräpäyksissä hän seisoi lattiamatolla.

Mutta siihen jäi hän seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kuului kaukainen
sähisevä ääni ja suuri, himmeä silmä tuijotti suoraan murtovarkaan
kalpeisiin kasvoihin. Ja tuo silmä suureni suurenemistaan, se vaihtoi
väriä ja valtavasti liekehtivä syvän vihreä valonsäde kääriytyi pienen
olennon ympärille ja ikäänkuin luikersi sisälle hänen ruumiiseensa.

Pieni mies jäi seisomaan kivettyneenä. Se ei tapahtunut niinkään
paljon säikähdyksestä, mutta tuo kauhea silmä hypnotisoi hänet. Hänen
silmäteränsä näyttivät siltä, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet,
samalla kun äkkivihreät säteet värjäsivät hänen koko ruumiinsa.

Sitä kesti ainoastaan kymmenen sekuntia, sitten silmä himmeni
näkymättömiin ja sähkövalo sytytettiin.

Isabella astui ateljeehen, hän oli vielä puettuna yöpukuunsa.

-- Vai niin, tekö siinä olettekin, Max, sanoi hän tyynesti. Tahdotteko,
että valokuvaan teidät näin myöhään illalla?... Olkaa hyvä ja
istuutukaa. Tuolla pöydällä on savukkeita... Ja mitä saa tarjota?...
Lasin portviiniä... Vaiko vermouthia ja hieman jäävettä?




XIV.

KAKSI LANGENNUTTA ENKELIÄ.


Nuori mies selvisi hitaasti hämmingistään. Hän ei kuulunut niihin,
jotka pelästyivät pikkuasioista, mutta hän ei voinut itseltään kieltää,
että viiden toverin kuolema oli hieman koskenut hänen hermoihinsa.
Ja sitten tuo kirottu valo, joka vielä ikäänkuin oli kiinni hänen
ruumissaan ja tuo valtainen silmä, joka muutamia sekunteja oli
tuijottanut häneen itsestään mustasta pimeydestä.

Max otti savukkeen kädellä, joka hiukan vapisi

-- Te olette ylen ystävällinen, sanoi hän.

Isabella nauroi iloisesti.

-- Niinkö arvelette, Max? Mutta mitä te täältä tahdoitte? Viedäkö minut
pois?... Se ei olisi minun mielestäni ollut oikein teidän tapaistanne.

Savuke näytti tekevän nuorelle herralle hyvää. Hän tunnusteli taskuansa
-- kyllä, revolveri oli tallella. Hän oli lopultakin tilanteen herra
ollessaan kahdenkesken puolialastoman naisen kanssa.

-- Rakas Isabella, sanoi hän vaanivasti. Voisinhan sanoa kysymyksessä
olevan vedon tai jotakin sen tapaista, mutta te olette liian viisas
nainen uskoaksenne jotakin sellaista. Minä sanon niinkuin asia on:
tulin löytääkseni jonkin jäljen, joka voisi johtaa Isaac Lewinin murhan
selvitykseen.

Max lausui viimeiset sanat jonkinlaisella ponnella, mutta jos hän oli
luullut sen jotakin vaikuttavan Isabella Duncaniin, niin hän erehtyi.
Kentiesi hänen siniharmaat silmänsä kävivät hitusen terävämmiksi, mutta
hymy väikkyi hänen kauniilla huulillaan.

-- Te kiertelette totuutta varsin omituisella tavalla, sanoi hän.
Te tulette tänne yöllä ja leikkaatte reikiä minun akkunaruutuihini
saadaksenne tietää jotakin, minkä ennestään luulette varmaan
tietävänne. Murhasinhan minä Isaac Lewinin, joka oli sellainen
inhoittava rotta. Siitä on kaksi vuotta. Minulla oli hänen kanssaan
yksityinen selkkaus. Mutta mitä sanomista siinä on? Aijotteko ilmiantaa
minut?

Max hymyili hyväntahtoisesti.

-- Poliisille, niinkö tarkoitatte? En suinkaan. Mutta on ehkä joitakin
hänen ystäviään, jotka kernaasti haluaisivat tulla esitellyiksi sille,
joka työnsi tikarin hänen selkäänsä. Ja he kukatiesi eivät säästäisi
edes teidän laistanne naista ja toveria.

-- Te uhkaatte minua?

-- Minä ainoastaan varoitan teitä.

-- Ja mitä te minulta haluatte?

Max kumartui hänen puoleensa.

-- Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että te poistuisitte
Englannista. Te olette haitaksi minulle ja toisille. En luota teihin,
te olette vaarallisempi kuin mitä ihmiset luulevatkaan. Sanokaa
minulle, olitteko te antanut Greyburnille ja noille toisille jotakin
hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ennenkuin he läksivät Englannista?

Isabella katsoi silmänräpäyksen tuimasti nuoreen mieheen ja hänen
kasvoillaan kuvastui jonkinlaista ihmettelyä.

-- En ole mikään myrkynsekoittajatar, sanoi hän välinpitämättömästi.
Madame Brinvillièren taide ei minua huvita. Minähän olen vain
valokuvaaja. Kuten kentiesi huomasitte, otin teistä kuvan hetkinen
sitten. Toivon, että siitä tulee hyvä.

Pikku Max värisi.

-- Minun täytyy myöntää, sanoi hän, että te olette mestari järjestämään
kaikki parhaalla tavalla. En myöskään voi kieltää, että teillä on
halua kaameiden mielialojen synnyttämiseen. Mutta minua te ette saa
säikähtämään.

Isabella taivuttautui taaksepäin. Tuossa liikkeessä ei ollut mitään
keimailua, mutta hänen kauniit säärensä ja ylvään, uhkean ruumiin
ääripiirteet näkyivät selvästi ohuen yöpuvun alta.

Max tarkasteli häntä silmänräpäyksen ahnain silmin, sitten kohautti hän
välinpitämättömästi olkapäitänsä.

-- Ihmettelenpä, sanoi hän kyynillisesti, yrittikö Isaac Lewin tehdä
teille väkivaltaa.

Isabella nousi nopeasti ylös. Hänen poskilleen valahti leimuava puna ja
silmät syöksivät tulta.

-- Mitä uskallattekaan sanoa? sanoi hän ja peitti säärensä. Tuollainen
rakki!

-- Vaikka mitäpä se merkitsee, mitä te sanotte, jatkoi hän. Sanat
tulevat pian jähmettymään suussanne. Antakaahan kun lasken -- huomenna
kello viideltä iltapäivällä tulee teillä olemaan hyvät toiveet joutua
uudelleen esitellyksi ystävälleen Isaac Lewinille.

Max tuijotti häneen jäykästi. Hänen silmiinsä oli tullut levottomasti
harhaileva ilme.

-- Te uhkaatte minua jälleen, sanoi hän käheästi. Mutta jos minä
nyt uhkaan teitä. Te olette vallassani, Isabella Duncan. Minulla on
revolveri taskussani. Minua saattaisi haluttaa nähdä, kumpi ensiksi
tulee esiteltäväksi Isaac Lewinille -- te vaiko minä. Asianlaita
on niin, että minä voisin tehdä sen jotakuinkin turvallisesti. Te
asutte täällä yksinänne. Kukaan ei ole nähnyt minun tulevan sisälle,
eikä kukaan saa nähdä minun lähtevän ulos. Lontoon poliisilla ei ole
kovinkaan hieno vainu ja toverini suojelisivat minua saadessaan tietää,
että Isaac Lewinin puolesta olisi kostettu. Luulenpa tosiaankin, että
se kannattaisi. Vain yksi seikka pidättää minua, ja se on meidän
pieni sukulaisuutemme. Me olemme saman rungon haaroja. Olemmehan
uudenaikaisen sinisen proletariaatin edustajia. Sininen veri on niin
sanoakseni kehnointa koko sivistyneessä maailmassa. Ja jos minä säästän
teidät, _suuriruhtinatar_, niin tapahtuu se siksi, että Romanovien
verta virtailee suonissanne.

Isabella nousi.

-- Me vain tuhlaamme aikaa lörpöttelemällä, sanoi hän torjuen.
Syytä minun ampumiseeni ei suinkaan puutu. Muuten ette te ole luotu
karkeampaan työhön rikoksen palveluksessa. Te olette oikeastaan huono
rikoksellinen, huono taskuvaras, huono murhamies. Mutta te olette
erinomainen vainukoira, käyttökelpoinen provokatööri. Mutta mitä apua
teillä siitä on nyt?

Te seisotte jo toisella jalallanne iankaikkisuudessa. Ettekö itse
huomaa sitä? Kirjoitettu on, että ken näkee Jehovan, hänen täytyy
kuolla. Te olette katsonut Paholaisen silmään ja se tuottaa kuoleman.
Kentiesi se on suurin onni meille vallan paratiisista karkoitetuille
langenneille enkeleille.

Max ei vastannut.

Häneen oli tullut jotain väsynyttä ja halutonta.

-- Hyvästi, sanoi hän hiljaa. Tahdotteko päästää minut ulos...

Ja hän pani revolverinsa pois.




XV.

KOHTALON PAULOISSA.


-- Minä alan kyllästyä koko tähän juttuun, mutisi Jonas Fjeld
itsekseen, istuessaan eräässä Sohon biljardisalongissa ja harmissaan
tyhjentäessään toista absinttilasiansa.

Vihdoinkin oli hän keksinyt asian, joka oli verhottu sellaiseen
hämäryyteen, ettei edes hänkään voinut mitenkään löytää ulospääsyä. Ja
kuitenkin viittasivat monet merkit siihen, että näiden viiden omituisen
kuolemantapauksen takana oli rikos. Mutta kenen harrastuksiin kuului
raivata pois tieltä juuri nuo viisi miestä, joiden kaikkien kädet
olivat veressä? Oli ilmeistä, että kansainvälinen liitto oli mitä
pahimmin ymmällä noiden verettömien tapahtumain johdosta, jotka olivat
riistäneet liitolta viisi sen etevimpiin kuuluvaa jäsentä.

Burns tuijotti allapäin eteensä ja mutisi itsekseen jotakin
leveämahaisen portterilasin ylitse.

-- Ensi kerran elämässäni, sanoi hän pahoilla mielin, olen tavannut
jutun, joka koskee pahantekijöitä vastaan tehtyä rikosta. Minusta on
viime aikoina alettu käydä aivan liikaa kieriksi. Ja kenellä voi olla
hyötyä siitä, että hän näyttelee yhteiskunnan osaa niitä arvon herroja
vastaan, jotka ovat lain ulkopuolella?

Fjeld katsoi melkein hämmästyneenä ystäväänsä ja halveksivan hymyn
häivä lehahti hänen voimakkaille ja älykkäille kasvoilleen.

-- Kun "Jack Halkaisija" aikoinaan hosui täällä Lontoossa yleisten
naisten joukossa, sanoi hän kotvan äänettömyyden jälkeen, niin läksi
poliisi, mikä saattaa olla vallan oikein, siitä olettamuksesta,
että rikokset oli tehnyt joku murhatautinen -- puolihullu,
sukupuolielämältään sairaaloinen henkilö. Etsittiin erästä miestä, joka
näköjään terveenä oli poistettu erään mielisairaalan kirjoista, mutta
yksi tekijä unohdettiin.

-- Mikä sitten?

-- Kosto, helpoimmin selitettävissä oleva ja vähimmin epäluonnollinen
kaikista inhimillisistä vieteistä. "Jack Halkaisija" ei ollut
ainoastaan himomurhaaja, vaan myöskin kostomurhaaja. Ainoastaan se on
tässä asiassa selvää, että olemme tekemisissä henkilön kanssa, jolla on
verinen vääryys kostettavanaan. Ja tuo henkilö voi asian luonteeseen
katsoen vallan hyvin oleskella syndikalististen murhaajien parissa
ja nauttia heidän keskuudessaan jonkinlaista luottamusta, Sehän vain
rajoittaa tutkimustemme aluetta. En oikeastaan luule käyvän kovinkaan
vaikeaksi löytää salaperäinen murhaaja, mutta vaikeudet alkavat vasta
sitten, kun meidän on otettava selville se _tapa_, jolla nuo miehet
on murhattu. Nyt on kysymys: Onko liitossa tällä haavaa miestä, jolla
syntyperän, kehityksen ja aikaisemman elämän perusteella on jotakin
kostettavaa bolshevismin kuona-aineksille? Tunnethan sinä heidät,
ajatteleppa!

Burns pudisti päätään.

Samassa silmänräpäyksessä avattiin katuovi ja nuori mies astui sisälle.
Se oli Max. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan ainoastansa
istuutui ensimäisen pöydän ääreen. Kaikki hienous oli hänestä ikäänkuin
poispyyhkäisty, hänen vaatteensa olivat ryppyiset, hänen alusvaatteessa
likaiset ja saappaansa herjaamattomat. Hän näytti täsmälleen mieheltä,
joka on elostellut koko yön ja nyt jatkaa samaan tapaan seuraavana
päivänä. Pieni herra pyysi kummallisella, käheällä äänellä cocktailin.

Burns oli puoliksi noussut tuoliltansa. Sitten kääntyi hän Fjeldiin
päin.

-- Tunnetko hänet? kysyi hän kuiskaten.

-- Tunnen, vastasi Fjeld. Näin hänet Parisissa useampia kertoja meidän
vanavedessämme. Hän "varjosi" meitä luullakseni.

Burns nyökkäsi.

-- Hän käyttää nimeä Max, sanoi hän, mutta niinä tiedän sattumalta,
että hän on erään saksalaisen ruhtinaan poika. Hän on yksi uuden ajan
uhreista -- ruhtinasproletaari. _Tuolla pojalla on paljon kostettavaa_.

Fjeldin piti juuri vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli
Brookton ravintolaan. Hän meni suoraapäätä Maxin luo ja löi häntä
olalle. Nuori mies katsahti ylös, mutta hänen silmänsä olivat väsyneet
ja tylsät.

-- No, sanoi Brookton, kuinka kävi? Löysitkö mitään, näitkö mitään?

Hänen äänensä kuulosti kiihtyneeltä, mutta Max ei ilmeisestikään
huomannut sitä.

-- Anna minun olla rauhassa, sanoi hän. Minua nukuttaa.

Brookton katsoi häneen ihmeissään.

-- Älä turise tuhmuuksia, sanoi hän synkästi ja kumartui ystävänsä yli.
En kärsi pilantekoa -- olletikaan tässä asiassa. Ymmärrätkö?...

Maxin suuriin, kauniisiin silmiin tuli äkisti uutta eloa. Hän korotti
äänensä.

-- Olen nähnyt Isabella Duncanin alastomana, sanoi hän, ja hänet
oli voideltu fosforilla, sillä hänen ympärillään loisti ja hänen
silmänsä olivat kuin punaiset tähdet. Älä koske häneen, mestari, hänen
jäsenissään asuu kuolema. Minä tunnen jo sen sormet kurkussani.

Oli kuin olisi hän tuntenut näkymättömäin käsien kouraisun, sillä hän
tarttui kurkkuunsa ja katseli avuttomana ympärilleen.

Brookton aikoi juuri antaa kiukkuisen vastauksen, mutta samassa
silmänräpäyksessä hän äkkäsi Burnsin ja vieraan. Hän empi hetkisen,
mutta sitten meni hän salapoliisin luo.

-- Hyvää päivää, Burns, sanoi hän hieman sydämellisyyttä tavoitellen.
Mitenkä voitte?

Burns mutisi vastaukseksi muutamia välinpitämättömiä sanoja.

-- Eikö ole synti, että nuoriso käyttäytyy tuolla tavalla, jatkoi
Brookton -- juo itsensä humalaan keskellä päivää...

-- Onpa kyllä, vastasi Burns, ja muuten hänellä kylläkin on tapana
pitää varansa sangen tarkoin. Häntä kai miellytti katsella selkääni,
kun nyt viimeksi olin Parisissa.

Brookton kohautti olkapäitänsä.

-- Täytyyhän meidän hiukan pitää teitä silmällä, herraseni, rakas
Burnsini, kun te sekaannutte meidän asioihimme.

-- En minä yksinäni ole teille haitaksi tätä nykyä, sanoi Burns
tyynesti. Surullisen monta kuolemantapausta on sattunut perheessänne.
Ei suinkaan se liene tuo nuori herra tuolla, joka tällä tavoin koettaa
kostaa isänsä äkillisen viraltapanon?

Brookton katsoi silmänräpäyksen tuikeasti skotlantilaiseen. Sitten
hänen katseensa lipui vieressä olevaan komeaan mieheen.

-- Kuka hän on? kysyi hän.

Norjalainen nousi.

-- Nimeni on Jonas Fjeld, sanoi hän tyynesti. Tunnen teidät hyvin.

Englantilainen nyökkäsi. Hänen huulensa olivat yhteen puristetut, ja
hän sulki silmänsä, jottei ilmaisisi niiden hehkua.

-- Vai niin, oletteko te Jonas Fjeld, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin
sanoja tapaillen. Eikö mielenne tunnu täällä hiukan aralta? Melkein
kuten leijonan kidassa?

-- Ei, vastasi Fjeld, mutta minusta näyttää kuin olisi liitto näinä
päivinä joutumassa kohtalon pauloihin. Onko se tuo sokea Fatum, joka
aikoo iskeä?

Brookton aikoi vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä hän näki Maxin
nousevan ja hoipertelevan ulos huoneustosta, ja hyvästiä sanomatta hän
riensi hänen jälkeensä.




XVI.

HAMPSTEADIN VANHUS.


Samana iltapäivänä istui eräässä paikassa Hampsteadissa vanha, sokea
mies ja puheli koirallensa.

Hän oli pitkä ja kunnianarvoisa herra, ja koira, joka makasi torkkuen
hänen jaloissaan, oli laiha ja takkuinen rottakoira.

-- Kylläpä Isabella odotuttaa itseänsä, sanoi mies. Hänellä ei ole
tapana olla näin myöhään ulkona. Vai mitä sinä arvelet, Pinto?

Koira raotti hiukan silmiänsä, haukotteli ja päästi kuuluviin heikon
haukahduksen, joka selvästi merkitsi, että hän oli yhtä mieltä herransa
kanssa.

Mies nousi puoliksi tuoliltaan, jolloin hänen ennen varjossa
olleeseen päähänsä lankesi iltapäiväaurinko, joka paistoi sisään
tuon yksinkertaisen, mutta siistin huoneen ainoasta akkunasta.
Silloin näkyi, että miehen kasvoissa oli hirveän rääkkäyksen jälkiä.
Siinä, missä ennen oli ollut nenä, oli nyt ainoastaan punainen arpi,
silmät näyttivät syville päähän painetuilta sekä muistuttivat kahta
maidonvalkoista puolipalloa, ja korvat oli leikattu pois.

Mutta huolimatta näistä pahoinpitelyn hirvittävistä merkeistä oli
kuitenkin jonkinlaista arvokkuutta tuossa suuressa ja voimakkaassa
päässä korkeine, valkoisine otsineen, tuuheissa kulmakarvoissa ja
kauniissa, hyvin muodostuneessa leuvassa.

Oletko nälissäsi, ystäväiseni? jatkoi mies.

Koira päästi heikon, mutta epäilemättä myönteisen haukahduksen, nousi
ja meni oven luo kuuntelemaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, palasi se
allapäin makuupaikallensa ja alkoi suruissaan nuoleskella käpäliänsä.

Syntyi hetken äänettömyys. Alhaalta kadulta kuului autojen käheä
ulvonta ja sanomalehtipoikien kirkuna.

Mies nyökkäsi itsekseen.

-- Kello on varmaankin yli viiden, sanoi hän. Olisikohan Isabellalle
tapahtunut jotakin? Hän tapaa olla niin täsmällinen. Voi -- ajat ovat
huonot, Pinto. Herramme on kääntänyt kasvonsa pois meistä. Paholainen
istuu taivaanvaltakunnan avaimet kädessään ja jakelee pahoilla
käsillänsä elämän hyviä antimia.

Koira katsahti herraansa ja vikisi.

-- Mitä hyödyttää vikiseminen, jatkoi mies alakuloisena ja kumarsi
päänsä eteenpäin kuunnellakseen. Me olemme tuomitut suureen,
kuolleeseen hiljaisuuteen. Me olemme kuolleet ja kuitenkin elämme.
Autokratian rauniot ovat siroteltuina ympärillemme, ja me läähätämme
soraläjien alla.

Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta koira oli äkkiä noussut väärille
säärillensä ja meni ilosta ulvoen ovelle, johon se jäi odottaen
seisomaan pää kallellaan.

Ulkopuolelta kuului kevyitä askelia.

Seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään Isabella Duncan. Hän
sulki oven nopeasti jälkeensä ja väänsi avaimen ympäri. Hän näytti
kiiruhtaneen aivan erikoisesti. Hän painoi toisen käden sydäntään
vastaan ja jäi seisomaan muutamiksi sekunneiksi oveen nojaten ja
läähätti ilmaa. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja harmaista
silmistä loisti jokin, mikä muistutti sekä pelkoa että voitonriemua.

Sitten hän suoristautui ja meni vanhan, sokean miehen luo, koiran
hiljaa inisten hieroutuessa häntä vastaan.

-- Tulen myöhään, isä, sanoi hän lempeästi, mutta minua viivytettiin.
Te olette kai hirveästi nälissänne, mutta nyt tulee ruokaa tuossa
tuokiossa. Olen tilannut häränpaistin alhaalla kulmauksessa olevasta
ravintolasta.

Hänen äänensä oli tyyni ja luja, mutta joka tapauksessa lienee siinä
ollut jotain erikoista, joka herätti vanhan miehen huomiota.

-- Mikäs on, Isabella? kysyi hän huolestuneena. Jokin on pelästyttänyt
sinut. Onko joku ollut sinulle paha?

Mies ojensi kömpelöt, raadellut kätensä tyttöä kohden ja hänen äänensä
oli hellä ja rakastava, kuten nuoren naisen.

Isabella nauroi pilkallisesti.

-- Eipä suinkaan, isä, sanoi hän. Tiedäthän minun kykenevän
puolustautumaan. Ja onhan minulla rohkeutta ja aseita... Mutta koska
kysyt minulta, niin kerronpa sinulle, mikä minua viivytti. Kun minun
piti nousta tännepäin tulevaan raitiotievaunuun, äkkäsin sattumalta,
että minulla oli urkkija kintereilläni. Hän oli nuori poika, ja minä
tunnen häntä hiukan. Hän on Brooktonin parhaita kätyreitä ja hän ryömii
jäljillä kuin pieni käärme.

Tuolilla istuva mies pudisti arvelevasti päätään.

-- En ymmärrä, Isabella, sanoi hän valittaen, että sinä tahdot
sekaantua tuohon joukkoon, vaikka sinulla on määrätty tarkoituskin
sen suhteen. Sinä tahraat valkoiset kätesi, sinä saastutat sielusi
seurustellessasi noiden rosvojen kanssa. Lyö heidät maahan, jos voit,
mutta inhoa heitä... ja tuo Brookton!...

-- Hän kuuluu heidän parhaimpiinsa, keskeytti Isabella miltei
ankarasti. Hänellä on se rikoksen fanatismi, joka usein tekee
pahimmasta roistosta melkeinpä kunniallisen miehen. Ja sitäpaitsi...

Hän keskeytti puheensa äkisti.

-- Mitä tarkoitat? kysyi vanha mies melkein ankarasti.

-- Vain sitä, että hän rakastaa minua. Eilen hän pyysi minua rupeamaan
vaimoksensa.

Tuolissa istuva mies yritti nousta, mutta vaipui kovasti ähkien
takaisin.

-- Mitä pitääkään minun kuulla, mutisi hän melkein valittaen. --
Etkö tunne kuka olet? Romanovien veri virtaa suonissasi. Huolimatta
vallankumouksista, huolimatta joukkomurhista ja rääkkäyksistä me
olemme erikoista rotua. Ei kukaan voi poistaa korkea-aatelin jaloja
piirteitä ihmisen kasvoista. Anna proletariaatin räyhätä, anna sen
ottaa valta -- se kompuroi kuitenkin aina takaisin herrojensa luo, se
notkistaa selkänsä sukupolvien aatteen edessä. Me olemme sukupolvi
sukupolvelta rakentaneet kulttuuria, me olemme jalostaneet inhimilliset
vaistomme, eikä mikään alhainen yhteiskunnallinen vallanhimo voi
pyyhkiä sinistä verta pois historiasta. Pienenä ollessasi, Isabella,
sinä kuljit puettuna silkkiin ja kultaan. Sinä näit kaiken kauneimman,
minkä taide on synnyttänyt, sinut ohjasivat taitavimmat opettajat
kirjallisuuden, ajattelun ja tieteen maailmaan. Olet leikkinyt yhdessä
Tatjana Romanovan kanssa, olet istunut viimeisen Romanovin polvella.
Viime vuodet ovat olleet meille kovia, nimesi on kadonnut, kukaan ei
meitä enään tunne. Mutta vielä elää muutamia meistä, ja meidän aikamme
tulee kyllä vielä. Historian aallot vyöryvät edelleen, ja kerran ne
vyöryttävät meidät takaisin vanhalle palkallemme. Mutta seisokaamme
Jumalan tähden suorassa. Suuri lauma ei saa lannistaa sisimmässämme
asuvaa aateluutta, sielussamme piilevää ylevyyttä. Ja tuo kauhea
Brookton...

Isabella hymyili hiljaa.

-- Minä vihaan häntä, sanoi hän yksinkertaisesti. Mutta minä voin häntä
käyttää -- käyttää hänen luottamustaan minuun. Ja nyt näyttää siitä
kuin...

Ovelta kuului koputusta.

Isabella meni avaamaan. Siellä oli nuori poika, jonka toisen silmän
edessä oli side.

-- Minun on jätettävä tämä kori, sanoi hän käheästi.

Isabella loi koriin katseen. Siinä oli päivällisruoka. Mutta hän luuli
näkevänsä pojan toisessa silmässä jotakin, mikä sai käden, jolla hän
vastaanotti korin, vapisemaan.

-- Oletko loukannut silmäsi? kysyi hän välinpitämättömästi.

-- Olen, sanoi poika. Mutta minun täytyy kiiruhtaa.

Hän ikäänkuin valokuvasi koko tuon ihmeellisen huone-interiöörin
ainoalla ruskeanvälkkeisellä silmällään ja läksi.

Isabella aikoi estää häntä, mutta malttoi mielensä.

-- Hän oli liian ovela, mutisi hän. Hän oli Brooktonin urkkija. Nyt
riippuu elämäni hiuskarvan varassa... Max on siis juorunnut tietonsa.
Hyvä on -- nyt syttyy taistelu!...

Jonka jälkeen tuo nuori, kaunis nainen kattoi päivällispöydän, Pinto
koiran rakastavaisella hartaudella seuratessa toimitusta.




XVII.

PÄÄLLEKARKAUS.


Jonas Fjeld oli omituisessa mielentilassa. Hän oli omin päin päättänyt
seurata Brooktonin jälkiä, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä,
eivätkä Lontoon automobiilit ole hyviä takaa-ajovälineitä. Hän oli
jo kulkenut hänen perässään kautta useiden kahvilain ja monien
salaperäisten syrjäkatujen. Max oli matkalla kadonnut mutta sen sijaan
oli Brooktonin kaarti lisääntynyt muutamilla salaperäisillä olijoilla,
jotka näyttivät jonkinlaiselta oikeudenpalvelijan ja teurastajanrengin
välimuodolta.

Ja nyt olivat he pysähtyneet Kensingtoniin, missä Brooktonin kolme
miestä oli asettunut vartioksi pienen huvilan edustalle. Fjeld istui
puun takana naapurihuvilan puutarhassa ja odotti kärsivällisesti, mitä
tuleman piti.

Kadulla oli hyvin vähän liikettä ja se oli huonosti valaistu. Se oli
juuri sellainen kadunpätkä, joka olisi antanut sir Artur Conan Doylelle
aihetta kaikenlaisten rikostapahtumani kuvaamiseen. Ei satanut, ei
paistanut kuu, eikä ollut sumua. Oli aivan tavallinen ikävä iltapäivä
ilman minkäänlaista erikoisleimaa.

Mutta kuitenkin soivat etäiset soinnut Fjeldin korvissa. Nyt tiesi hän,
että jokin jännittävä tapaus saattaisi hänen verensä kuohumaan. Ja puun
jäykkien oksien lomitse kaikui laulu, jonka hän oli kuullut tuhansia
kertoja ennen: sen sävelissä asuivat hänen nuoruutensa kaipaus ja hänen
miehuutensa tunteet.

Silloin kuului alhaalta kadulta askeleita -- nopeita, ikäänkuin
sellaisen ihmisen askeleita, joka aikoo ruveta juoksemaan.

Fjeld nousi hieman ja näki pitkän, nuoren naisen kulkevan katulyhdyn
ohitse noin viidenkymmenen metrin päässä hänen väjymäpaikastaan.
Fjeldin ei tarvinnut aprikoida, tätä naistako nuo kolme herrasmiestä
vaanivat, sillä samassa silmänräpäyksessä, kun nainen kiiti hänen
piilopaikkansa ohitse, syöksyi koko joukko hänen kimppuunsa.

Kuului yksi ainoa kimakka kirkaisu, joka päättyi käheään korinaan.
Ilmeisesti olivat miehet heittäneet paksun peitteen naisen pään yli,
tukahuttaakseen hänen avunhuutonsa. Fjeld nousi, mutta pysähtyi
tahtomattaankin. Varmaankin se oli suuressa määrin tavallisuudesta
poikkeava nainen, jonka kanssa roistot olivat käyneet kamppailuun.
Silmänräpäyksen näytti siltä kuin olisi koko parvi hajaantunut, kuului
hillitty kirous -- ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua onnistui naisen
todellakin kokonaan vapautua hyökkääjistä. Mutta peite, joka oli
kääritty hänen päänsä ympärille ehkäisi hänen liikkeitään. Revolveri
lyötiin hänen kädestään ja hiekkapussilla takaraivoon annettu raskas
isku pani hänet vaipumaan maahan.

Silloin Fjeld tuli avuksi. Hän hyppäsi matalan aidan yli, tarttui
kahta miestä kurkkuun, niin että he olivat tukehtumaisillaan sekä
viskasi heidät luotaan sellaisella voimalla, joka sai heidät katoamaan
kadun toiselle puolelle. Täällä he kokoilivat särkevät jäsenensä ja
läksivät tiehensä. Kolmas, joka nähtävästi oli lievästi haavoittunut
revolverinlaukauksesta, ei ilmeisestikään halunnut koetella norjalaisen
voimia, vaan katosi silmänräpäyksessä pimeyteen. Kaukaa kadulta kuului
raskaiden, nopeiden askelten ääntä -- se oli poliisi, joka laukauksen
kutsumana riensi areenalle.

Fjeldillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua tulla sekoitetuksi
poliisiasiaan. Hän otti sen vuoksi tajuttoman naisen syliinsä ja
kantoi hänet pieneen puutarhaan sekä odotti kärsivällisesti, mitä
tapahtuisi. Kävi, kuten hän oli odottanut. Kaksi poliisikonstaapelia
marssi päällekarkauspaikan ohi. He soittivat suutaan kilpaa ja pohtivat
ilmiötä, mutta kun he eivät voineet saada selville mitään, tulivat he
lopulta yksimielisiksi siitä, että he varmaankin olivat erehtyneet
ja että koko juttu oli vain kuuloharha, jonka jälkeen he aivan
tyytyväisinä poistuivat.

Mutta Fjeld kumartui kovasti huolissaan olentoraukan yli, joka makasi
maassa matalain pensaiden välissä. Hänen huolestumisensa oli kuitenkin
aivan aiheeton, sillä mustapukuinen nainen nousi äkkiä nuorekkaan
joustavasti ja ryhtyi tottunein käsin hieromaan päätään, joka
ilmeisesti tuotti hänelle tuskia ankaran iskun jälkeen.

-- Tekee hiukan kipeää, sanoi hän ilman mitään esipuhetta, ja Fjeld
totesi, että hänen äänensä oli syvä, sointuisa ja musikaalinen.

-- Sallikaa minun kiittää avunannostanne, sanoi hän sen jälkeen melkein
kylmästi. Mutta enhän ollenkaan tiedä, kuka te olette. Katuvalaistus
on huono täällä Kensingtonissa. Ainoastaan sen tiedän, että te olette
suuri ja väkevä. Uskaltaisinkohan tarjota -- --

-- Mitä sitten?

-- En tiedä, mitä sanotte 5 punnasta.

Fjeld nauroi ääneensä.

-- Mieluummin haluan saada suudella -- kättänne, sanoi hän. Ammattinani
ei ole sellaisten nuorten naisten pelastaminen, jotka illansuussa
kuljeskelevat yksinään. Mutta emmeköhän luovu tästä keskusteluaiheesta
ja sen sijaan tee jotakin päätöstä. Nuo ihmiset, jotka hyökkäsivät
kimppuunne, tulevat kentiesi takaisin. Missä te muuten asutte?

-- Asun tässä huvilassa, sanoi nainen hiukan jäykästi.

-- Vai niin, sanoi Fjeld, silloinhan on kaikki kunnossa. Sallitteko,
että seuraan teitä portille varmistautuakseni siitä, että pääsette
turvaan.

-- En missään nimessä. Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin,
enkä anna itseäni kahdesti yllättää. Tämä ei ole ensimäinen vaara,
jonka olen välttänyt... Mutta kiitän teitä joka tapauksessa. Teidän
avuttanne olisin nyt ollut vihollisteni vallassa. Rohkenenko kysyä
nimeänne?

-- Jonas Fjeld, norjalainen lääkäri. Olosuhteet ovat tuoneet minut
tiellenne. Ajoin takaa erästä miestä, joka ilmeisesti ajoi takaa teitä.
Sillä tavoin olen muodostanut ketjun tapahtumista, jotka johtivat
teidän puutarhaportillanne tapahtuneeseen tappeluun.

Nainen mietti kotvasen.

-- Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi hän vaitiolon
jälkeen. Tunnen nimenne ja seikkailunne. Opettajattareni ja
hyväntekijättäreni madame Curie piti teitä suuressa arvossa. Te olette
kerännyt paljon sekä ihailua että vihaa toimintanne ympärille. Sanokaa
minulle, tiedättekö kuka järjesti tämän hyökkäyksen minua vastaan?

-- Tiedän.

-- Entä mikä on hänen nimensä?

-- Charles Brookton.

Nainen säpsähti.

-- Kerran sen täytyikin tulla, mutisi hän. Sitten hän äkillisen
mielijohteen valtaamana ojensi Fjeldille kätensä.

-- Nimeni on Isabella Duncan, sanoi hän, olen aivan tavallinen
valokuvaaja Kensingtonissa. Luotan teihin, ettekö halua juoda kupin
teetä kanssani, tai kentiesi kernaammin haluatte whiskyä ja soodaa?

-- Eniten arvoa panen älykkään ja kauniin naisen tuttavuuteen, sanoi
Fjeld ja sytytti taskulamppunsa. Kun valo lankesi nuoren naisen
kauniille, säännöllisille Dianan kasvoille, kuolivat sanat hänen
huulilleen. Hän jäi seisomaan epäröivänä kuin se, joka mielestään etsii
jotakin epäselvää muisteloa, ennenkuin tahtoo ryhtyä mihinkään enempään.

-- Mikäs on? kysyi nainen melkein huolestuneena.

-- Olen varmasti nähnyt teidät ennen.

-- Tuskin. En voi muistaa ennen tavanneeni teitä.

-- Nyt muistan, sanoi Fjeld verkalleen. Se oli kauniin naisen valokuva
kuolleen miehen taskussa. Miehen nimi oli Greyburn ja nainen olitte te.




XVIII.

RUUMISARKKU.


Sohossa on korkea viisikerroksinen talo, joka muistuttaa syrjälleen
asetettua ruumisarkkua. Siinä kalkissa, jota käytettiin, kun taloa
kymmenkunta vuotta takaperin hiukan siistittiin, lienee ollut jokin
vika, sillä talon väri on vähitellen muuttunut melkein mustaksi, ollen
siinä rumia kellahtavia pilkkuja siellä täällä.

On mahdollista, että Charles Brookton, tunnettu pahantekijä ja
anarkisti, oli valinnut tämän talon asunnokseen sen vuoksi että
se muistutti häntä kuolemasta, jonka kanssa hän niin usein oli
leikitellyt. Tässä asumuksessa oli jotakin romanttisen kammottavaa,
joka veti puoleensa kaikkien huomiota. Poliisikin oli pitänyt sitä
silmäili, mutta vielä ei tuossa inhoittavassa "ruumisarkussa" ollut
tapahtunut mitään, mihin Scotland Yardin herroilla olisi ollut syytä
sekaantua.

Muuten asui talossa koko joukko epäilyttävää väkeä. Mutta Brookton oli
aina osannut levittää valonarkojen asioittensa ylitse verhon, jonka
läpi lain valvojat eivät vielä olleet kyenneet valoa levittämään.
Pikku Maxkin oleskeli eräässä toisen kerroksen huoneessa, mutta vielä
ei kukaan ollut saanut tilaisuutta katsahtaa tuon älykkään ja ovelan
nuorukaisen akkunaverhojen taakse.

Katu oli autio kun Brookton palasi Kensingtoniin tekemältään
epäonnistuneelta retkeltä. Hän oli hirveästi liikutettu. Etäältä oli
hän nähnyt miestensä surkean tappion, ja älykkäänä ja varovaisena
kenraalina oli hän peräytynyt poliisien marssiessa ohi tuolla pienellä
kadulla. Hän ei ollut nähnyt Fjeldin asiaan puuttumista, mutta ymmärsi
asian kehittymisestä, että Isabella taholta tahi toiselta oli saanut
aavistamatonta apua.

Muutoin niin viisas ja harkitseva rikolliskenraali oli hirveästi
kiihoittunut. Hän kiristeli hampaitaan pistäessään avainta salaperäisen
talon portinlukkoon sekä juostessaan kehnosti valaistuja rappuja ylös.
Ja jos joku olisi seisonut kuuntelemassa kunkin rappukäytävän pimeissä
nurkkauksissa, niin olisi hän kuullut, kuinka kiroukset ja sadatukset
virtasivat miehen suusta.

Charles Brookton oli toivonut paljon tästä sotaliikkeestä. Hänen
rakkautensa Kensingtonissa asuvaan kauniiseen naistoveriin oli
vähitellen vienyt voiton viisaudesta, ja pikku Maxin niljakkaat sanat
olivat jättäneet hänen mieleensä heikon epäluulon, josta hän nyt
rohkealla otteella tahtoi saada selvyyden.

Hän avasi nopeasti erään yläkerroksen huoneen ja sytytti sähkövalon.
Huone oli ilmeisesti kuntoonpantu juhlallista vastaanottoa
varten. Se oli hienosti sisustettu monilla pehmeillä pieluksilla
ja houkuttelevilla nurkkauksilla sekä muistutti lähinnä naisen
vastaanottohuonetta. Ilma oli täynnä vastapoltetun suitsutuksen
tuoksua, toisellapuolen oli pieni, ruokahalua kiihottavasti katettu
illallispöytä ja samppanjapullojen kaulat pistivät esiin jäähdyttimestä.

Brookton jäi pariksi minuutiksi seisomaan kynnykselle, ikäänkuin
luodakseen yleissilmäyksen noihin kauniisiin asetelmiin. Hänen silmänsä
kävivät syviksi ja synkiksi, samalla kun kumea voihkaisu tunkeutui
esiin hänen kurkustaan. Hän ei kuulunut senlaatuisiin miehiin, jotka
masentuvat vastoinkäymisestä. Koko hänen elämässä oli ollut taistelua
vaaroja vastaan, mutta tämän yksinäisen ja voimakkaan miehen sielussa
oli yksi haavoitettava paikka, ja siinä värisi nuoli, joka pani hänet
lyyhistymään kokoon tuskasta. Hän oli pettynyt rakkaudessaan ja nyt
alkoi vihan ja koston myrkky virrata hänen suonissaan. Äkillisessä
raivonpuuskassa hän sieppasi samppanjapullon ja paiskasi sen lattiaan,
missä se särkyi vaahdon sihisten purkautuessa sirpaleiden lomitse.

Näytti kuin olisi tämä hillitön purkaus hieman rauhoittanut häntä.
Hän heittäytyi tuolille ja tuijotti synkästi eteensä. Silloin sai hän
äkisti ajatuksen, hänen silmiinsä tuli vaarallinen väijyvä katse.

Hän nousi nopeasti, astui ulos huoneesta ja hamuili eteenpäin pimeää
käytävää pitkin. Koko talo oli ikäänkuin asukkaista autioksi jäänyt.
Ei kuulunut ääntäkään tuosta kapeasta käytävästä, missä kaksi ihmistä
tuskin saattoi kulkea rinnatusten.

Brookton pysähtyi matalan oven eteen ja kolkutti sille varovasti. Hän
odotti muutamia minuutteja, mutta kun ei kukaan sisäpuolelta vastannut,
kolkutti hän uudelleen ja tällä kertaa paljon kovemmin.

-- Täytyyhän hänen olla kotona, mutisi hän, Max ei riko sopimusta.

Mutta edelleenkään ei kuulunut ainoatakaan ääntä tuosta salaperäisestä
talosta, josta kaikki kadun ja suurkaupungin hälinä oli ikäänkuin
poissuljettuna.

Brookton kävi kärsimättömäksi. Hän ravisteli ovenripaa, mutta
tuloksetta. Huoneessa täytyi joka tapauksessa jonkun olla, sillä ovi
oli sisäpuolelta lukittu. Saattoi avaimenreiästä selvästi nähdä avaimen.

Silloin alkoi hän joutua pahojen aavistusten valtaan. Hän sammutti
taskulamppunsa, otti sorkkaraudan ja mursi arvelematta oven suki. Se
oli vanha ja kehno, eikä tehnyt sanottavaa vastarintaa.

Brookton epäröi silmänräpäyksen. Hiljaisuus ja pimeys laskeutuivat
raskaina hänen ylitseen. Hän tuli yht'äkkiä vakuutetuksi siitä, että
tuohon hänen edessään olevaan pimeään huoneeseen kätkeytyi jokin
outo salaisuus. Oli kuin olisi jotain peloittavaa uinunut tuossa
mustanharmaassa pimeydessä. Ja nyt se heräsi...

Mitä se oli?...

Brookton oli vaistomaisesti työntänyt ovea hiukan syrjään. Näky, joka
hänelle esiintyi, pani hänet vetäymään takaisin.

Sillä keskellä huonetta ja pimeässä näki hän ruumiin, joka kuvastui
mustalle seinälle ihmeellisin vihreänsinipunervin ääriviivoin. Se oli
varjo seinällä, mutta varjo oli ikäänkuin fosforiin kastettu. Himmeä
sädeloiste läksi koko ruumiista, joka selvästi kuvastui taustalle.
Siinä oli tuolissa istuva ihminen ja Brookton näki kauhukseen avoimista
silmistä loistavan vielä syvemmän vihertävän hehkun.

Suuri pahantekijä, jonka hermot olivat karaistuneet monissa
vaarallisissa yöllisissä teoissa voihki salaperäisestä pelosta, joka
kouristaa vahvintakin sydäntä. Sorkkarauta putosi hänen kädestään,
mutta tämän aikaansaama kolina herätti hänet täyteen tajuntaan. Hän
puri kiroten hampaansa yhteen, sai käsiinsä taskulampun ja pani sen
valon lankeamaan tuohon ihmeelliseen olentoon. Silloin salaperäisyys
ikäänkuin liukui pois koko huoneesta. Tuolilla istui vain tavallinen
ihminen ja se oli pikku Max. Hän näytti siltä, kuin olisi hän istunut
miettimässä jotakin filosofista ongelmaa. Liikkumattomana hän istui
ja tuijotti mitään huomaamatta ulos avaruuteen. Hänen silmänsä olivat
rauhalliset -- liian rauhalliset. Hän oli ratkaissut ongelman.

Ja ongelma oli hyvin vaikea Se oli itse kuolema.




XIX.

VAARALLINEN NAINEN.


-- Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi Isabella Duncan
mietteissään. Olen kuullut paljon puhuttavan teistä ja minulla on usein
ollut aavistus, joka on sanonut minulle, että te osuisitte tielleni --
joko ystävänä tai vihollisena.

Hän oli noussut, ja Fjeld katseli ihaillen tuota ylvästä,
puhdasviivaista vartaloa. Hänen hiuksensa olivat hieman
epäjärjestyksessä kadulla sattuneen mellakan jälkeen ja hänen
toinen hihansa oli ratkennut auki ja paljasti pyöreän, voimakkaan
käsivarren. Hän oli nainen, jolta puuttuivat kiemailu ja naisellinen
turhamaisuus, mutta hänen silmiensä katseesta saattoi Fjeld arvata
osan hänen sielussaan liekehtivästä tulesta. Ja hän ymmärsi, että
tämä ihmeellinen, kalpea Diana neitseellisine piirteineen ja
silmiinpistävästi miehekkäine olemuksineen varmaankin omisti jonkin
suuren salaisuuden. Tavallisuudesta poikkeavat ympäristöt myös
vahvistivat hänen olettamustaan. Nyt, kun sähkövalo oli sytytetty,
ei huone ollenkaan muistuttanut valokuvaamoa. Siellä ei ollut mitään
rihkamakorua, ei tekokukkia, ei pieluksilla peitettyä sohvaa. Kaikki
oli yksinkertaista, kaunista ja aistikasta. Seiniä koristavat
harvalukuiset taulut oli huolellisesti valikoitu -- erityisesti
silmällä pitäen voimakkaita ja omituisia valovaikutuksia. Madame Curien
mustasta marmorista veistetty rintakuva näkyi eräässä nurkkauksessa.

-- Te koetatte muodostaa itsellenne käsityksen minun maustani ja
harrastuksistani, sanoi Isabella vaisusti hymyillen. Mihin tulokseen
pääsette?

Fjeld nyökkäsi vakavasti.

-- En välitä Sherlock Holmesin tapaisesta analyysistä. Sir Conan
Doyle voisi varmaan kirjoittaa useita mielenkiintoisia sivuja tästä
huoneesta. Täällä piilee salaisuuksia joka nurkassa. Tiedän vain
yhden asian: te olette omituinen nainen, yksinäinen ja voimakas
nainen -- kentiesi hyvä, ehkä paha. Teissä on jotakin sfinksimäistä,
mutta tuskinpa tahdon muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ryhtyä
tulkitsemaan sielunne arvoituksia.

-- Miksi luulette, että minussa piilee jokin salaisuus?

-- Tiedän sen, sanoi Fjeld ja kumartui hiukan eteenpäin, olen
aavistanut sen siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin löysin
kuvanne kuolleen Greyburnin taskusta. En ole päässyt siitä selville
minkään loogillisen johtopäätöksen kautta, mutta vaistoni on vuosien
varrella niin harjaantunut, että harvoin erehdyn. Ja nyt sanovat itse
asianhaarat, että olen oikeassa. Henkilöt, jotka hetkinen sitten
hyökkäsivät kimppuunne, eivät tehneet sitä aikomuksessa rosvota tai
varastaa teiltä. He tahtoivat kokonaan toisista syistä saada teidät
valtaansa. Ja kun minä sattumalta tiedän, kuka oli koko jutun takana,
niin näytän saavan teoriani vahvistettua oikeiksi.

-- Entä kuka oli päällekarkauksen takana? kysyi nuori nainen hieman
jännittynein äänin.

-- Se oli Charles Brookton itse, sanoi Fjeld tyynesti. Tunnetteko hänet?

Isabella nojautui taaksepäin tuolissaan.

-- Olen kauan odottanut sitä, sanoi hän puoliksi itsekseen... Tunnenko
hänet, jatkoi hän eloisasti. Onhan hän ystäväni, toverini, melkein
ihailijani. Ei ole montakaan tuntia siitä, kun hän tässä huoneessa
pyysi minua vaimokseen... Niin, suokaa anteeksi, että puhun teille
näin avomielisesti syvimmästä salaisuuksistani, mutta on kuin olisin
tuntenut teidät kauan. Elämänne ja elämäntyönne ovat sanoneet minulle,
kuka te olette: oikea mies, joka ette koskaan voisi pettää naista, joka
luottaisi teihin. Ja jos te pettäisitte minut...

Hän ei jatkanut lausettaan, mutta hänen silmiensä kylmä ja kova kiilto
puhui hyvin selvää kieltä.

Jonas Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan. Hän oli käynyt hyvin
miettiväiseksi. Hän oli häneen tuijottavista silmistä lukenut jotakin,
jonka hän varsin hyvin tunsi. Satoja kertoja oli hän nähnyt sen ilmeen
ennen. Se oli melkein varjomainen katse, joka luultavasti riippui hyvin
lujatahtoisten ihmisten silmäterien voimakkaasta kokoonvetäytymisestä.
Hän tiesi, mitä se merkitsi, _murha_ oli luettavissa nuoren naisen
silmistä.

Hän kääntyi pois. Kun hän jälleen katsoi tuohon kauniiseen kuvaan, ei
hän voinut havaita muuta, kuin hienon ja ystävällisen hymyn sekä heikon
punastuksen noilla omituisilla naiskasvoilla.

Fjeld nousi päästään pyörällä ja pyyhkäisi otsaansa.

-- Te sanoitte, miss Duncan, tuntevanne minut elämästäni ja teoistani.
On mahdollista, että kerran tai toisen olen kavaltanut itseni, mutta
koskaan en ole kavaltanut naista. Ymmärrän nyt paremmin, kuka te
olette. Te olette vaarallinen meille miehille -- sekä yhdessä että
toisessa merkityksessä. Te vedätte meidät puoleenne ja työnnätte meidät
takaisin... Te edustatte, lisäsi hän hymyillen, jonkinlaista korkeampaa
kiemailua. Ja tuskinpa tahtoisin minä olla Charles Brooktonin
vaatteissa.

Isabella ei ollut viimeisiä sanoja kuulevinaan. -- Te olette
ensimäinen, joka on syyttänyt minua kiemailusta, sanoi hän vakavasti,
mutta kentiesi on hiukan perää siinä, mitä sanotte. Luonto on nyt
kerta kaikkiaan osoittanut minulle paikan sukupuolten joukossa. Olen
koko elämäni protestannut sitä vastaan ja luulen voivani väittää, että
tahtoni, työni ja ajatustapani puolesta olen ollut miesmäisempi kuin
useimmat miehet. Mutta kentiesi tulee päivä, jolloin naisellisuus herää
ja vaatii oikeutensa.

-- Te tarkoitatte...?

Isabella katsoi häneen tiukasti.

-- En ole koskaan ennen puhunut näin tuttavallisesti miehen kanssa,
sanoi hän, ja minä halveksin itseäni puheliaisuuteni takia...

Hän vaikeni, ikäänkuin jotakin olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.

-- Mutta minä olen ollut niin hirvittävän yksin monta vuotta, virkkoi
hän äkkiä. Minulla on ollut useita ystäviä, mutta ei ainoatakaan
ystävää. Olen aina paennut naisia. Lukuunottamatta madame Curieta
en ole välittänyt ainoastakaan omaan sukupuoleeni kuuluvasta. Siitä
johtuu, että minä aikaisimmasta nuoruudestani saakka olen ollut yksin,
seuranani vain pieni kunnianhimoni, mittaamaton tiedonhaluni ja --
rajaton kostonhimoni.

Hän oikein sähisi viimeiset sanat kuuluviin.

Fjeld nyökkäsi.

-- Ajattelinkin jotain sellaista olevan kysymyksessä, sanoi hän
puoliksi itsekseen... Onko elämässä jokin tai joku, joka on tehnyt
teille jotakin pahaa?

-- Ei, vastasi hän. Henkilökohtaisia pettymyksiäni ja tappioitani en
ole niinkään paljon pannut sydämelleni. Mutta sielussani on vanha
muisto, joka vielä kiehuu ja kuohuu. Ja se on syövyttänyt pois kaiken
naisellisen heikkouden, se on tehnyt minut voimakkaaksi ja katkeraksi.

-- Ja vaaralliseksi, jatkoi Fjeld.

-- Niin, sanoi Isabella hetken mietittyään. Luulen teidän olevan
oikeassa.




XX.

MIES JA NAINEN.


Jokaisen ihmisen elämässä on jokin tilaisuus, jolloin miehen ja naisen
välinen myötätunto leimahtaa julki, niinkuin olisi kaksi sähkövirtaa
kytketty yhteen. Jonas Fjeld tunsi jollakin ihmeellisellä tavalla,
että tuo kaunis, puhdaspiirteinen ja teräväkatseinen nainen oli
hänen sukuansa -- ehkä oli hän suuri rikoksentekijätär, mutta joka
tapauksessa olento, joka toimi sielunsa voimakkaiden ja puhtaiden
vaikuttimien mukaisesti. Ja hänet valtasi äkillinen halu ottaa tämän
puhtaan jumalattaren ruumis syliinsä ja kuiskata hänelle, ettei elämä
ollut yksinomaan vihaa, kostoa ja tiedettä.

Näytti siltä, kuin olisi Isabella lukenut hänen ajatuksensa, sillä hän
nousi nopeasti, vienon punan levitessä hänen kalpeille, klassillisille
kasvoilleen.

-- Luulen, että teidän nyt täytyy mennä, tohtori Fjeld, sanoi hän
arvokkaasti. Ei silti, että minä olisin millään tapaa turhan tarkka,
sillä ystäväni ovat tulleet ja menneet täällä milloin hyvänsä. Ei
kenenkään päähän pälkähtäisi tuhota minun hyvä nimeni ja maineeni.
Olenhan puoleksi mies ja erotiikka vain kyllästyttää minua... Mutta
minä olen väsynyt ja hiukan liikutettu. Sallikaa minun vielä kerran
kiittää teitä avunannostanne.

Hän ojensi Fjeldille kätensä. Se oli kylmä ja kova ja hänen
kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.

Fjeld katsahti häntä suoraan silmiin. Koskaan ei hän ollut tuntenut
sydänkanteleensa kielien väräjävän tällä tavoin. Seisoessaan siinä
ylväänä ja korkeapovisena pää takakenossa muistutti Isabella
amatsoonia. Niin -- tämä oli jumalainen Penthesilea, joka saattoi
mitellä voimiaan vaikka itsensä Akilleen kanssa.

He jäivät seisomaan muutamiksi sekunneiksi vastatusten, sitten nainen
loi katseensa maahan, silmäluomet värisivät ja hänen huulensa puoleksi
avautuivat...

-- Menkää, kuiskasi hän käheästi, menkää...

Jonas Fjeld otti hattunsa.

-- Hyvästi, sanoi hän tyynesti, ja kiitos ystävällisyydestänne. En
ole koskaan ennen tavannut teidän kaltaistanne. Teidän olemuksestanne
ikäänkuin tulvehtii valonsäteitä.

Isabella katsoi ylös vaisusti hymyillen.

-- Valo on minun erikoisalani, sanoi hän. Olenhan fyysikko. Ja kaikki
ilmakehässä olevat tuhannet säteet ovat ystäväni. Kentiesi ne ovat
asettuneet asumaan minuun ja antavat nyt näytännön teidän kunniaksenne.

-- Voin ymmärtää sen, vastasi Fjeld samaan sävyyn. Mainitsittehan
madame Curien.

-- Niin, rakastin häntä. Hän oli älykäs, teräväpäinen ja
selväkatseinen. Hänellä oli miehen aivot ja naisen tunteet.

-- Toivoisimpa teidän olevan hänen kaltaisensa, sanoi Fjeld ja otti
hattunsa. Ylipäänsä toivoisin, etteivät yhteiskunnan ovenvartiat olisi
satunnaisiin tunteisiin nähden niin kovasydämisiä. Tämä ei ehkä ole
kauniisti sanottu ja minä pyydän anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä
juuri nyt. Varokaa tarkoin henkeänne. Hyvästi.

Hän kumartui syvään Isabellan käden yli ja suuteli sitä, ja
jälleen tunsi hän, koskettaessaan hänen kylmää, valkoista ihoansa,
tuon ihmeellisen sähköisen säteilyn, joka tuntui virtaavan hänen
huokosistaan.

Sitten hän huoaten karkoitti tämän magneettisen mielialan ja astui
nopeasti ulos ovesta.

Isabella seisoi ja katseli hänen jälkeensä kummallisesti hymyillen.
Hänen huulensa vapisivat, oli kuin olisivat ne etsineet jotakin sanaa.
Kentiesi kiiti hänen päänsä läpi ajatus, että hänen pitäisi huutaa
mies takaisin, ottaa hänen syliinsä ja suudella häntä. Mutta hän ei
tehnyt sitä. Hän jäi ainoastaan seisomaan ja tuijotti oveen, joka oli
sulkeutunut Jonas Fjeldin jälkeen.

Konemaisesti rupesi hän riisuutumaan. Hän viskasi vaatteet yltänsä
viimeistä kappaletta myöten. Sitten astui puhdas Diana alastomana
ja kauniina kylpyhuoneeseen jäähdyttämään kiihkoansa. Hänen
käsivarsissaan oli mustelmia ja hänen olkapäässään pitkä punainen viiru
päällekarkauksen jälkeen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotansa.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän makasi silmät ummessa ja antoi kylmän
veden syleillä ihmeellistä valkoista ruumistaan.

Ja niin hän vähitellen sai takaisin levollisuutensa. Sitten alkoi hän
halveksia itseänsä. Voi -- hän oli siis ainoastaan mieletön nainen,
kuten kaikki muutkin. Hän oli käyttäytynyt rakastuneen puotineidin
tavoin tuota norjalaista jättiläistä kohtaan, jolla oli siniset
uneksijansilmät. Niin pitkälle oli siis Isabella Duncan joutunut. Hän
oli melkein joutunut seikkailuun...

Isabella nousi kylvystä ja nauroi.

Se oli kovaa ja kylmää naurua.

Siltä se tuntui myöskin miehestä, joka revolveri kädessä seisoi
kylpyhuoneen ulkopuolella ja silmät palavina kuunteli vedenloisketta.

Miten kaunis hän lieneekään, mutisi hän. Kuinka valkea lieneekään hänen
hipiänsä...

Hän tarttui lukkoon, mutta malttoi mielensä.

-- Olisinkohan erehtynyt? mutisi hän. Onko todellakin mahdollista,
että hän on pettänyt meidät kaikki? Oliko Max raukka oikeassa
väittäessään hänen metsästävän ihmisiä? Kun kaikki seikat otetaan
lukuun, niin ehkäpä juuri hän on jollakin kavalalla tavalla ottanut
hengiltä pikku Maxin ja kentiesi nuo toisetkin. Seuraavalla kerralla
kai olisi hänen vuoronsa. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua... Nyt
tunsi hän salaisuuden. Kun hän Maxin kuoleman johdosta oli surusta
raivoten jättänyt kaiken varovaisuuden syrjään, ottaakseen hengiltä
naisen, jota hän rakasti, oli hän myös saanut selville jotakin, joka
yhä enemmän oli lisännyt hänen vihaansa... Juuri tuota Jonas Fjeldiä
tyttö rakasti, tuota kirottua tohtoria, jolla oli valtaiset hartiat ja
siniset terässilmät. Hän oli, seisoessaan tikkailla sen akkunaruudun
ulkopuolella, joka salli hänen parhaiten katsella huoneeseen, missä nuo
kaksi istuivat, nähnyt tuon kylmän naisen silmissä erään välähdyksen.
Hän tiesi, mitä se merkitsi. Ei koskaan ollut Isabella sillätavalla
katsonut toiseen mieheen. Siinä oli sekaisin heikkoutta ja antaumusta,
joka asian haarojen painolla työntää voimakkaimmankin naisen miehen
syliin. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua. Nyt oli Fjeld lähtenyt.
Hän olisi voinut pistää hänet kuoliaaksi tuolla ulkona puutarhassa --
olisi voinut tappaa hänet kuin sian. Mutta hänen vuoronsa kyllä tulisi.

Taas vei hän kätensä lähelle ovenripaa, mutta viivytteli. Oli kuin
olisi hän jostakin kuullut nälkäisen suden ulvontaa. Se oli tuskan,
vihan ja koston kiljuntaa hänen rikkirevityssä sydämessään. Sellainen
rakastunut ja inhoittava roisto hänestä oli tullut -- hänestä, tuosta
suuresta, ihaillusta pahantekijäin johtajasta, joka istui yhteiskunnan
viidakossa niinkuin ihmistiikeri verestävine silmineen ja veren
tahraamine käpälineen.

Hän kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä. Puolihämärässä näki hän
Isabellan kaunismuotoiset jalat, jotka liikanaisetta lihavuudetta
liittyivät kauniisiin vyötäreihin.

Charles Brookton voihki.

Ei, tyttö ei saisi koskaan kuulua kenellekään muulle! Sitten nosti hän
revolverin, tarttui lukkoon ja väänsi.

Mutta ovi oli sisäpuolelta teljetty.




XXI.

KUOLLEEN LUONA.


Jonas Fjeld käveli jalkaisin Kensingtonista saakka kaupungin
keskukseen. Oli hieman sumuinen ilta, ilma oli raikas ja viileä.
Hän käveli hitaasti selventääkseen sotkeutuneita tunteitaan, ja
mitä lähemmäksi hän tuli Piccadillyn suurta yöliikennettä ja mitä
kirkkaammin sähkölamput loivat valoaan oikean ja väärän ilon ylitse,
sitä tyytymättömämmäksi itseensä hän kävi. Hän oli käyttäytynyt kuten
koulupoika, taitamaton alottelija. Hän oli kuunnellut seireenien laulua.

Mutta hän ei voinut kokonaan päästä vapaaksi vaikutelmasta, minkä hän
oli saanut tuosta ihmeellisestä, ylväästä naisesta. Heidän välilleen
oli sytytetty tuli, jota oli vaikea sammuttaa. Mutta hän tunsi
velvollisuutensa eikä Isabella kuulunut senlaatuisiin naisiin, jotka
kallistavat korvansa ensimäiselle tulijalle.

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Charles Brooktonia. Burns oli kertonut koko
joukon asioita tästä älykkäästä ja varovaisesta pahantekijästä, jolla
oli taiteellinen entisyys. Hän ei varmaankaan luopuisi yrityksestään
saada Isabella Duncan pauloihinsa. Mutta mikä oikeastaan olikaan hänen
tarkoituksensa?

Hän pysähtyi erään lyhtypylvään luo ja otti esille pienen muistikirjan,
johon hän oli kirjoittanut Brooktonin osoitteen. Sehän soveltui hyvin,
Soho oli aivan lähellä. Saapuessaan kadulle, jonka varrella Brookton
asui, hän jäi hämmästyneenä seisomaan. Pieni ihmisryhmä oli kokoontunut
suuren, synkän ja ikävän talon edustalle. Fjeld katsoi numeroa, niin --
se oli juuri se talo, missä Charles Brookton oleskeli.

Oli selvää, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, sillä kokoontuneet
yökulkijat, jotka suurimmalta osaltaan olivat ilotyttöjä ja
naismetsästäjiä, keskustelivat matalalla ja kolkolla äänellä. Koko
keskus oli synkkä ja masentava -- ihmiset, musta ruumisarkkutalo,
usvainen yö.

Samassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld pääsi perille, astui eräs
poliisikonstaapeli ulos ovesta.

-- Onko täällä ketään, joka voi juosta lääkäriä noutamaan, sanoi hän.
En voi talosta löytää puhelinta.

Fjeld tunkeutui pienen ryhmän läpi.

-- Minä olen lääkäri, sanoi hän, ja olen käytettävissänne.

Konstaapeli katsoi tiukasti edessään olevaan pitkään mieheen, mutta
Fjeld ei antanut hänelle aikaa arvelemiseen.

-- Oletan, sanoi hän mahtipontisesti, ettei tässä ole varaa ajan
tuhlaamiseen. Näyttäkää minulle tietä.

Konstaapeli mutisi jotakin itseksensä. Senlaatuiset ihmiset eivät
yleensä hyväksy mahtipontisuutta muissa kuin itsessään. Mutta tilaisuus
ei ollut sovelias suunsoittoon eikä riitelemiseen. Talossa lepäsi
jossakin kuollut tai kuolemaisillaan oleva mies, eikä hän näyttänyt
hupaiselta.

Niin tapahtui, että Jonas Fjeld sai nähdä saman näyn, joka hetki sitten
oli lyönyt Charles Brooktonin peljästyksellä ja täyttänyt hänet raivoon
johtavalla pelolla.

Siellä istui pikku Max ja loisti pimeässä -- yhtä vihreänsinipunervana
kuin Brooktonin nähdessä hänet. Valo sytytettiin ja heti katosi
kaikki salaperäisyys -- jälellä oli vain kalmankalpea mies himmeästi
tuijottavine silmineen ja retkottavine alaleukoineen.

Fjeld astui hänen luokseen. Silmäys noihin valkoisiin lapsenkasvoihin,
joissa oli kuoleman selvä leima, sanoi hänelle heti, mitä oli
tapahtunut.

-- Täällä ei ole mitään tehtävissä, sanoi hän, tämä mies on ollut
kuolleena pari tuntia.

Portinvartija, joka kalpeana ja vapisevana oli näyttänyt heille tietä,
astui Fjeldin luo.

-- Onko se -- murha? kysyi hän.

Fjeld kohautti olkapäitään.

-- Sitä en tiedä, sanoi hän. Mahdollisesti on hän saanut myrkkyä. Mutta
merkit ovat samat kuin tavallisessa sydänhalvauksessa. Teidän täytyy
lähettää noutamaan ruumiintarkastusmiehiä, ruumis on leikattava.

Portinvartija kääntyi mennäksensä.

-- Toivoisinpa Brooktonin olevan huoneessaan, sanoi hän, sillä hänellä
on puhelin. Mutta hän lähti tunti takaperin ulos. Hän oli myös pikku
Maxin paras ystävä... Kuljin sattumalta tästä ohitse, lisäsi hän, ovi
oli puoliavoinna, ja kun täältä näkyi kummallinen loiste, pilkistin
sisään.

Vanha ovenavaaja ei kyennyt jatkamaan. Näky oli ilmeisesti tehnyt
häneen varsin kamalan vaikutuksen, sillä hän saattoi tuskin retostautua
ovesta ulos.

Konstaapeli ja Fjeld jäivät kahden. Ensinmainittu näytti hyvin
neuvottomalta.

-- Teidän täytyy heti paikalla lähettää sana Scotland Yardiin, sanoi
Fjeld. Tässä on otaksuttavasti tapahtunut rikos. Teidän täytyy
kiiruhtaa. Minä vartioin täällä niin kauan.

Taas näkyi voimakkaan irlantilaisen silmissä epäluuloinen katse, mutta
hän tuli pian siihen tulokseen, ettei ollut muuta neuvoa kuin totella.
Hän läksi ja Fjeld sulki oven hänen jälkeensä.

Hän odotti pari minuuttia, kunnes konstaapelin askeleet olivat
lakanneet kuulumasta rappukäytävässä, sammutti sitten sähkövalon
ja katseli mitä suurimmalla mielenkiinnolla kuolleesta säteilevää
ihmeellistä fosforiloistetta. Se ei ollut puhdasta vihreää fosforiväriä
-- pikemmin opaalinkaltaista, jossa oli pieniä pirskeitä sinipunervasta.

Ihmeellisintä kaikesta oli, että nämä säteet loistivat yhtä kirkkaasti
vaatteiden kuin ihonkin läpi. Ainoastaan muutamat harvat tummat paikat
osoittivat kuolleen mukana olevia metalliesineitä: kravattineula,
taskukello, kultainen lyijykynä ja muutamat pikkurahat näkyivät pienten
reikien tapaisina tuossa kaameassa värisoinnussa. Sillä oli kuin
olisivat nämä säteet olleet eläviä. Ne läpättivät kuin kielekkeet, ne
sädehtivät kuin revontulet tummalla yötaivaalla, ne leikkivät tuhansien
pienten soihtujen kaltaisina lukemattomin vaihtelevin värivivahduksin.

Fjeld jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena. Tässä seisoi hän siis
vastatusten uuden ilmiön kanssa -- uuden kohdan kanssa valoilmiöitten
maailmasta. Olihan olemassa omavaloisia eläimiä, mutta koskaan ei hän
vielä ollut havainnut kuolleen ihmisen voivan valaista.

Sitten sytytti hän valon ja katseli ympärilleen. Huone oli perin
yksinkertaisesti mutta aistikkaasti kalustettu. Kuollut oli ilmeisesti
ollut järjestystä rakastava ihminen, jolla oli varma maku. Tuossa
pienessä huoneessa ei ollut mitään silmiä loukkaavaa, jokainen esine
oli paikoillaan.

Fjeld astui kirjoituspöydän luo. Kirjesäiliö oli avoinna ja siinä oli
alotettu kirje. Kuollut ei nähtävästi ollut ennättänyt lopettaa sitä.
Kynänvarsi oli lattialla ja ilmeisesti pudonnut hänen kädestään. Sitten
oli hän hoiperrellut sille tuolille, missä kuolema oli hänet tavannut.

Silmäys kesken jääneeseen kirjeeseen sai Fjeldin avaamaan silmänsä
selki selälleen. Hän luki sen tarkasti läpi kasvavin mielenkiinnoin,
sitten käänsi hän sen huolellisesti kokoon ja pisti lompakkoonsa.

Sen jälkeen jatkoi hän kotietsintäänsä. Kirjoituspöydän laatikot olivat
lukossa, mutta Fjeldille oli helppo asia tiirikoida ne auki. Siellä
oli ainoastaan joukko merkityksettömiä papereita ja kirjeitä, useita
maksettuja hotellilaskuja sekä muutamia paketteja hienoja turkkilaisia
savukkeita. Pikku Max oli nähtävästi varovainen mies, joka oli aina
ollut valmistautunut kotitarkastukseen.

Lähinnä alimmasta laatikosta Fjeld löysi pienen apteekin. Siinä
oli opiumia, hiilihappoista natronia ja aspirinia, mutta ei mitään
vaarallisempaa myrkkyä. Lisäksi revolveri ja pieni valokuvauskone. Se
oli Kodak. Sen takapuolella oleva numero osoitti, että neljä valokuvaa
oli otettu. Empimättä käänsi Fjeld koko filmirullan kokoon, otti sen
pois kamerasta ja pisti taskuunsa.

Sitten avasi hän alimman laatikon.

Siellä oli vain yksi ainoa esine: nenäliina.

Fjeld katseli sitä ihmeissään. Se oli nähtävästi vanha, mutta tehty
paksusta, pehmeästä silkistä. Yhdessä nurkassa oli monogrammi: suuri
"M", jonka yläpuolella oli ruhtinaankruunu.




XXII.

VIEKKAUDESSA VOITETTU.


Kiihtynyt mies seisoo revolveri kädessä naisen kylpyhuoneen edustalla.
Ovi on lukossa joko sattumalta tai koska yksinäiset naiset menevät
kainoudessaan niin pitkälle, että tuntevat yksinolemisen tarvetta,
ollessaan alastomina.

Tilanne on varsin tuskallinen. Ja Isabella Duncan tunsi kaikesta
sisukkaisuudestaan huolimatta olevansa hyvin peloissaan, kun hän
kopeloi kylpyviittaansa.

Sillä välin yritti Brookton murtaa ovea auki. Se ei ollut mikään
tavallinen vuokrakasarmin lautaovi, vaan vahva, hyväntekoinen
englantilainen tammiovi, jonka aukimurtamiseen tarvitaan sekä voimaa
että harkintaa.

Brooktonilla oli nämä molemmat ominaisuudet, niin että oven kohtalo oli
jo määrätty. Tottuneelta ovien ja kassakaappien aukimurtajalta kului
täsmälleen kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai sen myöntämään. Mutta
lentäessään auki se rasahti äänekkäästi kiukusta ja vastustusvoimasta.

Silmänräpäyksen Brookton empi. Rakastuneet miehet suovat, jumalan
kiitos, silloin tällöin itsellensä aikaa arveluihin. Sitä kesti vain
kymmenen sekuntia, mutta näillä sekunneilla oli merkityksensä, sillä
kun Brookton suu vaahdossa juoksi kylpyhuoneeseen, oli se tyhjä.

Revolveria kohottava käsi vaipui hänen sivullensa ja Brooktonin
raivoaviin silmiin tuli melkein mieletön ilme. Vanha juttu leijonasta,
jonka hyppy epäonnistuu. Mihin hiiteen olikaan nainen livistänyt?
Tuossa oli sisäpuolelta suljettu ovi, tuossa neljä sileätä muuriseinää
ilman ainoatakaan rakoa, joka olisi ilmaissut uloskäytävän, ja tuossa
oli kylpyamme, joka oli muurattu kiinni lattiaan. Brookton huomasi,
että vesi oli juossut pois ja että koko toisen päätyseinän saattoi
siirtää syrjään, kuten työntöoven. Ja se oli avoinna.

Ei ollut mitään epäilystä siitä, mihin Isabella oli mennyt. Nuori,
käytännöllinen nainen oli järjestänyt kylpyhuoneensa laboratorion
yhteyteen, otaksuttavasti helpottaakseen eräiden fysikaalisten kokeiden
suorittamista.

Brookton laski revolverinsa alas ja veti helpotuksen huokauksen. Hän
tiesi nyt, että Isabella Duncanin henki tällä kertaa oli kaikesta
vaarasta pelastunut. Puhelimen soitto kuului etäältä: ahaa, nyt soitti
nuori nainen poliisia... Brookton oli nyt kokonaan rauhoittunut. Hän
näytti mieheltä, joka iloitsee siitä, että on välttänyt jonkin vaaran.
Kiirehtimättä pisti hän revolverin taskuunsa ja meni ateljeehen.
Täällä jäi hän muutamaksi minuutiksi seisomaan ja kuunteli. Tuossa oli
Isabellan hame ja sukat ja kaikki nuo muut merkilliset vaatekappaleet,
jotka ympäröivät naisen ruumista.

Brookton tunsi sydämensä vallan lämpenevän.

-- Isabella! huusi hän.

Toisessa seinässä oleva pieni luukku avautui ja hän näki vilahdukselta
osan nuoren naisen marmorinvalkeista kasvoista.

-- Vai niin, sinä alat taas palata järkiisi, sanoi Isabella. Mikä sinua
muuten oikeastaan vaivaa? Sinä ajat minua takaa niinkuin villieläintä
revolveri kädessä. Onko se uusi rakkauden muoto?

Brooktonin pieniin, pistäviin jaguarinsilmiin tuli häijy ja väijyvä
ilme, mutta hymy ei häipynyt hänen huuliltaan.

-- En tiedä, mikä minun tuli, sanoi hän väsymystä teeskennellen.
Tarkoitukseni oli kai säikäyttää sinua. Kentiesi luulen -- niin, herra
tietäköön mitä minä luulen... Tahdotkohan antaa minulle anteeksi?

-- Siitä voimme puhua toisella kertaa, sanoi Isabella tyynesti.
On parasta, että lähdet nyt, sillä muutoin voisit mahdollisesti
joutua vaaraan saada toisen kohtauksen. Eikä suurelle Charles
Brooktonille sovellu juosta revolveri kädessä naisen kimppuun, joka
makaa kylpyammeessa. Totta vie -- kylläpä miesten rakkaus ilmenee
naurettavalla tavalla.

Brookton nauroi, mutta naurussa oli jotakin, mikä sai luukun takana
olevan nuoren naisen vapisemaan. Hän hamuili suuren reflektorin johtoa
-- sen, joka oli lähettänyt kuolettavat säteet Maxin ruumiin lävitse --
mutta hän malttoi mielensä.

Ja Brookton käveli hitaasti ovea kohden.

-- Hyvästi, Isabella, sanoi hän, saamme puhua asiasta enemmän päivän
valossa. Oletko telefoinnut poliisia?

-- En, sanoi Isabella hetken mietittyään. Mutta olen pyytänyt apua.
Näyttää kuitenkin siltä, kuin en tarvitsisikaan mitään apua.

Brookton jäi silmänräpäykseksi seisomaan käsi ovenrivassa.

-- Lähdenkö ystävänä? kysyi hän.

-- Miten vain haluat, vastasi Isabella. Mutta minä pyydän sinua olemaan
varuillasi. Olen pitänyt sinusta paljon, Charles, sen tiedät. Sinun
laitasi oli hieman toisin kuin muiden toverien. Sielussasi oli eräs
sävel, joka toisinaan puhui minun sydämelleni. Sinä et ole tavallinen
rosvo, et pelkästään oivallinen käsityöläinen niin vakavassa ammatissa
kuin elämässä ja kuolemassa -- sen vuoksi pidin sinusta paljon ja --
sen vuoksi säästin sinut.

-- Säästit minut? Mitä tarkoitat?

Isabella ei vastannut heti.

-- Oh, sanoi hän vihdoin vältellen, olen säästänyt sinut monista
pettymyksistä ja vieläkin pahemmasta. Jos olisin ollut kiemaileva
nainen...

-- Sinun ei tarvitse käyttää niin paljon sanoja, keskeytti Brookton
hänet. Vast'edes olemme sodassa keskenämme. Minun puoleltani se on
oleva taistelua sinun voittamiseksi ja omistamiseksi. Nähdessäni sinun
valkoinen ruumiisi...

-- Vaiti! huusi Isabella äänellä, joka oli raivosta kimakka. Kiiruhda
pois täältä, muutoin sokaisen saastaisen katseesi ainiaaksi.

-- Minä lähden, sanoi mies tyynesti, mutta sisimmässäni vien mukanani
näyn, jota ei mikään voi häivyttää...

Sitten hoiperteli hän ulos. Hän käveli kuin sokea, muristessaan
petoeläimen tavoin, joka silmät ummessa uneksii valkoisesta
antiloopista suuren keitaan äärellä.

Mutta Isabella Duncan sulki huolellisesti kaikki ovet ja meni vihdoin
vuoteeseen. Kesti kauan, ennenkuin hän sammutti valon. Hän ei voinut
karkoittaa merkillistä, ryömivän pelon tunnetta -- pelon, joka aiheutui
siitä, että hän oli yksin ja oli nainen. Ensi kerran hän pelkäsi
yksinäisyyttä. Oh -- hän olisi tappanut Brooktonin ja lähettänyt hänet
toiseen maailmaan. Mutta hän ei ollut voinut. Mikä oikeastaan oli häntä
ehkäissyt? Oliko se miehen silmissä asuva himo, vaiko hehkuva rakkaus,
joka häntä riudutti?

Silloin sammutti Isabella Duncan valon. Mutta uusi päivä tapasi hänet
edelleen silmät avoimina.




XXIII.

KIRKAISU PUHELIMESSA.


Seitsemän ajoissa seuraavana aamuna tapasi rouva Burns vieraansa vielä
täysissä pukimissa ja hänen vuoteensa koskemattomana.

Fjeld istui kumartuneena muutamien paksujen nidoksien yli, jotka
osoittautuivat British Encyclopediaksi, ja Burns tallusteli
ympäri yönutussa ja puuhasi innokkaasti muutamien kodak-filmien
kopioimistyössä.

-- Ei silti, että minä haluaisin sanoa jotakin asiasta, sanoi nuori
rouva epäonnistuneesti koettaen salata huolestunutta ilmettään -- --
Mutta ettekö todellakaan tarvitse hiukan unta?

Fjeld katsahti hajamielisenä ylös kirjoistaan.

-- Kahvi, hyvä Helena-rouva, sanoi hän, on ainoa, mitä me tällä haavaa
tarvitsemme. Ja niin väkevää pitää sen olla, että se saa silmät
päässämme seisomaan niinkuin mikroskoopin linssit.

-- Onko se niin vaikeaa? kysyi rouva.

-- Kyllä, siitä saat olla ihkasten varma, pauhasi Burns. Tässä on
salaisuus toisensa niskassa. Rikoksellisemme kuolevat kuin kärpäset.
Kohta ei Fjeldille ja minulle jää mitään tekemistä. Olethan kuullut
puhuttavan pikku Maxista, eikö totta? Hänet on viime yönä tavattu
kuolleena kotonansa Sohossa. Fjeld löysi hänet, ja tiedätkö, minkä
näköinen hän oli?

-- En.

-- Niin, hän loisti kuin kiiltomato pimeässä. Muuten ei hänessä ollut
mitään katseltavaa. Näytti siltä -- sanoo Fjeld -- kuin olisi hän
niellyt puoli tonnia fosforia.

Pientä Helena-rouvaa pöyristi. Hän ei voinut koskaan oikein mukautua
siihen vaaralliseen leikkiin elämällä ja kuolemalla, joka aina seurasi
Jonas Fjeldin käyntiä Lontoossa.

Sitten riensi hän kahvia noutamaan.

Tällä aikaa katseli Burns tarkoin ensiksi kopioitua valokuvaa, joka
oli otettu pikku Maxin kamerasta. Hän joutui yhä enemmän ihmeisiinsä.
Lopuksi kuului oikein hyvä ja vanhanaikainen kirous hänen suustaan.

Fjeld katsoi ylös.

-- No, onko siinä jotakin erikoisesti mielenkiintoista.

-- En tiedä, mitä arvelet, saadessasi nähdä oman kuvasi, sanoi hän
hymyillen. Tuo Max hyvänen on ollut nokkelampi kuin luulimmekaan. Hän
on seurannut meitä kuin varjo. Katso tätä!... Siinä ovat herra Fjeld ja
herra Burns seisomassa Grand Hôtelin edustalla Parisissa. Me katselemme
ilmeisesti autoa. Toinenkin filmi näyttää uhratun meille.

Fjeld nojasi taaksepäin tuolissaan ja hieroi silmiänsä.

-- Ilmeisestikin nopsa ja tarkka nuorukainen, sanoi hän. Viittasit
jotakin sinne päin, että hän on ruhtinaallista sukua.

Burns nyökkäsi.

-- Ruhtinaitten pojat eivät enään nykyisin ole korkeassa kurssissa,
sanoi hän. Tunnen pari sellaista, jotka ovat sanomalehtipoikina. Max
hoiti asiansa hiukan paremmin. Hän oli erään saksalaisen pikkuvaltion
hallitsevan ruhtinaan vanhin poika, ruhtinaan, jolla oli tuollainen
inhoittava nimi. Ei Lippe-Detmold, mutta jotakin sinne päin. Harvoin
olen tavannut niin merkillistä laiskuuden ja tarmon sekoitusta. Hän
oli intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta hän oli viisaampi kuin mitä
kukaan aavistikaan.

Fjeld nyökkäsi myöntävästi ja otti esille lompakkonsa.

-- Täällä on minulla pikku Maxin testamentti, sanoi hän ja otti
esiin sen keskeneräisen kirjeen, jonka oli löytänyt pikku Maxin
kirjoituspöydältä, ja joka nähtävästi oli välttänyt Brooktonin huomion.

Burns luki sen yhä enemmin hämmästyen.

    Rakas Charles!

    Laitani on jollakin tapaa hullusti. En ole sairas, mutta pääni
    on pyörällä. Veressäni kuohuu jotakin, ja äkisti olen saanut
    päähäni, että pikku Isabellan sormi on mukana kaikessa siinä
    sairaudessa ja kuolemassa, joka meitä kaikkia uhkaa. Millä
    tavalla sitä en tiedä. Mutta sanotaan, että Isaac kidutti hänen
    isänsä puolikuoliaaksi ja yritti raiskata hänen sisarensa. Onhan
    siinä hiukan kostamista, joten asia nyt voisi olla kuitattu.
    Varo häntä, Charles, jonakin kauniina päivänä hän tekee lopun
    meistä kaikista. Jos minulla olisi voimia toivoakseni jotakin,
    niin toivoisin, että sinä häpäisisit hänet ja sitten työntäisit
    pois. Ja jos minulle jotakin tapahtuu, niin lähetä vuoteeni alla
    oleva pieni matka-arkku Adèle-sisarelleni New-Yorkiin. Tuo pieni
    prinssessa on naimisissa hissinkuljettajan kanssa. Mies taas oli
    aikoinaan kenraali. Osoitteen löydät...

Tässä loppui kirje mustetahraan. Kynä oli ilmeisesti pudonnut
kirjoittajan kädestä.

Burns katsoi ihmeissään ylös tuosta omituisesta asiakirjasta.

-- Isabella Duncan, mutisi hän... Mitä arvelet tästä?

-- Alan saada pienen aavistuksen yhdestä ja toisesta seikasta, sanoi
Fjeld jonkun verran torjuvasti. Hän on varsin merkillinen nainen,
usko pois. Kylmä, älykäs ja puhdas ja ihmeen kaunis. Brookton on
mielettömästi rakastunut häneen. Mutta viimeisten kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluessa hänen silmänsä ovat avautuneet, ja nyt en tahtoisi
maksaa paljoakaan Isabella Duncanin hengestä.

Hän nousi nopeasti.

-- Se olisi muuten suuri vahinko, mutisi hän. Tahdotko koettaa
telefonoida hänelle? Tapaat hänen nimensä Kensingtonin valokuvaajien
joukosta. Jos hän on valveilla tahdon kernaasti puhutella häntä.

Burns meni puhelimen luo ja kohta sen jälkeen oli Fjeld keskustelussa
kauniin valokuvaajattaren kanssa.

-- Te olette siis vielä elossa, sanoi hän. Pelkäsin Brooktonin tänä
yönä käyvän luonanne.

-- Niin hän kävikin, vastasi Isabella, ja Fjeld luuli kuulevansa hänen
äänestään, kuinka väsynyt ja ränstynyt hän oli... Mutta minun onnistui
pelastua hänen kynsistään. Hän ei enään tule takaisin.

-- Te olette rohkea nainen, sanoi Fjeld. Mutta Brookton tulee kyllä
takaisin. Hän tulee ennenkuin aavistattekaan. Saadessaan nähdä, että
pikku Max on kuollut...

-- Missä hän kuoli?

-- Kotonaan. Kuljin sattumalta ohitse ja lääkärinä minut kutsuttiin
sisälle. Se oli kummallinen kuolemantapaus.

-- Vai niin!

-- Hän loisti pimeässä.

-- Huomasiko sitä kukaan muu kuin te?

-- Enpä luule.

-- Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi Isabella nopeasti. Ja koskaan
en unhoita, mitä olette tehnyt puolestani. Matkustatteko pian?

-- En aivan kohta. Olen saanut tehtäväkseni tutkia niiden monien
salaperäisten kuolemantapausten syytä, jotka viime viikkoina ovat
sattuneet pahantekijäin maailmassa.

-- Onko teillä siinä suhteessa jotakin erityistä asianharrastusta?
Antakaa pahantekijäin kärsiä tekojensa takia.

-- Saanko tänään aamupäivällä tulla luoksenne keskustelemaan kanssanne
asiasta?

-- Saatte kernaasti. Mutta tahdon valmistaa teitä siihen, että...

Fjeld ei kuullut enempää. Oli ilmeistä, että Isabella väkisin
temmattiin puhelimen äärestä. Fjeld kuuli tukahutetun kirkaisun. Sitten
oli kaikki hiljaista ja rauhallista.




XXIV.

NAISRYÖSTÖ.


-- Murhattuko? kysyi Burns, kun hänen pieni automobiilinsa muutamia
minuutteja myöhemmin pysähtyi Kensingtonin pienen valokuvaamon
edustalle.

-- Tuskin, vastasi Fjeld. Luonnollisesti on ystävämme Charles Brookton
vakoillut kaunista neitiä ja käyttänyt hyväkseen sitä otollista hetkeä,
jolloin hän oli puhelimen kimpussa. Mutta nyt saamme nähdä...!

Burns napisi.

-- En pidä naisryöstöistä, sanoi hän kuivasti. Se on epähienoa
rosvourheilua.

-- Eikä se kuitenkaan ole vailla eräänlaista romantiikkaa. Tunnen
nuoria naisia, jotka kernaasti haluaisivat, että joku mustasilmäinen
kreivi ryöstäisi heidät pois pari kertaa viikossa. Mutta kun useimmat
kreivit nykyään ovat vääriä, ei romantiikan laita ole oikein hyvin
pienten tyttöjen kaihoavissa sydämissä. Isabella Duncan kuitenkin
kuuluu harvinaisiin naisiin, hän on ylpeä, kova ja ylevämielinen. Hän
on tehty merkillisestä metallista -- jostain platinan kaltaisesta. Ei
mikään väkivalta pysty häneen. Hänet voidaan tosin voittaa, kiduttaa ja
murhata, mutta sitä miestä ei ole syntynyt, joka kykenee vallitsemaan
hänen voimakkaita aivojaan ja kylmää sydäntään.

-- Sinä näyt tuntevan hänet hyvin, sanoi Burns hiukan pisteliäästi.

Fjeld ei vastannut, hän koetti ulko-ovea. Se oli avoinna. Talosta ei
kuulunut niin ääntäkään.

-- Varmaankin tapaamme tuolla ylhäällä ainoastaan ruumiin, mutisi Burns.

Hänen ystävänsä pudisti päätään, samalla kun hänen sieraimensa
laajenivat.

-- Tämä on varmasti varsin tavallinen tapahtuma, sanoi hän pettyneellä
äänellä. Tunnetko hajun? Se ei ole kloridia, vaan eetteriä. Näen
selvästi koko asian silmieni edessä. Se on sama, josta saa lukea
kehnoissa amerikalaisissa salapoliisiromaaneissa: vaate pään ympärille,
annos naftaa, avara säkki -- siinähän ovat Savage, Burton Stevenson
ja A. K. Green ilmielävinä. Menkäämme ja hirttäytykäämme, Burns.
Hyvien rikolliskepposien päivät ovat olleet ja menneet. Sota on tehnyt
mielikuvituksesta lopun. Me ryömimme maan yli päät painuksissa ja
etsimme granaattien verisiä vakoja. Mitä nyt...!

Fjeld vaikeni äkisti ateljeehen johtavan pienen ylöskäytävän luona.

-- Katso, katso, mutisi hän, nuorella naisella on suuret voimat. Hän on
taistellut urhoollisesti.

Ateljee tarjosikin sangan omituisen näyn. Tuolit ja pöydät oli viskelty
sikin sokin ja selvä verijälki osoitti taistelun tapahtuneen.

Molemmat miehet astuivat edelleen makuuhuoneeseen. Se oli varsin
yksinkertaisesti sisustettu sohvavuoteella, joka oli vailla kaikkea
kiemailua. Pukeutumispöydällä, jolta puuttuivat kaikki kaunistuskeinot,
mitkä parantavat naisen kasvoja miehisen sukupuolen iloksi, oli
nuoren naisen valokuva. Sillä oli myös muutamia kampoja, harjoja
ja puhelinkone. Mikrofoni oli lattialla -- muuten ei siellä ollut
mitään, joka olisi viitannut siihen, että kadonneella naisella olisi
hyökkäyksen ensi asteella ollut syytä tehdä vastarintaa.

Yöpöydällä oli avattu kirja. Se oli erään nuoren ranskalaisen lääkärin
tutkielma leukocytheistä. Fjeld selaili sen läpi. Ei näyttänyt siltä,
kuin olisi nuori nainen ollut kirjaan kovinkaan ihastunut, sillä se oli
tuskin puoliväliin luettu ja joukko huuto- ja kysymysmerkkejä lehtien
laidoissa osoitti, että tutkielma oli punnittu ja köykäiseksi havaittu.

Eräällä tuolilla oli Isabellan tumma kävelypuku ja sen vieressä pitkä
kumitakki sekä päähine keltaisine silmälaseineen.

-- Rosvot eivät näytä olleen hyvinkään kohteliaita, mutisi Fjeld.
Heillä on ollut kiire. Tyttö on pistetty säkkiin vähissä vaatteissa.
Vain yöpuku tai pyjamas... Mutta tarkastelkaamme huoneustoa lähemmin --
luulen voivamme löytää yhtä ja toiste, joka voi antaa meille viitteen
tämän rikoksen syystä.

He kulkivat edelleen läpi tyhjän talon. Siinä ei ollut ainoatakaan
elävää olentoa, ei edes kissaa tai kanarialintua. Ilmeisesti oli
Isabella aivan yksinään asunut tuossa pienessä talossa. Ei myöskään
mikään ilmaissut miss Duncanilla olleen asiakaspiiriä. Eikä ateljeessa
ollut ainoatakaan valokuvaa.

He olivat saapuneet pimeäänhuoneeseen, Fjeld viivytteli
sisälleastumistaan.

-- Luulenpa, että meidän täytyy olla varuillamme, sanoi hän.

-- Dynamiittiako? kysyi Burns, vaiko kentiesi myrkyllisiä kaasuja?

Fjeld hymyili.

-- Ei juuri sitä, sanoi hän. Mutta ei edes Isabella Duncan itse mene
sinne aseistautumatta.

Burns katsoi häneen ymmärtämättä mitään.

-- En tiedä, huomasitko kumikaapua tuolla hänen makuuhuoneessaan,
jatkoi Fjeld. Olen nähnyt samanlaisen kerran ennen. Se on sen
laatuinen, jonkalaista fyysikot käyttävät, kokeillessaan keskitetyllä
valolla, suojellakseen ihoaan ja näköään. Me vierailemme parhaillaan
hyvin tieteellisen valokuvaajan luona. Luulen olevan parasta, että otan
kumitakin ylleni ja menen yksinäni pimeäänhuoneeseen. Sillä välinhän
sinä voit tutkia puutarhaa, sieltäkin ehkä voi joku jälki löytyä.

Mieli hiukan jännityksissään Fjeld, pukeuduttuaan kaapuun ja
päähineeseen, meni siihen salaperäiseen huoneeseen, jonka Isabella
nähtävästi oli varannut kaikkein pyhimpiin toimituksiinsa.

Hän tuli uudenaikaisen fyysikon huoneeseen, yhdistettyyn
pimeäänhuoneeseen ja laboratorioon. Siinä oli voimakas dynamo sekä
kaikki uusimmat kojeet valon mittaamista ja sen värien määräämistä
varten. Kalkki Röntgenin, Birkelandin, Ramsayn ja Berthelotin kojeet
määrättyjen säderyhmien eristämistä varten oli asetettu riviin
mallikelpoiseen järjestykseen.

Mutta Fjeldin tutkimuksilla oli määrätty tarkoitusperänsä. Hänen vahva
taskulamppunsa paljasti pian voimakkaan heijastimen, jonka silmä
tuijotti ateljeehen aivan rinnan sen valokuvauskameran kanssa, joka oli
ainoana näkyvänä merkkinä miss Duncanin ammatista.

Hän väänsi yhdistäjää, kuului heikkoa rapinaa, ikäänkuin kaukana olevan
kalkkarokäärmeen aiheuttamaa. Ja verkalleen syttyi tuli reflektorin
silmässä. Oli kuin olisivat säteet vähitellen putkahtaneet esiin, ja
vaikka ne liukuivat voimakkaaseen päivänvaloon, ei heräävän kaupungin
ylitse paistava kirkas aamuvalo imenyt itseensä ainoatakaan sädettä.
Syvä ja vaarallinen fluorescoiva loiste oli noissa hiuksenhienoissa
säteissä, jotka tunkeutuivat auringonpaisteeseen. Toisinaan ne
halkesivat ja ojentelivat päitään kuten kamalat myrkkykäärmeet
Medusan päässä. Fjeldistä näytti hetkisen, että jokainen tuosta
hirveästä silmästä esiinputkahtava säde oli elävä olento, vaarallinen
myrkkyeläin, joka vihelteli uhria, minkä voisi pusertaa syliinsä,
tukahuttaa ja musertaa.

Hän katkaisi yhdistäjän ja merkilliset säteet hävisivät hitaasti,
muuttuen opaalinvärisistä vihreiksi, vaihtuivat punakeltaisiksi ja
ryömivät vihdoin kokonaan reflektoriin.

-- Paholaisen silmä, mutisi Fjeld. Karkoitettujen enkelien vihaava
katse taivasta kohden.

Hän aikoi jatkaa tutkimuksiansa, mutta sai äkkiä kuulla Burnsin lujat
askeleet ulko-ovelta.

Skotlantilainen tuli ateljeehen ja Fjeld näki tähystysreijästään hänen
kantavan suurta hopeakaniinia käsivarrellaan.




XXV.

KOEKANIINI.


-- Olipa talossa sentään jokin elävä olento, sanoi Burns ja heitti
hopeakaniinin sohvalle, johon se kaniinien tavalliseen tapaan jäi
makaamaan silmiänsä räpytellen. Se oli suuri ja lihava eläin,
jolla oli täysi työ suojellessaan itseään nyt kaikista akkunoista
sisäänvirtaavalta valolta.

-- Tämä oli suurin niistä kaikista, jatkoi skotlantilainen nauraen.
Mutta minä luulen, että tuolla alhaalla kaniinikopissa on lisäksi
puolitiuta kaalinlehtiä syömässä... Merkillinen nainen, tuo miss
Duncan, ja kummallisia mielihaluja valokuvaajalla... No -- oletko
keksinyt jotakin?

Fjeld nyökkäsi hajamielisesti. Hän oli riisunut kumipäähineensä ja
istui nyt syviin ajatuksiin vaipuneena.

-- Minä tarvitsen koekaniinin, sanoi hän hetken vaitioltuaan...
Luulenpa tahtovani kokeilla. On parasta, että menet alas ja käyt hieman
nuuskimassa Scotland Yardissa. Mutta ei sanaakaan Isabella Duncanista.
Koeta saada selville, mitenkä Charles Brooktonin on käynyt tai onko
bolshevikien keskuudessa yleensä havaittavissa liikehtimistä. Ota
auto... minä tulen jälestä.

Burns läksi ja Fjeld telkeytyi uudelleen pimeään laboratorioon. Tällä
kertaa hän ei sytyttänyt valkeata. Pienen huoneen eräässä nurkassa hän
äkkiä havaitsi heikon valoviirun, joka aikaisemmin oli välttänyt hänen
huomionsa.

Hän sytytti valon ja totesi, että kummallisen, fosforimaisen
kajastuksen täytyi tulla erään pienen kulmakaapin avaimenreiästä.
Sitten puki hän jälleen yllensä kumikypärin suojelevine silmälaseineen
sekä avasi kaapin.

Kauhistuneena hän peräytyi, taskulamppu putosi hänen kädestään ja
sammui, ja hän jäi yksinään seisomaan pimeään. Ei, ei yksinään --
sillä kaapin sisältä tuijotti häneen neljä miestä. Vaikka heidän
kasvonsa olivat kalvakkaan vihreät, näyttivät he eläviltä. Fjeld luuli
voivansa nähdä, kuinka silmät liikkuivat heidän päissään, kasvolihasten
vetäytyessä kokoon. Ja äkisti näytti siltä, kuin olisi yksi heistä
hymyillyt.

Norjalainen lääkäri, joka oli karaissut luontonsa kaikkinaista pelkoa
vastaan, tunsi käsiensä vapisevan. Mutta sitä kesti ainoastaan
silmänräpäyksen, sitten ryhtyi hän ilmiötä lähemmin tutkimaan. Hän
sai käsiinsä tulitikun ja sen valossa hän havaitsi, että siinä oli
vain neljä valokuvaa. Ja nyt tiesi hän, ketä ne kuvasivat. Nämä miehet
eivät enään olleet elossa, sillä he olivat Greyburn ja hänen kaksi
ystäväänsä, jotka olivat äkkiä kuolleet Parisissa, ja mies, joka
väsyneesti ja pilkallisesti hymyili toisesta nurkasta oli pikku Max.

Ja hitaasti selvisi hänelle totuus.

Sitten sulki hän kaapin sekä käveli valokuvauskoneen ja reflektorin
luo. Hän avasi pienen työntöluukun, joka johti ateljeehen, ja katsoi
sinne. Kaniini, joka nyt oli yksinänsä, näytti saaneen rohkeutensa
takaisin. Se juoksenteli ympäri ja vihdoin se loikkasi itse
valokuvaustuolille.

Fjeld hymyili synkästi, sitten väänsi hän reflektorin yhdistintä, otti
suojustimen pois kamerasta ja tarttui kumipalloon, varmistauduttuaan
siitä, että koneessa oli levy.

Kaniini jäykistyi huomatessaan ympärillensä virtaavan ihmeellisen
valon. Se suipisti suunsa ja jäi istumaan liikkumattomana kuin
ripillelaskettu, joka ensi kerran ikuistetaan uudessa asussaan. Ja
nuo vaaralliset säteet ympäröivät sen hopeanharmaan nahan. Oli kuin
olisivat sadat käärmeenkielet sylkeneet myrkkyään sitä vastaan, sitten
kuului sulkimen näpsähdys ja kauheat säteet heikkenivät ja vähitellen
katosivat.

Jonas Fjeld meni ateljeehen. Kaniini näytti olevan erittäin hyvässä
voinnissa. Se näytti tottuneen outoon tilanteeseen ja käveli vallan
julkeasti makuuhuoneeseen.

Mutta Fjeld katsoi kelloansa, se oli täsmälleen 8.

Hän otti esille kangaspussin, tarttui kaniinia korvista, pani
valokuvauslevyn huolellisesti kääreeseen, soitti autoa, sulki oven ja
ajoi Burnsin kotiin.

Siellä kohtasi hän Helena-rouvan, joka parhaillaan puki lapsiansa.

-- Tästä saat leikkikalun pienokaisille, sanoi hän iloisesti ja veti
kaniinin pussista, mutta eräästä syystä pelkään, ettei se ole kovinkaan
arvokas. Ja tässä on valokuva, joka on kehitettävä kymmenen tunnin
kuluessa. Voitko lähettää luotettavan lähetin tuntemasi taitavimman
valokuvaajan luo?

-- Kyllä, mutta missä on Burns -- --?

-- Ralph on sotajalalla. Hän on vainuamassa vanhoja syndikalistisia
pahantekijöitään.

Nuori rouva kävi hyvin totiseksi, mutta ei sanonut mitään, vaan
kiiruhti ulos huoneesta, Fjeldin ja kaniinin pitäessä seuraa lapsille,
jotka hurjasti iloitsivat uudesta leikkikalustaan.

-- Kuulehan, sanoi Fjeld, kun Helena-rouva muutamien minuuttien
kuluttua tuli takaisin, ovatko naiset hyvin kostonhimoisia?

Entinen sairaanhoitajatar, joka vielä oli yhtä kaunis kuin sillä
kertaa, kun hän epätoivoisin sydämin istui kuolonsairaan Ralph Burnsin
vuoteen ääressä, hymyili.

-- En ole koskaan tietänyt, mitä kosto on, sanoi hän lempeästi. Ja eikö
kosto ole epäjalo tunne?

-- Sitä en usko, sanoi Fjeld melkein ankarasti. Oikeudenmukainen kosto
on maskuliininen elämänlaki. Yhteiskunta kostaa ja onhan herramme
selittänyt, että kosto on hänen. Miksi me ihmiset emme iskisi maahan
niitä, jotka hyökkäävät kimppuumme väijyksistä, jotka kiduttavat taikka
tuhoavat ystäviämme... Mielestäni on miehen velvollisuus vastata
korvapuustiin nyrkiniskulla. Mutta naiset...

-- Onhan niin paljon pahoja naisia. Mutta minkä vuoksi sitä kysyt?

Fjeld kumartui hänen puoleensa.

-- Kysyn sen vuoksi, että juuri vast'ikään olen nähnyt jotakin, jota en
voi selittää -- yksinäisen naisen, joka lannistumattomalla rohkeudella
ja lujuudella on tunkeutunut tuntemattomien lakien maailmaan, ehkä ei
niinkään paljon tieteen kuin koston takia. Yhteiskunta sanoisi häntä
suureksi pahantekijättäreksi -- Circeksi, Medeaksi. Mutta hän on
joka tapauksessa täyttänyt minut ihailulla, sillä olen varma siitä,
että hänellä on jotain kauheata kostettavanaan -- verinen vääryys,
joka vaatii verta. Hän on kieltäytynyt kaikesta, jota naiset muutoin
rakastavat: rakkaudesta, ystävyydestä, taiteesta, elämänilosta.
Yksinään ja kauniina on hän kulkenut tietään suoraan eteenpäin -- vihan
ja koston tietä.

Helena rouva kumartui Fjeldin puoleen ja tarttui hänen käteensä.

-- Piditkö hänestä paljon? kysyi hän.

-- Tuskin tunnen häntä, mutta toivoisin saavani kerran hänen omasta
suustaan kuulla, minkä vuoksi hän sokeasti ja intohimottomasti lyö
vihollisensa maahan.

-- Kysy häneltä.

-- Se ei käy päinsä.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että hän on vihollistensa vallassa. Hänet vietiin pois tänä
aamuna -- puolialastomana ja puolustuskyvyttömänä. Nyt seisoo hän
koston tuomioistuimen edessä.

Pikku rouvan pää kohosi, eikä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta
hopeakaniini makasi sohvan alla ajattelematta vihaa tai kostoa. Se
muisti ainoastaan suuren kaalinlehden, jota se ei ollut ehtinyt syödä
kaniinikopissa Kensingtonissa.




XXVI.

KELLO KAHDEKSAN.


Oli seuraava päivä.

Burns oli ollut ulkona varhaisesta aamusta, koettaen päästä Charles
Brooktonin jäljille. Mutta anarkistijohtaja oli poissa, eikä kukaan
voinut sanoa, minne hän oli saaliineen kadonnut. Poliisilla oli
erittäin suuri halu saada hänet kiinni, koska hänen epäiltiin tietävän
jotakin pikku Maxin äkillisestä kuolemasta. Ja Burns lietsoi tätä
epäluuloa, saadakseen Scotland Yardin herrat kaksinkertaistuttamaan
ponnistuksensa etsinnässä.

Burns oli saanut selville vain yhden asian -- nimittäin että yksi
Brooktonin kätyreistä, Jim Fraser niminen mulatti, myös oli kadonnut
Sohon korttelista. Tämä mulatti, joka oli tunnettu ammattinyrkkeilijä,
jonka raakuutensa vuoksi oli vaikea saada tointa, kuului karkeampiin
pahantekijäluonteisiin. Hän oli syntynyt Galvestonessa, suuren Jack
Johnsonin syntymäkaupungissa, jossa hän oli yhtä kuuluisa kuin
huonomaineinenkin. Vain harvat miehet maailmassa vetivät hänelle
vertoja voimissa, mutta hänen nyrkkeilytapansa olivat kehnot ja hänen
keinonsa eläimelliset. Mulatin petomaisuudesta kierteli tuhansia
juttuja. Hän sai kiittää ainoastaan voimaansa ja hurjuuttansa siitä,
ettei häntä aikoja sitten hirtetty puuhun Tennesseen metsissä
raiskauksen ja murhan takia, Amerikan maa poltti hänen jalkojensa alla,
ja nyt oli Suuri Jim pesiytynyt Lontooseen, ruvetakseen sellaisten
aivojen kätyriksi, jotka olivat etevämmät kuin hänen omansa.

Fjeld huolestui kovin kuullessaan tämän, mutta Burns rauhoitti häntä.

-- Charles Brookton on suuri pahantekijä, sanoi hän, mutta hän on
samalla kertaa jonkinlainen kunnianmies. Ja jos hän todella on
rakastunut tyttöön, niin osaa hän kyllä pitää Suuren Jimin aisoissa.

Fjeld pudisti päätään.

-- Rakkaus ja viha ovat läheistä sukua toisilleen, mutisi hän. Ja
Brooktonilla on sitäpaitsi paljon kostettavaa.

-- Mitä Brookton oikeastaan tietää?

-- Hän tietää enemmän kuin tarpeeksi. Luulen, että hänen aavistuksensa
ovat muuttuneet varmuudeksi. Hän on sitäpaitsi taiteilijaluonne
ja taiteilijat ovat yleensä julmia... Oletko tutkinut kaikki
ilmailumahdollisuudet?

-- Tietysti. Hän ei ole päässyt Lontoosta sitä tietä ellei hänen ole
onnistunut vuokrata yksityistä lentokonetta. Mutta se on melkein
mahdotonta, sittenkun poliisi ja tullilaitos ovat alkaneet harjoittaa
tehokasta ilmailuvalvontaa.

-- Eikö mitään epäilyttäviä olioita ole näyttäytynyt miss Duncanin
huvilan edustalla?

-- Varmasti ei. Olen palkannut erään yksityisen apulaiseni vartioimaan
siellä -- ollakseni sekoittamatta poliisia asian siihen puoleen. Hän on
asettunut kaniinikopin luo ja huvitellut ruokkimalla kaniineja. Mies on
vastikään telefonoinnut minulle ja sanonut, että hän pitää työstään.
Hän opettaa erästä kaniinia hyppäämään tynnyrin vanteen läpi...
Kaniineista puheen ollen, sinulle on saapunut valokuva kirjeen ohella,
jossa sanotaan, että se oli ihmeellisin valokuva, minkä valokuvaaja
milloinkaan on nähnyt. Hän haluaa nähtävästi ostaa patentin.

Fjeld avasi suuren kirjekuoren.

-- Vai niin, sitäpä juuri ajattelinkin, mutisi hän ja ojensi valokuvan
Burnsille.

Huoneessa oli puolipimeä.

Suuri skotlantilainen nousi tuolilta niin kiivaasti, ettei sitä olisi
voinut luullakaan miehestä, jolla oli puujalka ja puinen käsivarsi.

-- Mitä saatanan metkua tämä on? sanoi hän. Näyttää aivan siltä, kuin
kaniini palaisi tulisimmassa helvetissä. Sehän elää ja vilkuttaa
silmiään.

-- Eipä olekaan huono patentti.

-- Ei, sen uskon. Mutta siinä on jotakin kamalaa. Tuonlaatuisista
elävistäkuvista en pidä. Se on ikäänkuin kuvattaisiin itseänsä elämää...

-- Taikka _kuolemaa_!

Burns katsoi häneen ihmeissään, mutta ei ehtinyt pyytää selitystä.
Puhelin soi ja hän tarttui kuulotorveen. Syntyi pitkä keskustelu, jonka
kestäessä Ralph Burnsin kasvot kirkastuivat.

-- No, mitä se oli? kysyi Fjeld uteliaasti.

-- Tietoja Scotland Yardista, vastasi Burns ja pöyhistelihe kuin
espanjalainen kukko.

-- Kuinka ne kuuluvat?

-- No, Charles Brookton ajoi kello 5 iltapäivällä Edinburghin läpi
harmaalla automobiililla. Hänen seurassaan oli eräs mulatti.

-- Vangitaanko hänet?

-- Ei, mutta kaksi moottoripyöräilijää kulkee hänen vanavedessään.
Hän ei voi päästä meiltä pakoon. Tarkastaja ei uskaltanut kirjoittaa
vangitsemismääräystä häntä vastaan, eihän ole mitään todistuksia. Hänen
mielestään Brookton ei ole syypää pikku Maxin kuolemaan ja minä myönsin
hänen siinä olevan oikeassa. Mutta mielestäni Charles kyllä voisi antaa
poliisille vihjauksen tavasta, jolla tuo pieni mies on murhattu. Ja
tarkastaja suostuu epäämään häneltä passin Englannista poistumiseen,
ennenkuin hän on todistanut tässä asiassa. Niin pitkälle siis kaikki on
hyvin ja oikein. Tunnin kuluttua saamme tietää, mihin Brookton aikoo
yöpyä.

Fjeld nousi.

-- Meidän täytyy kiiruhtaa, sanoi hän. Milloin lähtee
matkustajalentokone pohjoiseen päin?

-- Kello 12 Brooklandista. Se on Edinburgissa päivän koittaessa.

-- Tahdotko tilata paikan?

Burns tarttui jälleen puhelimeen.

Mutta Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan, sytytti uuden havannan ja
alkoi miettiä. Ei -- hän ei miettinyt hän uneksi. Kahdesta kylmästä,
kirkkaasta, harmaista silmistä -- puhtaasta, ylväästä ja ankarasta
naisesta, jonka aivoissa ja sydämessä asui vain yksi ainoa ajatus.

Ja kuitenkin muisti hän pienen hymyn, heikon punastuksen, haparoivan
ja epävarman eleen, joka muistutti siitä, että hän oli nainen, ja että
ehkä syvällä hänen sydämessään uinui tunne, toive, rukous...

Sitten nousi hän nopeasti.

Kaniini tuli hoiperrellen sisään verannalta. Se katsoi hämmentyneenä
ympärilleen. Sitten se meni eräälle matolle ja pani maata.

-- Merkillinen kaniini, sanoi Burns, lakattuaan telefonoimasta. Se
näyttää ihan siltä, kuin alkaisi se sädehtiä. Onko sen ihossa fosforia?
Se lienee valoasäästävä. Luulenpa sen sytyttäneen yölamppunsa ja
menneen nukkumaan.

Se on kuollut, sanoi Fjeld. Kuinka paljon on kello?

-- Kello on kahdeksan.




XXVII.

SÄKISSÄ.


Kun Isabella Duncan heräsi pitkällisestä tainnostilastaan, oli hän
pimeässä. Hän koetti liikkua, mutta kohtasi vastarintaa joka taholla.
Hänen päätään särki ja hänen toisessa kädessään oli jotakin vikaa.

Sitten hän äkisti muisti kaiken: puhelimen ja vaatteen, joka
kiedottiin hänen päänsä ympärille sekä eetterin hajun -- kuinka hänen
silmänräpäykseksi oli onnistunut irroittautua vihollisensa otteesta
sekä iskeä isku suuriin, leveisiin ja mustiin kasvoihin.

Mutta tähän loppuivat hänen muistonsa. Hän liikahti jälleen ja aikoi
huutaa, mutta malttoi mielensä. Hän oli vihollistensa vallassa ja nyt
oli saatava täysi varmuus, ennenkuin hän toimi... Ah, tuo herkeämätön
surina hänen allaan, se oli kuin ompelukoneen surinaa... Niin, nyt
ymmärsi hän sen. Hän makasi erittäin nopeasti kiitävän automobiilin
pohjalla.

Sangen varovaisesti hän hapuili hamettaan -- ja huomasi
ällistyksekseen, että hän oli puettu ohueen yöpaitaan.

-- Luulen hänen alkavan tulla tajuihinsa, kuuli hän äkkiä paksun äänen
sanovan. Mies oli amerikalainen ja hänen äänessään oli uskomattoman
raaka sointu, joka pöyristi Isabellaa.

-- Se on mahdollista, kuuli hän toisen sanovan ja kuuli Brooktonin
äänen. Mutta annos jonka hän sai, pitää hänet kyllä nukuksissa yhden
tunnin.

Sen jälkeen syntyi pitempi vaitiolo.

-- Onpa siinä hauska naikkonen, kuuli hän amerikalaisen sanovan. Hänen
oikea kätensä, lempo soikoon, lyö kuin höyryvasara. Minusta vuotaa
vielä verta kuin härästä. Mutta odotapa, kyyhkyläinen, myöhemmin
juttelemme uudelleen.

Isabella Duncanin täytyi purra hampaansa yhteen, ollakseen huutamatta
säikähdyksestä. Mikä kauhea välikappale olikaan tuo, jota hänen ennen
niin uskollinen ihailijansa oli käyttänyt. Nyt kuuli hän jälleen
Brooktonin äänen.

-- Tämä on minun asiani, sanoi hän kylmästi. En kärsi sinun ollenkaan
sekaantuvan siihen. Sinä saat palkkiosi ja sillä hyvä.

Toinen murahteli, mutta ei sanonut mitään.

Sitten taukosi keskustelu. Tunti kului toisensa jälkeen.

Isabella koetti tehdä itselleen tirkistysreijän. Hän käytti kynsiään
mitä suurimmalla varovaisuudella, mutta säkkikangas oli ihan uutta ja
läpitunkematonta.

-- Onko tuo Edinburg? kuuli hän äkkiä amerikalaisen sanovan. Emmekö
pysähdy sinne? Kurkkuani kuivaa niin, että tuskin voin pitää kieltäni
oikeinpäin suussani.

-- Olemme perillä kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoi Brookton
kuivasti.

Isabella alkoi hengittää helpommin. Hänen sydämensä rupesi jälleen
työskentelemään. Nyt ymmärsi hän, että Charles Brookton aavisti hänen
salaisuutensa. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hän ei pelännyt kuolemaa
-- hän, joka oli houkutellut valolta sen kaikki salaisuudet ja
leikkinyt kuolettavilla säteillä... Sitten tuli hän äkkiä ajatelleeksi
norjalaista lääkäriä, joka oli pelastanut hänet Brooktonin ensimäisestä
päällekarkauksesta. Hän oli näkevinään hänen voimakkaat kasvonsa
suurine, mutta säännöllisine piirteineen ja kirkkaine, älykkäine
silmineen. Miehen koko käytöksessä oli valtijaan ylevää rauhallisuutta,
jokainen lihas, jokainen piirre puhui miehuudesta ja voimasta, ja hänen
silmiensä sisimmästä loisti seikkailu -- suurten elämyksien, uusien
paikkojen, uusien ihmisten ja uuden luonnon kaipuu.

Maatessaan siinä kokoonkyyristyneenä pimeässä tunsi Isabella sydämensä
sykkivän. Tulisiko seikkailu koskaan hänen luokseen -- hänen, joka oli
elänyt ainoastaan suurille aatteillensa? Ah, hän istui Vestan ikuisen
tulen ääressä ja vartioi ikuista loimua ihmisten ajatuksissa -- hän
hoiti valon rikkautta sinä puhtaana papittarena, mikä hän oli, ja
elämän ja kuoleman säteet virtasivat hänen valkoisista käsistään.

Äkkiä hän jäykistyi. Hän tunsi kuinka kylmä hiki virtasi hänen
ruumiistaan. Hänen isänsä -- kuinka hänen kävisi?... Hänen _täytyi_
päästä takaisin Lontooseen. Rääkätty vanhusparka, joka istui siellä
ikäänkuin jumalan kuvan irvikuva, julmien ihmisten leikkelemänä
ja raatelemana. Hän istui odottamassa tytärtään -- hiljaa ja
kärsivällisesti -- tuo ylväs vanhus, jolla oli Venäjän keisarillista
verta suonissaan, mutta jonka oli täytynyt kärsiä kaikki bolshevismin
kauhut. Ja Isabella kirosi itseään siitä, että oli tunteellisuuden
puuskassa säästänyt Charles Brooktonin -- koska uskoi häntä, kun hän
puhui rakkaudestaan. Hän oli siis lopultakin vain heikko, hempeä nainen
epäilyksineen, ominetuntoineen ja tunteellisuuksineen... Isabella
väänteli käsiään ajatellessaan vanhaa, sokeaa miestä, joka vapisevin
huulin kuiskaili hänen nimeään. Hänen täytyi päästä takaisin, maksoipa
se mitä tahansa.

Automobiili pysähtyi nytkähtäen. Hän kuuli Brooktonin vaihtavan
muutamia sanoja ohjaajan kanssa. Sitten hänet kannettiin johonkin
taloon ja laskettiin lattialle. Naru katkaistiin ja voimakas käsi
tarttui säkin toiseen päähän sekä kirjaimellisesti kaatoi hänet ulos.

Vaistomaisesti kokosi Isabella yöpuvun paljaiden jäsentensä ympärille
sekä sulki silmänsä häpeästä ja raivosta.

Sitten hän nousi äkkiä. Hänen runsas, tuhankarvainen tukkansa valahti
uhkeille olkapäille, kun hän vetäytyi huoneen pimeimpään soppeen.

Hän oli pienessä, kurjasti kalustetussa majassa, kahden kesken kolme
kyynärää pitkän jättiläisen kanssa, jolla oli karkeat, raa'at piirteet
ja turpeat huulet.

-- Vai niin, pikku neiti on nyt herännyt, ärisi hän ihastuneena ja
hänen pienet, pyöreät silmänsä hehkuivat himosta. Olette varmaankin
väsyksissänne, sanoi hän liioitellun kohteliaasti, ettekö halua mennä
maata?

-- Elukka, sanoi Isabella tyynesti, menkää tiehenne.

Nuoren naisen puheensävyssä oli sellaista inhoa ja hänen sanoissaan
sellaista voimakasta hallitsijantahtoa, että teksasilainen sekasikiö
tahtomattaankin taivutti niskaansa.

Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen.

Hän astui sanaakaan sanomatta Isabellaa kohden.

-- Brookton, kirkaisi tyttö.

-- Hän on mennyt tiehensä, irvisteli mulatti ja ojensi gorillamaiset
käsivartensa häntä kohden.

Silloin kuului laukaus ja Isabella vaipui pyörtyneenä lattialle.




XXVIII

SANDERSONIN ONNETTOMUUS.


Sotilas Sanderson seisoi käsiään hieroskellen vahtiteltan vieressä
Burnt Islandin suurella lentokentällä. Oli auringonnousun aika ja kelpo
skotlantilaisesta tuntui, huolimatta hänen vahvoista vaatteistaan,
että oli kirotun kylmä. Usva seisoi paksuna muurina ja vastusti
nousevan auringon kovia yrityksiä särkeä sen sitkeätä kosteutta.
Sanderson kiroili itsekseen, sytytti piippunsa ja loi silloin tällöin
tutkistelevan katseen ilmaan, jossa muuan ilmapallo tuskin näkyi sadan
jalan korkeudesta. Oli ollut tyyni yö, mutta Sanderson oli silloin
tällöin tuntevinaan ikäänkuin vienon länsituulen henkäyksen kylmässä
ilmassa.

Pienelle tähystysilmapallolle oli tapahtunut jotakin erikoista. Se
oli kytketty maahan teräsköydellä, joka oli kiinnitetty kelaan. Kun
se edellisenä iltana piti kiskottaman maahan ja tyhjennettämän, oli
kela reistaillut niin, ettei asiantunteva mekaniikkokaan ollut voinut
sille mitään. Ja kun tuli pimeä, herkesi ilmailija työskentelemistä
tuon vastahakoisen koneen kimpussa ja antoi pallon hoitaa itsensä
hiljaisessa yössä.

Mutta sotilas Sandersonin oli käsketty pitää tarkasti varalta,
nousisiko myrsky.

Äkkiä yksinäinen vartija heristi korviaan. Jostain lähettyviltä kuului
laukaus. Ja usva vahvisti ääntä, niin että se varhaisena aamuhetkenä
kuulosti ihan pelottavalta. Oikeastaan ei se kuulunut häneen ollenkaan.
Kaikki, mikä tapahtui hänen vartioimisalueensa ulkopuolella, oli
hänelle aivan yhdentekevää. Sotilaana, mutta ei ihmisenä. Ja Sanderson
oli utelias. Hän oli kyllä kuullut laukauksia ennenkin maailmassa,
mutta tätä aamun sarastaessa ammuttua laukausta hän ei voinut ymmärtää.
Luoden viimeisen silmäyksen palloon, joka näytti voivan kaikin puolin
hyvin, pani hän kovan patruunan kivääriinsä ja läksi kevyin jaloin
kävelemään sille suunnalle, mistä laukaus oli tullut. Hän kuuli kovia
ääniä, mutta sitten hiljeni kaikki.

Sanderson käveli aina suurelle tielle saakka, missä pieni maja
kiinnitti hänen huomiotaan. Ovi oli avoinna. Hän loi silmäyksen tuohon
pieneen huoneeseen, se oli tyhjä. Mutta Sanderson kiinnitti vähemmän
huomiotaan tähän seikkaan, kuin niihin tuoreisiin verijälkiin, jotka
johtivat toiselta nurkalta rapulle. Niin, hän saattoi seurata niitä
aina tielle saakka.

Ja mikä tuo oli? Eikö tuossa ollut suuri, harmaa auto, joka miltei
katosi sumuun?

Sotilas Sanderson katseli ympärilleen, rehellisillä kasvoillaan
kuvaamattoman hullunkurinen hämminki. Maja oli tyhjä, automobiili oli
tyhjä, mutta veriset jäljet puhuivat selvää kieltä. Kaikki haiskahti
rikokselta. Sanderson tunsi äkkiä olevansa juuri kuin meksikolainen
verikoira, joka on saanut verisen vaatekappaleen haisteltavakseen. Hän
ei huomannut, että heikko tuulenhenki alkoi puhaltaa usvaa pois ja että
ilmapallo näkyi selvemmin sekä että se kiemailevasti asettui kallelleen
länsituulen sylissä.

Sitävastoin hän iloksensa kuuli moottoripyörän etäistä toitotusta.
Apua oli tulossa. Sanderson astui keskelle tietä ja nosti ylös
kätensä, niinkuin poliisikonstaapeli Fleet Streetillä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä suhahti suuri Henderson salaperäisen majan edustalla
olevalle pihalle.

-- Oletteko nähnyt harmaata automobiilia? kysyi kulettaja ja hyppäsi
alas, samalla kun matkustaja, suuri, voimakas mies juoksi hyljätyn
auton luokse. Nähdessään, että se oli tyhjä, kääntyi hän sotilaan
puoleen.

-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän. Sandersonin mielestä miehen
ääni oli liian käskevä siviilimiehen ääneksi.

Sen vuoksi hän ei viitsinyt vastata, vaan viittasi ainoastaan majaan.

-- Scotland Yardista, sanoi moottoripyöräilijä anteeksipyytäen, toisen
tutkiessa verijälkiä, joita hän seurasi puoliksi ryömien.

Sitten hän nousi.

-- Mihin johtaa tämä polku? kysyi hän.

-- Armeijan lentokentälle.

-- Kuulutteko te sinne?

-- Kuulun.

-- Tulitteko tänne tätä tietä?

-- En, kuljin tuon metsän laitaa. Se käy pikemmin.

-- Onko siitä kauan, kun kuulitte laukauksen?

-- Luullakseni seitsemän tai kahdeksan minuuttia.

-- Siinä tapauksessa he eivät voi olla kaukana, sanoi kookas mies
seuralaiselleen. Laukaus on ammuttu hökkelin avoimesta akkunasta.
Luoti on osunut huoneessa johonkin ja sitten porautunut seinään. Se ei
voi olla vaarallinen haava. Te voitte nähdä jäljet tässä hiekassa --
he ovat kantaneet taakkaa välissään ja perimmäinen mies on jättänyt
verijälkiä.

Sanderson tuijotti ihmeissään.

-- He ovat siis lähteneet lentokentälle, jatkoi kookas mies. Onko
siellä vartioita?

Skotlantilainen kalpeni.

-- Minä olen vahdissa. Kuulin laukauksen ja luulin...

Ei ainoakaan elävä ihminen saanut koskaan tietää, mitä sotilas
Sanderson luuli... Sanat hyytyivät hänen huulillaan, niinkuin lämmin
ihra jääpalasen päällä.

-- Ilmapallo, mutisi hän kauhuissaan... ilmapallo...

Kaikkien silmät kääntyivät pieneen ilmalaivaan päin, jonka nähtävästi
oli vallannut halu lähteä liikkeelle. Se nousi majesteetillisena yli
puiden latvojen. Ja aamuaurinko tunkeutui läpi usvan katsellakseen sen
komeata lentoa. Mutta mitä se oli? Gondoolissa ei istunut ketään, mutta
se hinasi perässään pitkää köyttä ja köyden alapäässä leijaili säkin
kaltainen esine avaruuden halki.

Voihkien alkoi Sanderson juosta ja toiset seurasivat jälestä. Muutamia
minuutteja myöhemmin he seisoivat ilmapallon kiinnityspaikalla.

-- Joku on irroittanut koukun vararenkaasta ja päästänyt kelan auki.
Voi, mikä onnettomuus! Minut ammutaan.

Kookas mies ei voinut olla hymyilemättä.

-- Mutta säkki, kysyi hän, mitä siinä on?

-- Minä annan palttua säkille!... Se ei ole ohjesäännön mukaista.

Silloin löi kookas mies otsaansa.

-- Tiedättekö, mitä säkissä on, Smith? Isabella Duncan siellä makaa,
niin totta kuin nimeni on Fjeld. Voi tuota saatanan roskajoukkoa!

-- Mitä nyt teemme?

Tohtori Fjeld suoristihe.

-- Jos te pidätte huolta Brooktonista, sanoi hän, niin minä otan
ajaakseni ilmapalloa takaa. Täällä on varmaan lentokone läheisyydessä.

-- Tuolla vajassa on 250 lentokonetta, sanoi Sanderson ja väänteli
käsiään.




XXIX.

ILMARETKI.


Scotland Yardin pieni moottoripyöräilijä oli aivan pyörällä päästään.
Hän oli saanut määräyksen ajaa takaa harmaata automobiilia, jolla oli
se ja se numero, sekä pidättää Charles Brookton todistamaan eräässä
rikosasiassa. Mutta hän ei ollut kuullut mitään nuoresta naisesta, eikä
häntä liioin ollut esitelty tuolle kookkaalle tohtorille, joka muitta
mutkitta oli hypännyt hänen moottoripyörälleen Edinburghissa. Hän oli
tosin vedonnut Ralph Burnsiin, mutta mahdotontahan oli tietää...

Hän oli tietysti vastustanut -- mutta varsin heikosti. Ei ollut
viisasta joutua riitoihin miehen kanssa, joka oli suuri kuin talo, ja
jonka silmissä oli vaarallinen loiste.

Ja sitten tuo ilmapallo juttu!... Hän ei pitänyt siitä, mutta siinä oli
kieltämättä romantiikan tuoksua. Ja uudenaikaiset salapoliisit eivät
voi olla tulematta hieman romanttisiksi aikana, jolloin kirjoitetaan
vähintään 365 salapoliisiromaania vuodessa.

Mutta kun ulkomainen tohtori muitta mutkitta syöksyi vajaan
anastaakseen yhden valtiolle kuuluvista lentokoneista, alkoi
hän vastustaa suuremmalla voimalla. Ja nyt sai hän kannatusta
Sandersonilta, joka arveli, että hänen oli herätettävä
vahtipalveluksessa oleva upseeri luvan pyytämistä varten.

-- Älkää puhuko pötyä, sanoi tohtori tyynellä ja varmalla tavallaan.
Eikö yhtä valtion ilmapalloista ole varastettu ja eikö meidän
velvollisuutemme ole koettaa saada se takaisin? Ja ettekö te itse
ollut ilmapalloa vartioimassa?... Sanderson ei pitänyt viimeisestä
todisteesta ja hänen vastustuksensa kävi heikoksi ja epäröiväksi, sillä
välin kun tuo lemmon tohtori tottunein käsin tutkisteli pientä Handley
Page-raceria.

-- Kiiruhtakaa takaisin suurelle tielle, sanoi Fjeld yhä vielä
epäröivälle salapoliisille ja pitäkää harmaata autoa silmällä. Jos
oikein tunnen Brooktonin, on hän jo matkalla Lontooseen. Hänen mukanaan
on pitkä, voimakas mulatti, nimeltä Jim Fraser, joka ymmärtääkseni on
lievästi haavoittunut vasempaan käsivarteensa.

-- Mutta kuka oli ampuja...?

-- Brookton, vastasi Fjeld kärsimättömästi. Hän antoi ystävälleen
pienen opetuksen. He olivat eri mieltä herrasmiehen käyttäytymisestä
naisia kohtaan. Mutta nyt voitte vangita heidät molemmat, sillä nyt
ovat he anastaneet valtion omaisuutta.

Salapoliisi aikoi väittää vastaan, että oli olemassa muitakin, jotka
tekivät itsensä vikapäiksi samanlaiseen lainrikkomukseen, mutta hän ei
saanut sanoja suustaan, sillä vaaleanverinen jättiläinen näytti tällä
hetkellä siltä, kuin olisi hän voinut syödä pieniä lapsia.

Hän oli vetänyt lentokoneen ulos vajasta. Se oli pitkänmatkan kone
hyvin suurine säiliöineen, joka oli partaitaan myöten täynnä bentsiiniä.

-- Se on meidän paras koneemme, sanoi Sanderson salaa ylpeillen...
Mutta tuolta tulee kapteeni!

Fjeldkin oli äkännyt virkapukuisen henkilön, joka hyvin nopeasti
lähestyi lentokentän toiselta puolelta. Hän nousi koneeseen ja pani
itsetoimivan starttaajan käyntiin...

-- Odottakaa, huusi Sanderson.

-- Se ei pälkähdä päähänikään, sanoi Fjeld kiukkuisesti. Sanokaa
kapteenille tohtori Fjeldiltä sellaisia terveisiä, että minä tuon hänen
ilmapallonsa takaisin.

-- Pysähtykää, karjui Sanderson kiväärinsä kohottaen, muutoin ammun!

-- Pois tieltä pyssymies, sanoi Fjeld ja lisäsi jotain muutakin, joka
kuitenkin hukkui propellin kolinaan, jonka jälkeen pieni, upea kone
syöksyi eteenpäin kumipyörällään.

Sanderson ampui näön vuoksi, mutta varoi osumasta. Minuutin kuluttua
osoitti pienen lentokoneen keula suoraan itää kohden, mihin ilmapallo
oli kadonnut taivaanrannalle.

Kapteeni saapui nyt perille. Hän oli unissaan ja raivoissaan, eikä
ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän tuomitsi sotilas Sandersonin
yhdeksi viikoksi pimeään arestiin ja kiroili niin, että se saattoi
kuulua aina Leithiin saakka.

Tämän panoksen purettuaan hän meni aamukahville, salapoliisin
kävellessä syviin ajatuksiin vaipuneena moottoripyöränsä luo. Kun hän
saapui majan kohdalle, oli harmaa auto kadonnut. Se ei kuitenkaan
tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta, sillä 40 hevosvoimaisen Wolseleyn
ja 190 sm pituisen mulatin ei ole helppo kadota, vaikkapa koko
Skotlanti on heidän käytettävänään. Onnettomuutta ennustavasti nauraen
ja luoden viimeisen silmäyksen katoavaan lentokoneeseen, joka nyt
näytti kärpäseltä, nousi lainpalvelija Hendersoninsa selkään. Mutta
oiva kone kieltäytyi noudattamasta käskyjä. Hän polki ja uurasti niin,
että hänen kasvonsa kävivät sinisiksi, ja ajatteli kaikkea muuta kuin
ystävällisiä ajatuksia aamukasteesta. Mutta lähemmin tutkiessaan hän
havaitsi, että yksi tärkeimmistä ruuveista oli kadonnut.

Pikku mies joutui nyt aivan pois suunniltaan. Hän alkoi viskellä
joukottain mitä valituimpia skotlantilaisia kirouksia niiden puiden
väliin, joiden keskellä John Knox kerran oli vaeltanut.

Hampaitansa kiristellen hän sitten vyörytti raskaan moottoripyörän
ohi vanhan Roslynin linnan, jossa Maria Stuart ennen maailmassa oli
rakastanut yksisilmäistä ja punatukkaista Boothwellin jaarlia. Myöhään
saapui hän vihdoin Burnt Islandin pieneen hiilikaupunkiin, jonka
puhelimessa ja lennättimessä hän pani toimeen sellaisen metelin, että
hiki haisi vielä monta päivää jälkeenpäin.

       *       *       *       *       *

Mutta Charles Brookton ajoi kaikessa rauhassa takaisin Lontooseen.
Kun auto kulki Newcastlen läpi, oli se maalattu vihreäksi ja Yorkin
luona se oli musta kuin onnettomuus. Suuri Jim Fraser oli iholtaan
käynyt hiukan valkoisemmaksi, mutta oli vastapainoksi saanut ryppyjä
ja valkoisen parran sekä muistutti Methusalemia hänen viimeisinä
elinvuosinaan.

Ikä nähtävästi rasitti häntä. Hänellä oli lihashaava käsivarressaan ja
tuon tuostakin hän murahti jotakin sen kivistämisestä ja ettei ollut
hyvinkään ystävällistä kohdella toveria sillä tavalla.

Mutta Brookton ei kuunnellut, mitä hän puhui. Hän istui syviin
ajatuksiin vaipuneena. Oli kuin olisi ilma hänen ympärillään ollut
täynnä valittavia molli-säveliä. Hänen toivoansa ja kaihoansa
parhaillaan haudattiin. Hän oli muutamina vaivaisina hetkinä kuullut
rakkauden kevätlaulua sydämessään, mutta nyt oli kaikki ohitse.

Isabellan kauhistuneet silmät, kun he uudelleen pistivät hänet säkkiin,
kiusasivat häntä. Sanaakaan ei hän ollut sanonut, vain tuijottanut
häneen, kietoessaan yöpukua kauniin ruumiinsa ympärille. Ei mitään
rukousta, ei valitusta!... Mikä ylpeä ja kauhea nainen! Hänen täytyi
kuolla.

-- Annoin hänelle joka tapauksessa yhden edun, mutisi hän ja kietoi
väristen vaipan tiukemmasti ympärillensä, loihtien samalla esiin
viimeisen muistamansa kuvan ainoasta naisesta, jota hän milloinkaan oli
rakastanut -- kuvan, joka leijaili edestakaisin sinisessä eetterissä.




XXX.

LENTO POHJANMEREN YLI.


Vähän yli 1000 metrin korkeudessa tapahtui merkillinen kilpalento
irtipäästetyn tähystyspallon ja lentokoneen välillä. Tähän korkeuteen
päästyä kohtasi onnellista ilmapalloa, jota nyt ei teräsköysi
pidättänyt, raikas tuulahdus, joka kantoi sen sylissään korkealla yli
Pohjanmeren lakkapäisten laineiden.

Se ei ollut mikään tavallinen, tavallisella yksinkertaisella
hiilikaasulla täytetty pallo Edinburghista. Se juokseva aine, mikä
pullisti palloa, oli uusi keksintö ilmateknillisellä alalla ja antoi
pallolle uskomattoman kestävyyden.

Aurinko paistoi sen keltaisiin kylkiin, ja kun Fjeld vähitellen
lähestyi pakolaista, näytti tämä itsekin pieneltä auringolta, joka
oli täynnä elinvoimaa ja kaikki lihakset jännittyneinä. Kuin elävä
olento oli se -- titaani, joka on matkalla ikuista valoa kohden --
niin, taivaan valloittaja liitossa kaikkien kapinallisten valtojen
kanssa: pois Skotlannista, pois teräskahleista, pois kaikkien noiden
loistavien herrojen luota, joilla on kartat ja kiikarit. Nyt se kulki
omia teitään, hei, kuinka se lensikään!

Kului toista tuntia, ennenkuin Fjeld saavutti karkulaisen. Hän näki
ilokseen, että ilmapallo edelleen oli erinomaisen liikuntakykyinen.
Siinä ei vielä näkynyt mitään kokoonkutistumisen merkkiä. Toiveet
Norjan rannikolle pääsemisestä olivat vielä hyvät.

Mutta oliko Isabella Duncan siihen aikaan elossa, oli toinen kysymys.
Näytti siltä, että roistot olivat sitoneet hänet kiinni hyvin
huolellisesti. Ja säkin asennosta päättäen oli hänen päänsä ylöspäin.

Fjeld ei uskaltanut lähestyä pitkää teräsköyttä, joka kamalasti heilui
edestakaisin. Hän ajatteli kauhulla sitä silmänräpäystä, jolloin
ilmapallo kulkisi yli Norjan tunturien ja ihmisankkuri paiskautuisi
jotakin kallionkylkeä vastaan.

Hänen ei koskaan tarvitsisi käyttää kylmäverisyyttään niinkuin nyt.

Tuuli pysyi voimassaan ja kompassi osoitti suoraan itään. Ilma oli
kirkas ja tähystys hyvä. Syvällä allansa hän näki pienen lastun
laineilla -- se oli suuri Amerikan-laiva, ja kohta sen takana hän näki
prikin, joka näytti valkoiselta pilkulta tummansinistä merta vastaan
katsottuna.

Ja kas, noin kahden tunnin kuluttua lähdöstä nousi Norjan rannikko
näkyviin taivaanrannalla. Siellä olivat Ryfylken korkeat tunturit
valkoisine lumireunuksineen. Siellä oli Utsire, joka seisoi kuin
kiinnipuristettu nyrkki aaltovaahdon keskellä, ja siellä näkyi
Hvidingsön majakka ohuena valkoisena viiruna.

Kauempana näkyivät Jäderenin kedot suurena keltaisen ja viheriäisen
värisenä peitteenä. Hänellä oli onni matkassaan, he kulkivat suoraan
Jädereniä kohden. Monta vuotta takaperin oli Trygve Gran ensimäisenä
Pohjanmeren-lentäjänä laskenut maihin juuri tällä hiekkarannalla.

Nyt oli toimittava.

Tähystyspallo ei osoittanut ollenkaan halua lähestyä maata. Se näytti
päinvastoin tahtovan leijailla yli sekä Norjan että Ruotsin, sillä nyt
oli se vapaa ja juuri nyt oli leikki alkanut!...

Fjeld, joka oli vähentänyt koneensa vauhtia, jotta ei joutuisi liian
kauvas ilmapallosta, nousi noin 50 metriä seuralaisensa yläpuolelle,
veti esiin revolverinsa ja lähetti koko luotivaraston ilmapallon läpi.

Mutta oli kuin olisi tähystyspallo karistanut luodit pois. Se
vaipui vähän, mutta ei niin paljoa, että sen olisi huomannut. Maa
lähestyi lähestymistään, Fjeldin pommittaessa härkäpäistä ilmapalloa
revolverillaan. Mutta sitten hän epätoivokseen näki, ettei hän tällä
tavoin saisi palloa laskeutumaan Jäderenin pehmeälle hiekalle.

Silloin sattui hänen katseensa terästankoon, joka nähtävästi kuului
koneistoon, ja joka oli unohtunut lentokoneen pohjalle. Hän tarttui
siihen, sovitti sen revolverin suuhun ja ohjasi lentokoneensa rohkealla
liikkeellä suoraan kohti kovasti kallellaan olevan ilmapallon yläosaa.
Noin kymmenen metrin päästä hän revolverillaan ampui uuden ammuksensa
suoraan tuohon keltaiseen päällykseen. Hän näki suuren repeymän
silmäräpäyksessä avautuvan, jonka jälkeen hän ohjasi poispäin tuon
haavoittuneen hirviön luota.

Ilmapallo näytti äkkiä niin raskaalta ja kömpelöltä. Sen kyljet kävivät
rempalleen, eikä niillä ollut samaa kauniisti paisuvaa muotoa kuin
ennen.

Oli kuin olisi se joutunut äkillisen väsymyksen valtaan. Se ei enään
välittänyt kapinasta eikä vallankumouksesta. Nyt se äkisti kaipasi
lepoa. Se hengästyi ja kapusi maata kohden -- ei nopeasti, vaan
tasaisesti liukuvassa linjassa. Maa tuli yhä lähemmäksi... Fjeld
saattoi jo erottaa hyrskyt. Hän oli saanut ilmapalloon eloa, mutta
kunhan se nyt ei vain menisi maahan liian nopeasti!...

Säikähtäen hän näki, kuinka ilmapallon päällyksessä oleva repeymä kävi
yhä suuremmaksi sen luikerrellessa kohden syvyyttä. Matkaa oli vielä
jäljellä muutamia satoja metrejä, ja jos se laskeutuisi liian nopeasti,
putoaisi se suoraapäätä hyrskyjen keskelle.

Mutta ilmapallo oli kokonaan luopunut taistelusta. Sillä ei enään ollut
mitään sanomista. Se vaipui vaipumistaan ja samassa silmänräpäyksessä,
kun Fjeld laski maihin hiekkarannalla, näki hän säkin koskettavan
veteen yli 100 metrin päässä maasta ankarimpain hyrskyjen keskellä.
Siis olivat kaikki hänen ponnistuksensa lopultakin turhat!

Näytti siltä, kuin olisi kuolevassa ilmapallossa ollut jokin tunne
matkustajaansa kohtaan. Se teki viimeisen epätoivoisen tempauksen ja
veti säkin suunnattomalle aallonharjalle sekä siitä aina rannalle
saakka, missä Fjeld seisoi valmiina veitsi kädessä leikatakseen poikki
sen nuoran, jolla säkki oli teräsköyteen kiinnitetty.

Ilmapallo vyöryi eteenpäin yli rannan, teki muutamia suonenvedon
tapaisia hyppäyksiä ja lyyhistyi sitten aivan läjään.

Mutta jännityksestä vavisten otti Fjeld säkin olalleen ja meni pieneen
tähystyshuoneeseen, missä hänet vastaanotti tullivirkamies, joka perin
epäluuloisesti katseli hänen säkkiään.

-- Onko siinä tullinalaista tavaraa?

-- En tiedä.

-- Mitä siinä sitten on?

-- Ihminen!

Ja tohtori Fjeld ryhtyi vapisevin käsin avaamaan niitä nahkahihnoja,
joilla säkin suu oli sidottu.




XXXI.

TULLIVIRKAMIEHEN ASUNNOSSA.


Norjalainen tullivirkamies Solessa ei ollut mikään Erling Skjalgen.
Hän ei odottanut enempi "Ormen Langea" kuin Olav Trygvasoniakaan. Sitä
vastoin oli hän alati tähystelemässä whiskyä. Tästä elähyttävästä
nesteestä oli kieltolain voimaanastumisen jälkeen tullut taivaallinen
manna Norjan kansalle. Kun vesitie suljettiin, kävi uudenaikaiseksi
koettaa ilmatietä. Ja nyt satoi whiskyä kuin mannaa alas taivaasta
Sitä tuli suurissa tynnyreissä, hyvin pakatuissa laatikoissa.
Sitä löydettiin mitä kummallisimmista paikoista. Kerran putosi
häränpää, täynnä puhtainta whiskyä, Galdhöpiggeniin juuri kun muuan
matkailijaseurue istui siellä juomassa mehua ja vettä kuljettajansa
kanssa. Kun seurue saapui Spiterstuleniin, olivat he kaikki
tuntemattomiksi saakka iloisia ja irti maasta. Toisella kertaa liukui
kokonainen uiva whiskytelakka jättiläisilmalaivasta suoraapäätä Piperin
lahteen. Oli pimeä yö, ja koska asianharrastajia oli paljon, eivät
whiskysäiliöt kärsineet mitään vaurioita.

Ilmatullivirkamiehillä oli paljon puuhaa näistä janoiselle Norjan
kansalle tuoduista lahjoista. Ja aivan luonnollista oli, että he
tunsivat epäluuloa kaikkia ja kaikkea kohtaan.

Tämä Jäderenin tullivirkamies siis uskoi (salaisella ilolla), että
tässä oli whiskylähetys, vaikka sen tapaiset kuljetukset yleensä olivat
pimeyden töitä.

Hän siis peräti hämmästyi kuullessaan, että säkissä oli ihminen.

Elävät ihmiset ovat yleensä tullivapaat, mutta kuinka oli laita
kuolleiden ihmisten?

Hän lausui heikon virkamiesmäisen epäilyksen tässä suhteessa.

Mutta kookas mies ei kunnioittanut häntä vastauksella. Hän seisoi
kumartuneena säkin yli -- ja mitä se oli? Tullivirkamies oli kaatua
selälleen säikähdyksestä, sillä säkin suussa hän näki naisen kasvot.
Ne olivat kalmankalpeat ja silmät olivat kiinni... Kalman väri oli
levinnyt tuohon vaaleakassaiseen päähän, mutta koskaan ei nuori
tullivirkamies ollut nähnyt niin kaunista Stavangerissa taikka sen
ympäristöissä.

-- Kuollutko? kysyi hän vapisevalla äänellä.

Mutta toinen ei vastannut. Hän käyttäytyi kuten se, jolla on hyvin
kiire. Ja tullivirkamies jäi seisomaan suu avoinna, kun naisen ruumis
tuli ulos säkistä ja osoittautui olevan puettu vain yöpukuun.

-- Huopapeite, komensi mies.

Tullivirkamies meni noutamaan ainoan, mikä hänellä oli, ja katseli
mielenkiinnolla, kuinka lentäjä kääri naisen huopaan ja alkoi vierittää
hänen puoliksi jäykistynyttä ruumistaan edestakaisin lattialla.

-- Konjakkia, huusi vieras.

Tullivirkamies nauroi hetken vakavuudesta huolimatta.

-- Ei ole -- virallisesti.

-- No, antakaa sitten helvetissä minulle sitä yksityisesti.

Lain nuori vartija empi hiukan, mutta sitten meni hän lattiassa olevan
luukun luo ja pisti päänsä tilapäiseen kellariin. Hetkisen kopeloituaan
erilaisia pulloja, hän veti hiukan pölyisen pullon päivänvaloon.

-- Bisquet Dubouche Imperial, kolme tähteä, luki hän ylpeästi.

Mies ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan. Säälimättömästi löi hän
pullolta kaulan poikki sekä kaatoi muutamia pisaroita naisen suuhun,
jonka jälkeen hän hieroi hänen kasvojaan tuolla kallisarvoisella
nesteellä. Sitten hän nousi tyytyväisesti hymyillen.

-- Luulenpa hänen toipuvan, sanoi hän ja pudisti äkkiä hämilleen
joutuneen tullivirkamiehen kättä.

Sen jälkeen hän etsi käsiinsä lasin, kaatoi sen täyteen konjakkia ja
tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella.

-- Kuinka saatoitte tietää, että tämä on minun lempimerkkiäni? kysyi
hän.

Tullivirkamies hymyili hämillään.

-- Se oli sula sattuma, sanoi hän. Se on osa takavarikoidusta määrästä
-- lääkettä tai mitä hittoa vain tahdotte.

-- Ymmärrän... Ette kai sattumalta ole takavarikoinut osaa jostakin
naisen puvustosta?

-- En, sanoi hän, mutta sellaisenhan voisi hankkia Stavangerista. Ei
sinne ole montakaan kilometriä. Mutta kas tuota -- nainen avaa silmänsä!

Fjeld nyökkäsi.

-- Hän on kunnossa, sanoi hän. Mutta kestänee vielä vähintään puoli
tuntia, ennenkuin hänen sydämensä tulee täysin normaaliksi. Ei ole
mikään pikkuasia riippua pari sataa metriä liikkeellä olevan ilmapallon
alapuolella. Se koskee aivojärjestelmään, semminkin kun matka kestää
pari tuntia.

Mutta tällä kertaa oli Fjeld laskenut väärin. Hän näki sen heti
Isabella Duncanin kirkkaista ja pelokkaista silmistä. Tyttö halusi
sanoa jotakin, mutta ei voinut saada sitä suustaan. Hän oli kuitenkin
tullut tajuihinsa ja pelko noissa tummissa, syvissä silmäterissä
kasvoi. Kuumeinen puna levisi noille kalpeille poskille.

Fjeld kumartui hänen ylitseen ja siveli tyynnyttäen hänen otsaansa.

-- Teidän ei enään tarvitse pelätä, neiti, sanoi hän. Kaikki vaara on
ohitse. Se oli vaikea matka, mutta te suoriuduitte siitä loistavasti.

Nuori nainen yritti nousta, mutta vaipui uupuneena takaisin. Hän
pudisti epätoivoisena päätään.

-- On varmaan jotakin, joka vaivaa häntä, mutisi Fjeld. Jokin muisto,
pelko, joka ei ole suoranaisessa yhteydessä tuon hirveän ilmaretken
kanssa.

-- Voinko tehdä jotakin puolestanne? kysyi hän lempeästi ja ojensi
Isabellalle jälleen konjakkia... Tiedättehän, että nyt olette turvassa,
ja että voitte luottaa minuun.

Nainen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti ja syvä, koriseva
voihkina tunkeutui esiin hänen kurkustaan. Hän ei voinut saada esiin
sanoja, jotka pelko toi hänen huulilleen.

Tullivirkamies poistui hiljaa huoneesta.

-- Minä menen telefonoimaan muutamia naisenvaatteita, sanoi hän
kynnyksellä. Morsiameni on jokseenkin samankokoinen kuin neiti. Hän on
eräässä muotiliikkeessä. Pyydän häntä lähettämään tänne urheilupuvun
jonkun moottoripyöräilijän mukana, se kai on parasta?

Fjeld ojensi hänelle lompakkonsa.

-- Te olette kunnon mies, sanoi hän. Järjestäkää se parhaan kykynne
mukaan. Minä jään tänne. Katsokaa, että joku ottaa haltuunsa
ilmapallon. Se on Britannian hallituksen oma. Ja koettakaa myös hankkia
minulle 150 litraa bentsiiniä lentokonetta varten!

Muutamia minuutteja kului. Isabella oli sulkenut silmänsä.

Sitten nousi hän äkkiä istualleen ja tuijotti säikähtyneenä huoneeseen.

-- Minun täytyy rientää, sanoi hän kamalan selvästi. Isä kuolee
nälkään, minun isäraukkani. Hän odottaa minua. Jumalan tähden --
matkustakaamme heti Lontooseen.

-- Olemme nyt Norjassa, mutisi Fjeld.

Mutta kun Isabella sen kuuli, päästi hän kirkaisun, joka tuntui tulevan
tuomitun henkiolennon suusta.

Sen jälkeen meni hän jälleen tainnoksiin.




XXXII.

YHTEISKUNNAN IHMISSUDET.


Syndikalististen pahantekijäin kantakahvilassa Sohossa oli kellarissa
pieni huone, jota käytettiin ainoastaan perin salaisissa kokouksissa.
Se oli kalustettu vain muutamilla whiskytynnöreillä sekä muutamilla
pienillä geneveriankkureilla, joita tarpeen tullen voitiin käyttää
tuoleina.

Isäntä kävellä tallusteli tuossa puolipimeässä huoneessa, jota valaisi
ainoastaan nokinen ja puoleksi palanut hehkulamppu. Hän sijoitti
muutamia whiskypulloja ja laseja suurten tynnörien päälle ja koetti
turhaan saada huoneen näyttämään kodikkaalta, asettamalla pienten
tynnyrien päälle joitakuita kirjavia pieluksia. Kuten useimmilla
ravintolanisännillä, oli hänelläkin hauskana tapana pakista itsekseen.

-- Ihmettelenpä, mikä Charlesta vaivaa, mutisi hän. Hänestä ei tätä
nykyä ole paljon mihinkään. Luultavasti on siihen syynä tuo tyttö
Isabella Duncan. Hän on rakastunut kuin vanha papukaija. Tai ehkäpä
nuo monet kuolemantapaukset ovat tehneet hänet hieman kaistapäiseksi.
Luulenpa, lempo soikoon, että hän pelkää kuolemaa.

Isäntä pudisti päätään jakaessaan muutamia soodavesipulloja eri
tynnöreille.

-- Ei ole kunnollisia pahantekijöitä nykyaikana, jatkoi hän keskustelua
itsensä kanssa. Ennen maailmassa annettiin aatteille palttua ja vain
toimittiin. Nyt täytyy rikos, herra paratkoon, tehdä hienosti. Sitä
täytyy valmistella lörpötyksellä ja asiakirjoilla. Minun aikanani
murhattiin ja ryöstettiin murhan ja ryöstön itsensä takia. Nyt
kävellään anarkismin katkismus kainalossa ja lyödään kuoliaaksi
määräysten ja pykälien mukaan. Ei, silloin olivat Saimler ja Delma eri
miehiä, ja entäs vanha Jaap van Huysman sitten! Asia loppuu siihen,
että me annamme kastaa itsemme ja rupeamme rakentamaan rukoushuonetta.

Isäntä mutisi edelleen, mutta hänet keskeytti hiljainen kolkutus. Neljä
miestä Brookton etunenässään astui huoneeseen.

He näyttivät kaikki kalpeilta ja huolestuneilta, lukuunottamatta
mulattia, Jim Fraseria, joka sijoittui oven luo vahdiksi, ilman mitään
kursastelua täytettyään suuren lasin whiskyllä ja tyhjennettyään sen
pohjaa myöten.

-- Onko kaikki kunnossa? kysyi Brookton. Eikö mitään uutta eilisestä
saakka?

-- Ei, sanoi isäntä nöyrästi. Ei mitään muuta, kuin että poliisi on
käynyt tälliä Maxin kuoleman johdosta. Burnskin oli täällä ja kysyi
sinua.

Brookton kohautti olkapäitään. Hän näytti mieheltä, joka juuri
oli noussut pitkäaikaiselta tautivuoteelta. Hänen poskensa olivat
sisäänpainuneet ja silmissä oli kuumeinen loiste.

Syntyi pieni vaitiolo. Saattoi vain kuulla lasien kilinän.

-- Vain yksi tehtävä on nyt suoritettava, sanoi hän ja kumartui noiden
kahden miehen puoleen. Meidän täytyy toimia, ennenkuin menetämme kaikki
parhaat miehemme. Raskas käsi lepää päällämme, ja tällä kertaa se ei
ole lain käsi. Toinen toisensa jälkeen meistä kuolee. Meidät lyödään
omilla aseillamme... Ei edes poliisi voi meitä suojella.

Hän nauroi pilkallisesti ja molemmat tummat miehet häntä vastapäätä
sähisivät kuuluviin jotakin nauruntapaista.

-- Olen kutsunut teidät tänne täksi illaksi sen vuoksi, että meidän
nyt täytyy toimia, sanoi hän. Epätoivon hetki on tullut. Meidän
täytyy hetkiseksi hyljätä kaikki viisaus ja varovaisuus. Nyt on tilaa
ainoastaan suurelle terrorille...

-- Hyvä, mutisi isäntä.

-- Sen vuoksi olen pyytänyt teitä tulemaan tänne. Sinä, Abram
Kornitzky, ja sinä, Zimmerman! Te tiedätte, kuinka sen tulee tapahtua.
Te tunnette punaisen sorron vallan, veren vallan. Sinä Abram olit
mukana tsaari Nikolaita murhattaessa ja sinä Zimmerman johdit suurta
verilöylyä Moskovassa. Bolshevikeilla ei koskaan ole ollut kahta
niin julmaa palvelijaa... Jos muistan oikein, niin sinä se olit,
Kornitzky, joka käsittelit hieman kovakouraisesti tsaarin serkkua,
suuriruhtinasta...

Kookas ryssä ulkonevine poskipäineen, pienine silmineen ja
hoitamattomine partoineen hymyili ilkeästi.

-- Minä leikkasin nenän ja korvat tuolta vanhalta sialta, sanoi hän.
Isaac Lewin kuohitsi hänet. Hän kuoli sen leikkauksen jälkeen.

-- Olisi parasta, ettet puhuisi niin äänekkäästi siitä asiasta, Abram,
varoitti Brookton. Suuriruhtinas elää vielä eikä kaukanakaan täältä --
Lontoossa.

Ryssä nousi kiivaasti.

-- Mahdotonta, mutisi hän.

-- Sinä tiedät, kuinka Isaacin kävi, jatkoi Brookton miltei
säälimättömästi. Hänet löydettiin eräänä päivänä kuolleena
Londonbridgeltä. Tiedätkö, kuka hänet tappoi?

-- En.

-- Niin, sen teki suuriruhtinaan tytär. Hän _oli_ meidän toverimme.
Sinä tunnet hänet, Abram. Voit kiittää onnesi tähteä siitä, ettet
aikaisemmin ole ollut niin avomielinen suuriruhtinaan nenän ja korvien
suhteen. Muutoin ei henkesi olisi ollut edes paperiruplan arvoinen.
Ymmärrätkö?

-- Kuka hän on? kysyi ryssä happamesti.

-- Kysy mieluummin, kuka hän oli, sanoi Brookton vapisevalla äänellä.
Jim Fraser ja minä lausuimme hänelle jäähyväiset tänä aamuna. Hän läksi
maasta ja elämästä 12 tuntia takaperin. Eikö totta, Jim?

Mulatti nyökkäsi. Hänen silmänsä punoittivat whiskystä, hänen
käsivartensa muistutti hänelle, ettei Isaac Lewinin puolesta ollut
kostettu siten, kuin hän olisi ansainnut.

-- Entä suuriruhtinas? kuiskasi ryssä käheästi.

-- Tuo vanha hylky ei herätä minussa mielenkiintoa, sanoi Brookton. Hän
ei voi enään haukkua.

Mies, jota nimitettiin Abram Kornitzkyksi, hengitti helpommin. Kuten
kaikki julmat miehet oli hän luonteeltaan pelkuri ja piti oman henkensä
sangen korkeassa arvossa.

-- Mutta olipa asian laita nyt miten tahansa, jatkoi Brookton
kiihoittuneena, niin on meitä viime aikoina vainonnut kova kohtalo.
Ystävämme ovat kaatuneet ympäriltämme tuntemattoman aseen satuttamina.
Nyt on meidän tilaisuutemme tullut. Meidän on iskettävä iskumme. Huomen
illaksi kokoamme kaikki ystävämme kokoukseen Hampsteadin kokoussaliin.
Mutta ainoastaan äärimmäisyysmiehet kansallisuuteen katsomatta ja
mieluimmin ne, jotka aikaisemminkin ovat olleet tulessa. Varokaa
tarkoin, ettei urkkijoita pääse sisälle, sillä nyt on punainen terrori
päästettävä valloilleen maailman suurimmassa kaupungissa. Työläisten
joukossa olevat nuuskijamme on pantava liikkeelle... Sosialististen
porvarisikojen täytyy määrätä kantansa -- tasavalta julistetaan viikon
kuluessa... Meillä on riittävästi aseita, ja porvarilliset puolueethan
ovat tällä haavaa hajallaan ja näyttävät hampaita toisillensa
parlamentissa... Ja kuulkaa nyt minun suunnitelmani...

Charles Brookton nojausi eteenpäin ja alkoi kuiskaavalla äänellä
ikäänkuin olisi peljännyt whiskytynnörien kuuntelevan, esittää
suunnitelmaansa.

Toiset kuuntelivat verestävin silmin ja hampaitaan kiristellen,
niinkuin suurilla aroilla asustavat sudet, jotka pitkän ja ankaran
talven jälkeen kohtaavat kevään lihavimman saaliin.




XXXIII.

BROOKLANDIN KILPARADALLA.


Myöhään eräänä iltapäivänä tuli yksitaso lentäen Brooklandin
kilparadalle.

Suuren kilpa-ajoradan ja lentokentän tarkastaja seisoi juuri vakavasti
puhumassa Scotland Yardista tulleen herran kanssa, joka tahtoi saada
kuulla, oliko kukaan kentän monista lentäjistä päivän kuluessa nähnyt
erästä armeijan lentokonetta, joka sangen omituisella tavalla oli
kadonnut sotilaiden lentokonevajasta Edinburghin lähellä.

Salapoliisi kertoi juuri lähempiä yksityiskohtia tästä tilaisuudesta,
joka paljon muistutti varkautta, mutta jota myös saattoi ajatella
mielipuolen teoksi.

-- Se lensi itäänpäin, sanoi hän, mutta se tapahtui kai ainoastaan
silmienlumeeksi. Sillä ei suinkaan mies Norjaan aikonut. Onpa siinä
tavaton kovanonnen kolaus: ilmapallon ja lentokoneen menetys samana
päivänä.

Tarkastaja ei vastannut. Hän seisoi kiikari silmiensä edessä ja
tarkasteli innokkaasti yksitasoa, joka ilmeisesti valmistautui
laskeutumaan maahan.

-- Oliko se Handley Pageracer? kysyi hän.

-- Oli oikein. Uutta hävittäjätyyppiä.

-- Tuolla se on tulossa, sanoi tarkastaja tyynesti. Senlaatuisia ei ole
monta tässä maassa.

Salapoliisi oli lentää selälleen ihmetyksestä ja ilosta.

-- Sepä vasta on onnenpotkaus, sanoi hän. Toivon teitä auttavan minua
vangitsemaan pakolaisen ja varkaan.

-- Ilomielin, vastasi tarkastaja. Sallitteko, että käyn sisältä
noutamassa revolverin?

Pienellä yksitasolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovinkaan paha
omatunto, kun se rohkealla liukulennolla suuntasi matkansa maata
kohden, juuri sen paikan lähelle, missä molemmat hyvin asestetut miehet
seisoivat sitä odottamassa.

-- Hän osaa taitonsa, mutisi tarkastaja, käsi karkeakaliberisella
revolverillaan. Se on varmaan vaarallinen mies.

Heille ei kuitenkaan jäänyt aikaa mielipiteiden vaihtamiseen, sillä
kone tanssi jo suuren linnun tavoin yli ruohopeitteisen maan tuskin
50 metrin päässä paikasta, missä salapoliisi ja tarkastaja odottivat
uhriaan.

Molemmat herrat toimivat ripeästi ja rohkeasti. Samassa
silmänräpäyksessä, kun yksitaso pysähtyi, lepäsi tarkastajan käsi sen
siivellä, salapoliisin seisoessa ohjausluukun luona.

Lentokoneessa oleva mies ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän heihin
mitään mainittavampaa huomiota. Hän hyppäsi maahan ja auttoi koneesta
pois nuoren kalpean naisen, jonka suuret silmät loistivat omituisesti.

-- Miten jaksatte? kysyi hän.

-- Paljon paremmin, vastasi nainen, jonka liikkeissä oli jotakin
kuumeentapaista kiirettä, minkä salapoliisi käsitti aivan väärin. Tässä
oli toimittava nopeasti. Hän laski kätensä rotevakasvuisen miehen
olalle.

-- Lain nimessä vangitsen teidät, sanoi hän tärkeän painokkaasti.

Lentäjä kääntyi häneen päin.

-- Joutavia, sanoi hän lyhyesti... Voitteko hankkia minulle auton?

Salapoliisi katsoi hölmistyneenä ensin häntä ja sitten naista. Hän
totesi, että nainen oli suorastaan hiton kaunis, mutta palasi heti,
joskin hieman epävarmana, velvollisuuksiensa täyttämiseen.

-- Tämä on valtion yksitaso, lausui hän ankarasti. Se on varastettu.
Kuinka voitte asian selittää?

Rotevakasvuinen mies vilkasi salapoliisia ensi kerran. Hänen silmiinsä
ilmestyi terävä välähdys, joka sai salapoliisin hämmentymään. Onpa
tosiaan vaarallinen mies, ja salapoliisi tavoitteli revolveriansa.
Tarkastaja, joka oli tehnyt saman päätelmän, teki samoin.

-- Kuka te olette, kysyi Scotland Yardin mies, äänessä tällä kertaa
kahden revolverin voima, ja kuinka kykenette tyydyttävästi selittämään
valtion omaisuuden varkauden?

-- Minulla ei ole aikaa selittää yhtään mitään, lausui mies. Ja minä
neuvon teitä panemaan pois revolverit -- vaikka sanottekin olevanne
Scotland Yardista. Mr Redpath on ystäväni eikä hän pidä siitä, että
henkilökunta tekee tyhmyyksiä... Tahdotteko olla ystävällinen ja kutsua
tänne auto? Voitte päästä siinä mukana takaisin Lontooseen. Tarkastaja
on kyllä ystävällinen ja ottaa haltuunsa lentokoneen sekä toteaa että
kaikki on kunnossa... Nimeni on tohtori Jonas Fjeld.

Hämmästyksissään irroitti salapoliisi heti kätensä revolverista. Hän
oli ammatissansa nuori, mutta Jonas Fjeldin nimellä oli hyvä kaiku
Scotland Yardissa. Siitä miehestä kerrottiin monta juttua... Ja hän
tiesi hänen olevan päällikön, mr Redpathin, henkilökohtainen ystävä.

-- Pyydän anteeksi, sanoi salapoliisi nopeasti ja työnsi syrjään
hämmästyneen tarkastajan revolverin. Ymmärrättehän, tohtori Fjeld, että
tilanne oli jonkun verran epäilyttävä, eikä minulla ollut kunniata...
Auttaahan te käskitte?

Fjeld hymyili.

-- Kyllä. On muuan asia, joka on järjestettävä viipymättä, Se koskee
tätä naista. Teen työtä yhdessä Scotland Yardin kanssa. Te tulette
aivan kuin lähetetty, minä tarvitsenkin juuri nyt miestä...

Mutta salapoliisi o!i jo matkalla puhelimeen, tomu pölisi pilvenä hänen
kiireisissä askeleissaan.

Tarkastaja kohotti kohteliaasti hattuaan.

Riippui ilmeisesti jostakin väärinkäsityksestä, lausui hän ja naurahti.

-- Riippuu siitä, kuinka asian ottaa. Tosiasiallisestihan minä olenkin
tämän koneen varastanut.

-- Mitä tarkoitatte, naurahti tarkastaja typerästi.

-- Tahdotteko tehdä minulle palveluksen, jatkoi Fjeld. Lähettäkää
sähkösanoma Burnt Islandin lentokentälle, että tohtori Jonas Fjeld on
tavoittanut kiinni havaintoilmapallon Jäderenissä Norjassa ja että
se lähetetään ensi laivalla Newcastleen, arvatenkin jo huomenna. Ja
sanokaa myös että yksitaso on täyshyvässä kunnossa ja että se huomenna
tuodaan lentoteitse Burnt Islandiin. Tahdotteko hankkia minulle jonkun
siihen työhön? Tässä on 100 puntaa. Hyvästi.

Tohtori Fjeld ei odottanut hämmästyneen tarkastajan vastausta, vaan
otti naisen -- tuon ihmeellisen kauniin, mutta kalpean naisen, --
käsipuoleensa ja riensi veräjälle. Salapoliisi oli toiminut ripeästi ja
auto oli siinä jo odottamassa.

-- Minne? kysyi kuljettaja.

-- Ajakaa Hampsteadiin, niin saatte siellä myöhemmin tarkemman
osoitteen. Mutta antaa kuljettajan ylittää Englannissa säädetyn
suurimman nopeuden niin paljon kuin suinkin.

-- Isäni, isä parkani, lausui hiljaa nuori nainen ja kätki kasvonsa
käsiinsä.




XXXIV.

SAIRAS VANHUS.


Auto seisahtui suuren vuokrakasarmin eteen Hampsteadissa.

Se oli keskiluokalle tarkoitettu talo, portaissa suunnattomat
lapsilaumat ja paljon juoruja. Mutta ylhäällä ullakkokerroksessa oli
hiljaista ja rauhallista. Sinne ei kuulunut työläisvaimojen vihainen
ajatustenvaihto -- siellä oli kaikki kuin rauhoitettua.

Kaikki näet tiesivät että tuolla ylhäällä asui vanha, sairas mies, jota
ei kukaan vielä ollut nähnyt. Ja kuta korkeammalle kerroksiin noustiin,
sitä enemmän vaimenivat äänet, tullen ikäänkuin kunnioittaviksi ja
juhlallisiksi.

Tuossa vuokralaisessa oli jotakin salaperäistä, hän kun ei milloinkaan
lähtenyt huoneestaan eikä milloinkaan puhunut kenenkään muun kuin sen
pitkän, kauniin naisen kanssa, joka joka päivä saapui sinne mukanaan
koppa, ja sulkeutui huoneeseen yhdessä sairaan kanssa. Oli pari kertaa
sattunut että uteliaat pikkupojat olivat hiipineet ullakkokerrokseen
kuuntelemaan. Heillä ei kuitenkaan ollut muuta kerrottavana kuin
että nuori nainen niinä tunteina, mitkä viipyi vanhuksen luona, luki
ääneensä kieltä, jota he eivät ymmärtäneet. Ja kun avainreijätkin
olivat tuketut, eivät he voineet kertoa edes miltä tuo salaperäinen
vuokralainen näytti.

Ainoa, joka jotakin tiesi, oli portinvartija. Hän se kerran monta
vuotta sitten oli ottanut vastaan tuon vanhan ja sairaan miehen, jonka
kaksi kaupunginlähettiä kantoi asuntoon. Mutta koska miehen kasvot
olivat peitetyt ja kun nuori nainen, joka ilmeisesti oli sairaan
tytär, oli järjestänyt kaiken muuttoa koskevan sekä vastannut kaikkiin
tarvittaviin kysymyksiin, ei portinvartijakaan voinut tyydyttää
kaikkien suutarin ja räätälin vaimojen luontaista uteliaisuutta. Hän
tiesi ainoastaan, että vuokralaisen nimi oli mr Duncan sekä että vuokra
maksettiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä. Tytär ei sitäpaitsi ollut
sitä laatua, jonka kanssa helposti pääsee juttusille.

Ullakon vuokralainen oli siis säilyttänyt jonkinlaisen salaperäisyyden
arvonannon, mikä ei muuten aiheuttanut mitään enempiä tutkimisia. Kun
salaperäisyys tulee tottumukseksi, niin se, kuten tiedetään, menettää
viehätyksensä.

Mutta nyt tuli tuo auto, mukanaan tytär ja muukalainen, joka
pituudellaan ja rotevuudellaan herätti huomiota. Ei ollut vielä
milloinkaan sattunut, että tuolla nuorella naisella olisi ollut
mukanaan herraseuraa, ja portinvartija tunsi yhtäkkiä, miten hänen
vanha mielenkiintonsa mysteriota kohtaan ullakolla uudelleen heräsi
henkiin. Sitten johtui hänen mieleensä, ettei hän pariin päivään ollut
nähnyt tuota nuorta naista. Saattoihan kuitenkin olla niinkin, että
nainen oli käynyt siellä, vaikka hän itse silloin oli sattunut olemaan
kadunkulmassa olevassa ravintolassa. Mutta kun hänen eukkonsakaan ei
sattunut olemaan kotosalla, niin ei hän sillä hetkellä voinut saada
mitään selvyyttä asiaan.

Mutta miltä näyttikään tuo nuori nainen?... Hän oli puettu
ihmeelliseen, ryppyiseen urheilupukuun ja kankaiseen päähuppuun, mikä
painui matalalle korvien alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat kalman
kalpeat, ja harmaat silmänsä harhailivat hämmentyneinä sinne tänne
ikäänkuin apua etsien. Rotevakasvuisen herrasmiehen täytyi miltei
nostaa hänet pois autosta, mutta kadulle päästyään riuhtasi hän itsensä
irti ja miltei lensi portaita ylös.

-- On varmaan tapahtunut jotakin, mutisi portinvartija itsekseen
huolestuneena ja siirtyi pois akkunareikänsä äärestä. Mikseivät olleet
hänen puoleensa kääntyneet?

Sillä välin riensi nuo kaksi ylös ullakolle. Tohtori Fjeld kykeni
töin tuskin seuraamaan nuorta naista, joka paksusta norjalaisesta
hiihtopuvustansa ja pikisauma-saappaistansa huolimatta miltei lensi
portaita ylös.

Hän pysähtyi hengästyneenä ullakko-oven eteen ja painoi kädellään
sydäntään.

-- Minä niin pelkään, valitti hän.

Sitten tarttui hän lukkoon. Ovi oli teljetty eikä sisäpuolelta kuulunut
yhtään ääntä.

-- Avain, mutisi hän, avain on kotona käsilaukussani. Minullahan ei
ollut mitään mukanani -- kirous Charles Brooktonille.

-- Meidän on murtauduttava sisään, sanoi Fjeld ja vei hänet
rauhallisesti syrjään. Tämä on jotakin minua varten.

Hän painoi olkapäänsä vasten heikkoa ovea, joka heti murtui ja lensi
surkeasti parahtaen auki. Jonas Fjeld ei koskaan unohda sitä näkyä,
mikä häntä nyt kohtasi.

Valoisassa, ystävällisessä huoneessa, joka oli järjestetty rakastavan
naisen huolella, istui leveässä, yksinkertaisen koneiston avulla
vuoteeksi muutettavassa tuolissa jokin, joka ei enää muistuttanut
ihmistä. Silmät olivat ainoastaan kaksi mustaa reikää punaisine
reunoineen, nenä kammottava arpi ja korvat ilkeännäköisiä,
käpristyneitä ihopoimuja.

Suu oli puoliavoin aivan kuin se juuri olisi kuiskannut jonkun nimen
ja, molemmat kädet, jotka kouristuksen tapaisesti pitelivät tuolin
käsinojia, olivat täynnä vanhojen palohaavojen arpia.

Siitä huolimatta uhoi tuosta rääkätystä ruumiista omituisen korkeata
arvokkuutta, rauhaa ja kohtaloonsa tyytymystä, mitkä selvällä tavalla
ilmaisivat että tämä raadeltu jumalan kuva kerran oli ollut mies.

Isabella oli jäänyt seisomaan ovenpieleen. Hänen huuliltaan ei päässyt
äännähdystäkään. Oli aivan kuin hän olisi jähmettynyt epätoivoon.

-- Kuollut, kuollut, mutisi hän.

Fjeld astui Isabellan editse ja kumartui vanhan miehen puoleen. Hänen
tutkimuksensa ei kestänyt kauvan.

-- Hän on nukahtanut tyynesti ja rauhallisesti, lausui hän hillitysti.
Kaksi tahi kolme tuntia sitten... Hänen elämänsä on ollut kärsimystä,
hänen kuolemansa oli helppo.

-- Nälkään nääntynyt, mutisi Isabella, nälkään nääntynyt!

Yhtäkkiä lysähti nuori nainen aivan kokoon. Hän syöksyi kuolleen
jalkoihin, tarttui hänen silvottuihin, kylmiin käsi parkoihinsa ja
puhkesi hillittömään valitukseen, joka puistatti koko hänen ruumistaan.
Nyt hänestä jälleen tuli yksi rajattomien arojen naisista, joiden
hurja valitus on vuosisatoja kaikunut suurissa hautajaissaatoissa
aina Iivana Julman ajoista viimeisten Romanovien kuolinparahdukseen
Jekaterinenburgin vankilassa.

Fjeld ei häntä häirinnyt, kun hän valittaen puhui kuolleelle kotimaansa
kielellä ja loihti esiin nuoruutensa muistoja siitä hyvästä, hienosta
ja jalosta miehestä, joka nyt oli saanut tietää ijankaikkisuuden
arvoituksen ratkaisun.

Mutta nopeasti hän kohottausi pystyyn ja näytti siltä kuin uusi tuli
hänen silmissään olisi saanut kyyneleetkin kuivumaan. Hän katsoi
Fjeldin ohi, ja hänen silmäteränsä näyttivät tulevan ilkeän keltaisiksi
ja ikäänkuin jotakin etäistä päämäärää etsiviksi. Sitten otti hän
raidin ja verhosi sillä kuolleen.

-- Tahdotteko auttaa minua tässä? sanoi hän hiljaisesti ja osoitti
kuollutta.

Fjeld nyökäytti päätänsä.

-- Nythän ei ole muuta tehtävää, kuiskasi hän. Tahdotteko nyt seurata
minua kotiin? Ja myöhemmin...?

-- Mitä te tarkoitatte?

Hän ei vastannut. Mutta hänen ei myöskään tarvinnut kysyä, sillä toisen
silmissä näki hän jotakin, jota ei milloinkaan aikaisemmin ollut nähnyt
yhdenkään naisen katseissa.




XXXV.

JUUTALAISPOIKA.


Isabella Duncanin huvilan edustalla Kensingtonissa seisoi pieni
15-vuotias juutalaispoika ja oli ikävissään. Hän seisoi siinä
vartioimassa, tunsiko joku mielenkiintoa taloa kohtaan. Charles
Brookton oli perusteellinen mies, ja juutalaispojallahan oli hyvää
aikaa. Joukkueen johtaja tahtoi tietää, oliko kadonneella Isabellalla
joitakin suhteita ja oliko joku hänen takanaan.

Pieni, tumma israeliitta ei ollut nähnyt ketään ihmistä. Hän
oli leikkinyt kaneilla ja varustautunut monioilla arvottomilla
pikkuesineillä pihamaalta. Aluksi oli hän ollut hyvin varova, mutta kun
ei ketään kuulunut, jota hän olisi voinut vakoilla, muuttui hän yhä
välinpitämättömämmäksi. Ja niin tapahtui että Jonas Fjeld ja Isabella
Duncan yllättivät nuoren herran juuri kun hän huvittelihe pistämällä
nuppineuloja erään vanhan kanin takamuksiin.

Pojan huono omatunto kävi selvästi ilmi. Hän kirkui kuin pieni porsas,
kun Fjeld tarttui hänen pitkään kaninkorvaansa ja veti hänet sisään
huoneeseen.

-- Juutalaispojat ovat hyvin harvinaisia tässä kaupunginosassa, lausui
hän, jotenka on parasta että hieman tarkemmin tutkimme häntä. Hän
on arvattavasti vakoilija. Eipä olisi laisinkaan soveliasta, että
Charles Brookton, asioiden tällä kannalla ollessa, saisi tietää, että
hänen järjestämänsä omalaatuinen kuolinlento Pohjanmeren yli onkin
epäonnistunut. Mutta nyt meillä ei ole aikaa hänen kanssansa. Onko
teillä joku kellari, joka on sovelias säilytyspaikka tälle otukselle?

Minkä jälkeen juutalaispoika suljettiin erääseen puolipimeään
kellariin, minkä paksut seinät vaimensivat hänen porunsa. Koska hän oli
osoittanut suurta mielenkiintoa kaneja kohtaan, sai hän sinne yhden
sellaisen leikkitoveriksensa.

Isabellan mennessä sisään pukeutumaan, keskusteli Fjeld puhelimessa.
Hän tapasi Burnsin ja kertoi hänelle asiain tilan sekä pyysi häntä
järjestämään kaiken, mikä koski Hampsteadissa kuolleen vanhuksen
hautaamista. Burns oli kuin tulessa ja tappuroissa.

-- Brookton on tullut takaisin kaupunkiin, sanoi hän. Hän valmistaa
suurta iskua. Huomenna pidetään suuri rosvojoukon kokous, mutta meidän
on mahdoton saada selville missä se tapahtuu... Avustajani sanovat että
Charles on aivan raivona ja aikoo 24 tunnin kuluessa Lontoossa päästää
valloilleen kaikki helvetin voimat.

Fjeld kävi vakavaksi. Hän meni kellariin ja veti esille juutalaispojan.
Nuori herra oli nyt koko joukon paremmalla tuulella, sillä hänen
oli onnistunut saada henki kanista, mikä seikka täytti tuon pienen
murhaajapennun salaisella ylpeydellä.

Kun hän tuli takaisin ateljeeriin, seisoi siellä Isabellakin. Hän
oli nyt kokonaan mustiin puettu ja häneen oli tarttunut ihmeellinen
levottomuus.

-- Kuulepa, poikaseni, sanoi Fjeld ankarasti, kuka sinun on pyytänyt
pitämään silmällä tätä taloa?

Juutalaispoika koetti näyttää typerältä.

-- Ei kukaan.

Fjeldin luja koura kosketti hieman pojan käsivartta. Hän huudahti
kimakasti.

-- Se on siis Brookton, jatkoi Fjeld ja hänen rautaiset sormensa
tekivät jälleen pienen liikkeen.

-- Niin on, kirkasi poika.

-- Vai niin, se on hyvä. Kuulepa nyt, pikku babiani, missä Brooktonilla
on tapana pitää kokouksiaan?

-- En tiedä... Ai, ai...

-- Tänä iltana pidetään suuri kokous. -- Missä? Kas niin, suu puhtaaksi
vaan, taikka minä likistän sinut kenkävoiteeksi. Ymmärrätkö sitä, sinä
lihava kaneelinkuori?... Isäsi kait aikoo myös sinne?

-- Aikoo, ulisi poika. Aiotaan pitää kokous nyrkkeilyklubin kellarissa
Hampsteadissa...

Fjeld irroitti otteensa pojan kädestä.

-- Siltä varalta että olet valehdellut, meillä on kellarissa
tynnyrillinen vihreää suopaa, johon pistämme sinut. Jos puhut totta,
saat punnan ja tappamasi kanin. Toistaiseksi on sinun jäätävä tänne.
Saat pitää hyvänäsi kellarin. Neiti antaa sinulle patjan maataksesi
sekä vähän ruokaakin. Mutta älä koetakaan karata, sillä silloin sinun
on pestävä musta sielusi valkeaksi vihreällä suovalla.

Juutalaispoika vietiin jälleen kellariin ja hän vakuutti innokkaasti
tekevänsä itsensä ansioituneeksi saamaan sekä punnan rahan että
kuolleen kanin.

-- Kas niin, nyt saimme tietää senkin. Ystävänne Charles Brookton aikoo
saada huomenna koko kaupungin kapinaan. On vaadittava uhreja, ja minkä
tähden?

-- Niin, minkätähden?

-- Sentähden että hän on rakastanut teitä.

Nuori nainen naurahti pilkallisesti.

-- Hän saa tuntea rakkauteni, lausui hän miltei raa'asti... Minä menen
tuohon kokoukseen, lisäsi hän. Meidän on hankittava itsellemme pääsy
sinne keinolla millä hyvänsä.

-- Se käy kyllä vaikeaksi. Luulenpa melkein, ettei siitä kokouksesta
tule yhtään mitään. Ystäväni Ralph Burns pitää varmaankin siitä asiasta
huolen.

Isabella laski kätensä hänen käsivarrellensa.

-- Rakas tohtori Fjeld, lausui hän, olisin teille ijäti kiitollinen,
jos olette poliisille puhumatta missä tuo kokous pidetään. Minä tunnen
tuon n.s. nyrkkeilyklubin Hampsteadissa. Se on pieni sali, mutta voitte
olla varma siitä, että siellä huomisiltana on koossa Europan pahin
kuona. Spartakismin ja bolshevismin kaikkein vastenmielisin roskajoukko
on näinä päivinä saapunut Lontooseen. Siinä on joukossa ihmisiä nimeltä
Peters, Abram Kornitzky, Verloff ja Zimmerman. Oo -- saada kaikki nämä
miehet yhdellä kertaa käsiinsä -- kootuiksi kuin yhdeksi ainoaksi
niskaksi, jolle saa antaa telottajakirveen pudota!... Kuulkaahan,
tohtori Fjeld, minulla on jo suunnitelma. Te ette saa minua estää...
Ettekö käsitä, että kuollut isä-raukkani huutaa kostoa... Kostoa ja
jälleen kostoa...

-- Se voi maksaa teille itsellenne henkenne, väitteli Fjeld vastaan.

-- Henkeni ei ole minulle minkään arvoinen, vastasi hän torjuvasti.

-- Viimeisten 24 tunnin kuluessa olen oppinut tuntemaan teidät. Minusta
olisi tuskallista kadottaa ystävyytenne.

Heikko puna nousi Isabellan kasvoille.

-- Kuulkaa minua, tohtori Fjeld, sanoi hän lempeästi. Jos olisin
tavannut teidät aikaisemmin, olisin ehkä uskonut että elämällä on
toinenkin tarkoitus kuin vain kosto.

Norjalainen lääkäri nousi liikutettuna.

-- Elämä pettää meitä kaikkia, mutisi hän. Se antaa meille enemmän
vihaa kuin rakkautta.

Syntyi parin minutin äänettömyys.

-- Minä teen kuten tahdotte, sanoi vihdoin tohtori Fjeld. Mutta yhdellä
ehdolla. Jos luotatte minuun, niin kertokaa minulle, kuinka murhasitte
Greyburnin ja ne muut.

Isabella nousi säikähtyneenä.

-- Te siis tiedätte sen.

-- Tiedän.




XXXVI.

MYRKYTETTY VALO


Isabella Duncan istui kauvan ja tuijotti eteensä. Hän antoi elämänsä
soljua sisäisten silmiensä editse. Se oli enimmäkseen työtä ja hyvin
vähän iloa.

-- En ole milloinkaan uskonut itseäni kellekään miehelle, lausui hän,
enkä käsitä miksi minä nytkään olen kertomaisillani onnettoman elämäni
salaisuudet -- muukalaiselle... Mutta teissä on, tohtori Fjeld, jotakin
erikoista, joka tekee oloni turvalliseksi... Te olette ainoa tuntemani
mies, joka tyynesti voi katsoa minua silmiin. Sisässäni sanoo minulle
jokin, että te olette lähtenyt kaikkein alkuperäisimmästä, mikä on
olemassa väkevimmällä sukupuolella: miehekkyydestä ja ritarillisuudesta.

Fjeld teki torjuvan liikkeen.

-- Ystäväni, sanoi hän lempeästi, en istu tässä lausuakseni
kohteliaisuuksia. Mutta minä tunnen miehet. Uusaikaiset "ritarit" eivät
ole paljon arvoiset, he ovat täynnä puheenparsia ja teennäisyyksiä.
Heidän lemmensanansa ovat rikkaita ja moninaisia, eikä heidän
jalomielisyydellään ole mitään rajoja, kun he tahtovat voittaa
jonkun naisen suosion. Mutta heidän lämpönsä on teennäistä, heidän
ritarillisuutensa väärennettyä, heidän menettelytapansa arkipäiväisiä
kuin nykyaikainen neekerisävelmä... Ja minkätähden?... Sentähden että
useimmat heistä ovat huvitteluhaluisen ja kieron yhteiskuntaelämän
turmelemia eivätkä useimmat heistä ole tunteneet vapaan työn rehellistä
raikkautta. Te, tohtori Fjeld, ette ole kuluttaneet anturoitanne
tanssisaleissa, te ette ole jumaloineet sitä tahi tätä muotiurheilua,
tahi kuluttanut aikaanne puolimaailman naisten kanssa. Te olette kuin
raikas tuulahdus, seikkailu loistaa silmistänne. Te tunnette suuren
yksinäisyyden, te olette karkaissut mielenne vaaroissa ja kiusauksissa
ja te olette oppinut katselemaan kaikkea inhimillistä suurpiirteisesti
ja ennakkoluulottomasti... Sentähden minä luotan teihin -- jopa
enemmänkin...

Mutta palatkaamme nyt minuun itseeni. Minun historiani on monen muun
kaltainen nykyisin. Minä olen syntynyt kukistuneen valtaistuimen
juurella. Isäni oli tsaari Nikolain lähimpiä sukulaisia. Olen kasvanut
mitä suurimmassa loistossa ja, voinpa sanoa, myöskin onnessa. Kotini
oli mallikoti... Sitten syttyi sota, joka sai maan jalkaimme alla
huojumaan... Sen mukana vallankumous... Me muutimme yhteen suurista
linnoistamme. Isäni oli pidetty ja nautti kansansuosiota. Hän oli
ahkera tiedemies, joka ei milloinkaan sekaantunut politiikkaan,
ja me uskoimme varmasti saavamme elää rauhassa. Sitten tulivat
bolshevikit, jotka säästivät isääni, mutta heidän jäljissään kulkivat
villit rosvolaumat, mitkä olivat koristeiksensa ottaneet poliittisia
nimityksiä... ne hävittivät maan pohjoisesta etelään, ne rosvosivat,
ryöstivät ja murhasivat. Eräänä päivänä tuli muuan sellainen lauma
isäni linnaan. Olin silloin 14-vuotias, mutta minä muistan sen kuin
olisi se tapahtunut eilen. Isäni avasi heille oven sekä antoi heille
ruokaa ja viiniä... He pilkkasivat häntä, mutta kun hän vastasi heille
arvokkuudella ja halveksumisella, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja
rääkkäsivät häntä mitä hirveimmällä tavalla. Mutta ei siinä kyliin.
Saadaksensa tietää, minne hän oli kätkenyt aarteensa, polttivat he
hänen käsiään tulisilla pihdeillä ja kiskoivat hänet puutarhaan, jossa
riisuivat hänet alasti, naulitsivat kiinni erääseen puuhun ja rupesivat
ammuskelemaan häntä löytämällänsä ilmapyssyllä. Sen jälkeen sytyttivät
he linnan tuleen peittääkseen jälkensä Moskovan neuvostohallitukselta
ja lähtivät matkaansa.

Kaiken tämän tapahtuessa olin minä eräässä pienessä talonpoikaistalossa
lähistössä, minnekä isäni oli minut salaa lähettänyt. Olin hänen ainoa
tyttärensä ja äitini oli kuollut monta vuotta sitten...

Iltasella hiipivät kauhun valtaamat talonpojat poltetun linnan
paikalle. Minä seurasin heitä ja löysin silloin onnettoman isäni
ristiinnaulittuna, kuolemaisillaan... Veimme hänet kanssamme
talonpoikaistaloon ja siellä hän vähitellen toipui.

Uskokaa minua, tohtori Fjeld, siitä hetkestä alkaen minä tulin
"kovaksi". Oli kuin olisi sydän rinnassani jähmettynyt. Koko lapsuuteni
ja nuoruuteni oli hävitetty olemattomaksi. Olin ollut vilkas ja iloinen
tyttö -- siitä hetkestä alkaen en enää ole nauranut. Iloni oli kuollut,
mutta joka säije ruumiissani keskittyi yhteen ainoaan: kostoa, kostoa!

Antakaa suurimpien puhujien nousta ja kieltää kosto. Antakaa heidän
saarnata lempeydestä ja anteeksiannosta... En usko heitä. Kun Jumala
itse meidät hylkää, on meidän otettava kosto omiin käsiimme...

Siitä hetkestä alkaen tulin viisaaksi, viekkaaksi ja varovaksi.
Muutamien uskollisten ystäväin avulla onnistuin pääsemään Mustanmeren
rannikolle. Siellä vuokrasimme itsellemme laivan, jonka eräs
englantilainen risteilijä kotimatkalla ollessaan muutamia päiviä
myöhemmin valtasi. Puolen vuoden harhailun jälkeen tulimme vihdoin
Parisiin, missä isälläni oli salanimellä eräässä pankissa muutamia
satojatuhansia frangeja. Siellä asuimme kuusi vuotta. Minä antauduin
tutkimaan fysiikkaa. Madame Curie otti minut miltei äidilliseen
hoitoonsa, ja minusta tuli ennen pitkää hänen rakkain oppilaansa.
Täytettyäni 20 vuotta väittelin tohtoriksi teoksella, joka koski
zodiak-valoa.

Antauduin kuitenkin yhä enemmän kokeilevan fysiikan alalle. Opintoihini
oli tullut määrätty suunnitelma. Onhan tunnettu asia, että muutamilla
valosäteillä on voimakas vaikutus ihmisruumiin kudoksiin. Finsenin
loistavan keksinnön Röntgen-säteiden parantavasta vaikutuksesta
ihosyövässä ja muissa senlaatuisissa taudeissa te kyllä tunnette.

Nyt tuli minun tehtäväkseni keksiä säderyhmä, joka on niin voimakas,
että kykenee tappamaan ihmiselimistön. Pari vuotta sitten keksin
myrkytetyn valon. Olin itse kuolla vaarallisten kokeitteni aikana.
Minulla ei ollut yhtään assistenttia, ja madame Curiella ei ollut
aavistustakaan keksinnöstäni. Pidin salaisuuteni omana tietonani, ja
minä toivon että se kuoleekin minun mukanani. Sillä päivänä, jona
myrkytetty valo lasketaan irti ihmisten keskuuteen, on vaarallista elää.

Saatan vain mainita teille, tohtori Fjeld, että näillä minun
valosäteilläni on ihmeellinen hiipivä voima. Valkoisiin verisoluihin
-- leukocytheihin -- nämä säteeni imeytyvät. Solut muuttavat
biologisen tehtävänsä -- niiden kyky vaikuttaa sääntelevästi veren
kokoomukseen vähenee vähitellen, jolloin tapahtuu punaisten verisolujen
sakoutuminen. Tämä koaguloituminen tapahtuu aivan yhtäkkiä ja määrätyn
ajanjakson kuluttua, joka voi vaihdella noin puolen minutin verran sen
jälkeen kuin säteet ovat vaikuttaneet vereen. Sille, joka edes muutamia
sekuntteja on ollut alttiina näille säteille, ei ole mitään pelastusta,
elleivät ole puetut kumiin tahi muuhun läpäisemättömään aineeseen.

Nyt käsitätte iloni ja riemuni, keksittyäni nämä säteet. Minä
konstruoin heijastimen, joka tavallisen seinäsulkijan avulla saadaan
toimimaan. Sitten matkustin Lontooseen, kätkeydyin valokuvaajan
nimen taakse -- ja loput te aavistatte. Hankin itselleni yhteyden
vihollisieni kanssa, tuuditin heidät turvallisuuteen ja valokuvasin
heidät kuoliaaksi.

-- Te säästitte Charles Brooktonia, lausui Fjeld.

Isabella nousi.

-- Niin, minä säästin häntä, vastasi hän. En tiedä oikein itsekään
minkätähden, ehkä siksi että hän rakasti minua... Olisin säästänyt myös
pikku Maxia, mutta hän astui itse kohtalonsa tielle... Nyt en säästä
enää ketään, en edes itseäni. On aika merkitä piste.

-- Mitä tarkoitatte?

Isabella katsoi häneen jonkun verran hämmentyneenä. Hänen huulillaan
oli vastaus valmiina, mutta hän pidätti sen.

-- Jos minulle tapahtuisi jotakin, lausui hän sitten vitkaan,
tahdotteko te silloin huolehtia siitä että isäni tulee kunnialla
hautaan. Ei mitään köyhän hautausta. Ja tahdotteko myös pitää huolen
minusta?

Fjeld tarttui hänen käteensä.

-- En ole koskaan pettänyt ystävää, sanoi hän hiljaa. Saanko tavata
teitä huomenna.

-- Ette saa tavata minua enää koskaan.

Hän erehtyi.




XXXVII.

SELLOTAITEILIJA.


Fjeld asteli hitaasti kaupunkia kohti. Hän oli hämmennyksissään
kaikesta kuulemastansa.

Tuntui aivan kuin hänet olisi viety johonkin uuteen maahan, missä
kaikki vanha ja totuttu oli käännetty ylös alas. Hän katseli maailmaan,
missä valo tuotti kuolemaa -- missä aurinko, tuo suuri elonantaja,
paistoi suunnattomaan, hedelmättömään erämaahan, täynnä ihmisnikamia ja
irvistäviä pääkalloja.

Hän kulki kulkemistansa, ja vihdoin hän oli, samoin kuin tuona
kohtalokkaana yönä muutamia päiviä aikaisemmin, saman kammottavan talon
edessä, missä Max oli heittänyt henkensä.

Oli aivan kuin jokin tuntematon voima olisi vetänyt hänet "ruumisarkun"
läheisyyteen. Hän pysähtyi epäröiden, mutta ennenkuin hän edes
oli ehtinyt asiata tuumatakaan, oli hän kohottanut vanhanaikaista
portinkolkutinta, joka sai tehdä soittokellon virkaa.

Vanha pää näyttäysi heti sen jälkeen ovessa.

-- Kuka siellä? kysyi karhea ääni.

-- Olen sama lääkäri, joka tutki pikku Maxin, vastasi Fjeld. Tahtoisin
mielelläni puhutella Charles Brooktonia...

-- Oletteko varma, että hän haluaa puhutella teitä, murahteli
portinvartia jonkun verran suosiollisempana. Voittehan joka tapauksessa
koettaa; luulen että hän on kotosalla.

Talo oli merkillinen vanha rakennus, jossa vielä näki muutamia
yksinäisiä jätteitä menneestä kauneudesta. Mutta se kallistui
sortumistansa kohti. Portaat rytisivät ja ryskivät, ja silloin tällöin
oli Fjeld kuulevinaan kuin ihmeellisiä voihkaisuja pimeistä nurkista.
Muutamat yksinäiset kaasulamput valaisivat portaita ja tuuli viuhui
kaikissa raoissa ja saumoissa.

Yhtäkkiä Fjeld seisattui. Hän kuuli etäisiä säveliä -- ne kuuluivat
ihmiskurkusta lähteneiltä valituksilta. Ja sävelet paisuivat, ne
nousivat ja laskivat, ne vyöryivät esiin kuin onnettomasta, kiusatusta
ihmissielusta.

Jossakin päin talossa istui mies ja improvisoi sellolla.

Fjeld astui ovelle, jonka takaa sävelet kaikuivat, ja hänen sydämensä
aivan kouristui kokoon säälistä sitä taiteilijaa kohtaan, joka
tässä hirvittävässä yksinäisyydessä istui ja keskusteli ihanalla
soitikollansa suruistansa. Se oli tosiaan epätoivoisen miehen
tuskanhuutoa, se oli kadotetun ihmissielun viime rukous sille
kauneudelle, kirkkaudelle ja ikuiselle selkeydelle, joka musiikissa
elää ja joka asuu sillä väreilevällä rajalla, missä elämä loppuu ja se
alkaa, mikä on olemattomuutta.

Oi, kuinka kaikki oli latteaa, kurjaa ja matalaa verrattuna sieluun,
joka kokonaan voi uppoutua taiteeseensa -- mitä merkitsevät ilo, rikos,
politiikka, sellon syvien, värähtelevien tunnustusten kuulemisen
rinnalla muutamina köyhinä minuutteina. Siinä on ihminen, köyhä,
kulunut ja rakkaudeton sielu, joka loihtii esiin tuskan syvimmän
soinnun -- sen soinnun, joka tekee surun ja ilon yhtä arvokkaiksi ja
kääntää sinun kyynelien soentamat silmäsi niitä etäisiä maailmoita
kohti, jonka väreilevät eetteri-aallot niin helposti hukkuvat elämän
vastenmielisen höyryvasaran meluun.

Silloin katkesi äkkiä kieli. Se kuului lapsen huudolta.

Samassa tuli niin omituisen hiljaista, ja miehestä, joka seisoi ulkona
puolipimeässä käytävässä, tuntui siltä kuin viimeiset kuolevat sävelet
olisivat hiipineet pois talosta läpi rakojen ja reikien ja rientäneet
edelleen kuin itkevät lapset.

Hän kumartui ovea kohti ja näki valkean kortin, jossa seisoi

_Charles Brookton_.

Fjeld arveli hetken, mutta koputti sitten ovea. Kukaan ei vastannut,
minkä vuoksi hän itse avasi oven. Ensin hän ei eroittanut mitään
himmeässä, maidonkarvaisessa valaistuksessa. Vihdoin hän käsitti
huoneen, joka muistutti naisen budoaria paksuine mattoineen ja pehmeine
leposohvineen, joilla oli paisuvia itämaisia silkkityynyjä.

Lopuksi hän näki Brooktonin itsensä. Sello oli lattialla, mutta
sellonsoittaja itse istui kirjoituspöydän ääressä kasvot käsiin
kätkettyinä. Fjeld näki miten hänen ruumiinsa vavahteli voimakkaiden
nyyhkytysten vallassa.

Yhtäkkiä kohotti Brookton kasvonsa häntä kohti. Ne olivat kovin
kalpeat, ja haaveellisessa puolihämärässä ne muistuttivat pääkalloa.
Mutta silmät elivät. Ne paloivat kuin hehkuvat hiilet, harhaillessaan
älyttömästi ovensuussa seisovaan mieheen.

Sitten kohottausi Brookton seisomaan.

-- Mitä tahdotte, huusi hän raivokkaasti. En tarvitse mitään lääkäriä!

-- Olette sairaampi kuin uskottekaan, vastasi Fjeld tyynesti.

Brookton näytti taistelevan voittaakseen takaisin malttinsa.

-- On vaarallista pistää päänsä leijonan kitaan, sanoi hän, koettaen
säestää sanojaan raa'alla naurulla.

-- En pelkää teitä enää Charles Brookton. Olette pääsemäisillänne
juoksunne päähän. Kuolemattoman sielunne laita on hullusti. Sellonne on
paljastanut teidät. Kuulin teidän soittavan. Se ei ollut Schubertia,
Gollermania tahi Chopinia. Se oli itsetunnustus. Nimitämmekö sitä
Brooktonin menetetyksi onneksi?...

-- Ivaatteko minua?

Fjeld astui hänen luoksensa.

-- Miksikä murhasitte hänet?

Brookton säpsähti.

-- En kaipaa rippi-isää!

-- Sentähden että rakastitte häntä, jatkoi Fjeld säälimättömästi. Sen
kertoi minulle sellonne.

-- Te tiedätte paljon, voihki Brookton. Olette aina tiennyt enemmän
kuin teidän olisi pitänyt tietää. Mutta pian teidänkin suunne eteen
pannaan lukko. Minkätähden te oikeastaan tulette tänne?

-- Varoittamaan teitä.

Brookton puhkesi ivanauruun.

-- Ketä vastaan?

-- Itseänne vastaan. Te olette nyt kiihtynyt, olette tekemäisillänne
tuhmuuden. Ostakaa selloonne uusi kieli ja haihduttakaa surunne
soitollanne.

Silloin kumartui Brookton lattialle, otti sellonsa ja viskasi sen
kaikin voimin erästä kaappia vastaan. Soitikosta kuului kuin valituksen
huokaus, kun sen kappaleet sinkosivat joka taholle ympäri huonetta.

-- Näen kyllä tieni, huusi hän.

-- Se on kuoleman tie... Mutta muistakaa minun sanani, että te olisitte
ollut paremman tien arvoinen. Teidän sielussanne piilee siemen, joka
oikeaan maaperään istutettuna voisi kasvaa taivaaseen.

Tohtori Fjeld läksi pois.

Mutta vielä kauvan näyttivät syvät sellon sävelet leijailevan ympäri
tuossa synkässä talossa ja täyttävän sen ihmeellisellä tuskallansa.




XXXVIII.

KOKOUS NYRKKEILYKLUBISSA.


Charles Brookton oli lopettanut esityksensä. Se ei oikeastaan ollut
mikään varsinainen esitys, se oli vain kiihtynyttä puhetta. Hän osasi
taidon tiputella verta kuulijainsa silmiin. Hän sähisi, ärjyi ja murisi.

Useimmat vähänkin merkitsevät kansanpuhujat ovat samalla hyviä
näyttelijöitä. Heillä on kyky sovittaa esityksensä kuulijainsa
vastaanottokyvyn mukaan. He eivät vetoo älyyn vaan vaistoihin.
Toisinaan heidät kiihdytetään hurmioillaan ja tuo hurmio ajaa heidät
älyttömyyden tilaan. Ulkonaisesti -- sillä ensi luokan kansanpuhuja
osaa aina kätkeä itsensä sanojen taakse ja käytellä kuulijoitansa kuin
marionettinukkeja. He teeskentelevät esim. hehkuvaa vihaa pääomaa
kohtaan, jota salaisesti jumaloivat, he puhuvat, silmiään mulkoillen,
verestä, jota inhoavat, he kiihoittavat väkivaltaan, joka on heille
kokonaan vierasta.

Kansanpuhujat ovat nimittäin useimmiten aika siivoa väkeä, he ovat
sanateknikkoja, ja he vapisevat sisäisesti, ajatellessaan murhaa ja
ryöstöä. Heitä voidaan verrata politikoihin, jotka pitävät enemmän
työskentelystä jonkun asian puolesta kuin sen toteuttamisesta. Mitä
tekemistä on vaivaisella, punanenäisellä kieltolakipolitikolla sen
jälkeen kuin kielto on toteutunut? Alkaako hän sodan kahvia, naisia ja
limonaadia vastaan?

Me elämme ihmeellisessä maailmassa, mutta se ei näyttänyt olevan
Charles Brooktonin mielipide. Kalman kalpeana ja hiki otsalla seisoi
hän siinä ja kuunteli sitä suosionosoitusten pauhua, mikä seurasi hänen
esitystänsä. Hän ei näytellyt komediaa. Viha säkenöi hänen silmissään,
ja hänen sieraimensa laajenivat kuin verta vainuavalla sioux indianilla.

Mitä hän oli sanonut? Irrallisia ja löyhiä sanoja, mutta kaikki
päättyivät samaan: Me tahdomme lyödä, me tahdomme päästää irti punaisen
terrorin hukat, me emme enää tahdo rosvota ja ryöstää hiljaisuudessa,
tahdomme nähdä verta...

Ja kaikki nuo pariin sataan nousevat miehet, mitkä istuivat alhaalla
hänen puhujakorokkeensa juurella, olivat veren poikia.

He olivat miehiä, joiden raakuus, häikäilemättömyys ja julmuus oli
kestänyt kokeensa. He olivat vallankumouksen, kapinan ja rosvoretkien
tuotetta. Heidän särmikkäissä häränaivoissansa ei ollut mitään
teorioja, vaan ainoastaan verisiä lauseparsia tikarin, revolverin,
tulen ja kirveen evankeliumista.

Oli vain enää osoitettava se hävityksen tie, jota heidän oli kulettava.

-- Toverit, aloitti Brookton...

Mutta enempää hän ei saanut sanotuksi.

Sillä kulissien välissä näki hän haamun, mikä koko yön oli pitänyt
hänen silmänsä selällään kauhusta, tuskasta ja kaipauksesta... Hän
ei voinut erehtyä, se oli Isabella Duncan kumivaipassaan. Hän oli
asettanut kuntoon kameransa ja piti kädessään suurta heijastinta ja sen
heikosti valaisevaa silmää.

-- Väisty, saatana! mutisi puhuja ja tarttui päähänsä.

Kuulijakunta tuli levottomaksi. Mikä paholaisen nimessä häntä vaivasi?
Näkikö hän näkyjä?

Mutta Brookton ei nähnyt enää mitään. Hän horjui alas puhujakorokkeelta
hurjasti parkaisten, syöksyi alas portaita ja joutui Jim Fraserin
syliin. Suuri mulatti tarttui häneen kuin lapseen, kantoi hänet
erääseen syrjäkäytävään ja laski hänet eräälle pöydälle.

-- Täytyy olla petosta mukana, murahteli hän.

Nähdessään haamun kulissien välissä, kävi hänenkin ihonsa vihreäksi
säikähdyksestä. Sillä Isabella Duncan oli ottanut kumikypärän päästään
ja astui nyt esille kulisseista.

Nyt hän käsitti Brooktoninkin äkillisen kohtauksen.

-- Saatanan naikkonen!, sähähti hän ja paljasti veitsensä. Nyt et minua
enää vältä...

Mutta sanat jähmettyivät hänen huulilleen, sillä yli koko kuulijakunnan
levisi raskas punertava sumu suuresta heijastimesta. Se oli kuin
suuri mahtava käärme, mikä tylsin liikkein kiemurteli penkkirivien
välissä. Käärme vaihtoi väriä ja jakautui. Siitä tuli satoja vihreitä
matelijoita, mitkä kiemurtelivat sähisevin suin. Sitten taas valo
odottamatta muutti sävyä -- oli kuin huone nyt olisi uponnut yhteen
ainoaan suunnattomaan säihkyvään maidonkarvaiseen liekkiin, mikä
tunkihe joka soppeen.

Kuului lyhyt napsahdus, valo sammui ja sali oli aivan kuin ennenkin.

Isabella Duncan tempasi kumikypärän päästään, ja vaaleat, aaltoilevat
kutrinsa olivat kuin sädekehä hänen kauniin, käskevän Diana päänsä
ympärillä.

-- Tehän tunnette minut, huusi hän... minähän olen vain "toveri"
Duncan, valokuvaaja.

Olen juuri valokuvannut seurakunnan. Siitä tulee varmaan onnistunut
kuva. Se osui suoraan teidän mustiin sydämiinne. Oo -- te ette
tunne minua vielä oikein. Olette unohtaneet sen pikkutytön, joka
vältti teidän veriset kyntenne, joilla silvoitte rikki isäni --
suuriruhtinaan... Monet teistä sen varmaan vieläkin muistavat. Näen
täällä Abram Kornitzkyn ja tuolla Zimmermanin. Mutta Isaac Lewin
astelee ympäri helvetin tulessa, puukko selässä -- se on minun
puukkoni, toverit...

Nyt on teidän vuoronne. Minun valosäteeni jäytävät jo parhaillaan
teidän sydänjuurianne. Te kuolette kaikki -- kaikki. Te jähmetytte
synteihinne, kirotut elukat, ja te ryömitte ikuiseen vaivaan minun
käärmesäteet verissänne -- Ettekö tunne, että teidän sydänjuurenne
jo sykähtelevät? Kosto on yllänne -- ryömikää nyt rotanloukkoihinne
kuolemaan...

Miehet katselivat toinen toisiaan. Heidän kasvoilleen oli ilmestynyt
ihmeellinen fosforin keltainen värisävy. He olivat toiminnan miehiä,
mutta nyt heidän suonissansa ikäänkuin hiipi pelko, joka heiltä riisti
heidän tahtonsa. Oliko tyttö oikeassa -- oliko heidän tosiaankin
kuoltava.

Siiloin hypähti tumma haamu pienelle näyttämölle, missä tavallisesti
nyrkkeilijät kolhivat toistensa kasvoja. Mulatin silmät verestivät ja
valkeaa vaahtoa näkyi hänen turpeitten huuliensa ympärillä.

Väistämättä kohtasi Isabella hänen katseensa. -- Koira, lausui hän
tyynesti, ryömi loukkoosi!...

Silloin kuului jyrähdys näyttämön takaa, muutamat ovivartijat
horjahtivat sisään voimakkaan käden lennättäminä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä syöksi sisään tohtori Fjeld.

Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyillen.

Juuri sillä hetkellä iski Iso-Jim hurjasti kiroten veitsensä nuoren
naisen korkeaan poveen.




XXXIX.

TAISTELU.


Ei ole monta, jotka voisivat kertoa siitä taistelusta, mikä tapahtui
tuona muistorikkaana iltana Hampsteadin nyrkkeilyhuoneistossa,
kun Charles Brookton tylstynein aivoin liukui tietoisuudesta
tarkoituksettomaan tiedottomuuteen.

Ei milloinkaan ole taistelua suoritettu kahden niin raivokkaan miehen
kesken, jotka eivät taistelleet rahasta, vaan ainoastaan sen verisen
mestaruuden puolesta, missä panoksena on henki. Eivätkä he taistelleet
muilla aseilla kuin nyrkeillä, voimakkailla keuhkoillaan ja kahden
komean ruumiin lihasvoimalla.

Se ei tosiaankaan ollut mikään säännönmukainen kamppailu kreikkalais
roomalaisten nyrkkeilysääntöjen mukaan, eivätkä he nyrkkeilleet viime
olympiadin ohjeiden mukaisesti. Mutta ei siinä kuitenkaan ollut kaksi
taitamatonta villi-ihmistäkään, mitkä omituinen kohtalon käänne oli
johtanut samaan kehään, missä miehet sellaiset kuin Bombardier Wells,
Carpenter tahi Frank Klaus olivat käyneet toistensa kimppuun kunnian
ja ansion vuoksi. Kummallakin oli suuri tekniikka nyrkkeilyn ja painin
alalla, mutta nyt ei ollutkaan kysymys eristä ja pisteistä; sen huomasi
heti. Tässä oli kysymys vain yhdestä ainoasta ratkaisusta, yhdestä
ainoasta knock outista -- heikomman kuolemasta.

Jos olisi ollut kysymyksessä tavallinen ottelu, olisi läsnäolleella
yleisöllä ollut täysi työ vetojen lyömisestä siitä, kumpi voittajana
suoriutuisi taistelusta.

Siinä oli vastakkain kaksi miestä, selät kumarassa ja suuret nyrkit
puristettuina iskuun, nuoren naisen, kuolema rinnassansa, jäykin silmin
katsellessa tuota raivotaistelua, mikä liukui hänen sammuvan tajuntansa
ohi.

Kukaan ei tuntenut tohtori Jonas Fjeldiä, mutta kaikki olivat ainakin
joskus nähneet Ison-Jim Fraserin kaikessa voimassaan riemuitsevan
mannermaan valkeista miehistä saamistaan voitoista. Cyganovitshin,
Hackensmidtin, Lurichin ja Jens Pedersenin, väkevän tanskalaisen,
kaikkien heidän oli täytynyt väistyä tuon uuden ilmiön edessä
Galvestonista. Hän oli tosiaankin valtava paksuine häränniskoineen,
suunnattomine rintalihaksineen ja pitkine gorilla käsivarsineen.
Hän oli komea ihmispeto, miesmurhaaja paholaisen armosta, tiheimmän
ja vaarallisimman ihmistiheikön poika. Hän näytteli naureskellen
kultapaikkaisia hampaitansa, kun hän tappeli. Se oli ilkeää ja
kammoittavaa naurua.

Ja vastapäätä häntä valkea mies. Ei niin pitkä, mutta kaula
hänellä oli hyvämuotoinen ja voimakas ja käytöksessään sellainen
varmuus, voima ja itsensähillintä, että se sai Ison Jimin hetkeksi
hajamielisesti ajattelemaan, että oli valkeitakin miehiä, silmissään,
nyt punaisilta verestävissä, pohjolan sineä, joka oli verrattavissa
siihen, mitä on neekeriorjain jälkeläisten katseissa, joiden esi-isät
kerran pyydystettiin Kongon metsissä koetellakseen voimiaan Texasin
puuvillaplantaaseissa.

Taistelu raivosi hetkeksikään herkeämättä -- ilman sekunninkaan
hengähdystä. Molemmat ruumiit kietoutuivat toisiinsa, nyrkiniskujen
suhahtaessa ilmassa ja määrätyin väliajoin pudotessa toisen vatsalle
tahi rinnalle. Kumpikaan ei välittänyt iskuista, joista jokainen
yksitellenkin olisi riittänyt tekemään lopun tavallisesta ihmisestä.
Kiihtymys on kerta kaikkiaan suoja kivuntunnetta vastaan. Kuultiin
vain noiden kahden ähkyvä hengitys ja heidän hurjat, korahtavat
kurkkuäänensä.

Mikä taistelu se olikaan! Säikähdyksen valtaama yleisö jonka korvissa
vielä kaikuivat Isabellan uhkaukset, unohti kaiken sen hirveän
voimanmittelön vuoksi, mikä suoritettiin näyttämöllä. Katsojat olivat
nousseet seisomaan ja katselivat nyt henkeään pidätellen tuota
kiihtymyksen ja raivon draamaa, mitä parin minutin ajan esitettiin
näyttämöllä ja joka oli pyhitetty terävä-älyisimmälle ja viisaimmalle
ihmisvoiman käytölle.

Ja Isabella Duncan, joka makasi siinä, nojaten kauniin päänsä erästä
kulissia vastaan, katseli tuijottavin silmin tätä taistelua. Se
oli kuin kahden taruolennon yhteenotto hämärässä muinaisuudessa.
Ja kuolemakin, joka jo oli ruvennut sumentamaan hänen katsettaan,
keskeytti työnsä. Viikatemies oli pannut syrjään viikatteensa ja odotti
kärsivällisesti uutta uhria.

Joka kerta kun nyrkkimiehet vierivät ympäri permannolla ja koettivat
pusertaa lujat sormensa toisensa kurkkuun, oli kuin olisi kuullut
raudan kumean kilahduksen.

Ei kukaan suuressa katsojakunnassa ollut huolissaan Isosta-Jimistä. He
tunsivat hänet ja tiesivät että maailmassa oli tuskin yhtään miestä,
joka pystyi mittaamaan itseään hänen kanssansa -- ei ainoastaan
voimassa, vaan raakuudessa ja häikäilemättömyydessäkin. Hän kyllä pian
saisi selvän muukalaisesta.

Mutta mikäli minutit vierähtivät, rupesi heidän uskonsakin horjumaan.
Tuo vaalea kultuuri-ihminen oli luopunut kaikesta rotunsa maltillisesta
ja harkitsevasta levollisuudesta. Hänen silmänsä muuttuivat palaviksi
tulikuuliksi, hänen otsallaan näkyi kaksinkertainen poimu, mikä hehkui
kuin verinen arpi. Ja kaikki nuo rikoksien sankarit alhaalla salissa
valtasi puistatus, kun huomasivat hänen silmistään tiukkuvan verta.

Mikä paholainen olikaan päässyt irti?

Iso Jim ei enää nauranut. Hänen suunsa näytti veriseltä massalta
kasvoihin hyvin suunnatun iskun jälkeen, hänen vasen kätensä tunsi
kovaa kipua sen jälkeen, kun valkea jättiläinen oli sen saanut
kierrokseen, ja kova kipu vasemmassa kyljessä ilmaisi, että muutamia
kylkiluita oli poikki.

Silloin ulvahti Jim yhtäkkiä kuin haavoitettu peto. Hänen
gorillakätensä mursivat vastustamattomasti Fjeldin puolustusotteet ja
yli inhimillisin ponnistuksin onnistui hänen saada kurkkuote.

Nyt vihdoin -- seurakunta oli unohtanut henkäistä sitä ilmaa, joka
vähitellen alkoi myrkyttyä mulatin hikoilusta --, käytti se tilaisuutta
hyväkseen. Ja katso -- Fjeldin kasvot kävivät yhtäkkiä tumman
puhuviksi, hänen koettaessa pudistaa itsestään tuo kamala ote. Oliko
hän jo mennyttä?

Silloin heittäysi hän kaikella voimallaan taakse päin. Mulatti
kierähti hänen ylitsensä, mutta menetti samalla otteensakin. Haukkoen
ilmaa, heittäysi norjalainen vastustajansa luotaan, ja seuraavalla
hetkellä oli kumpikin taasen pystyssä. Mulatti jatkoi hyökkäystään,
syöksyi jälleen Fjeldin kimppuun, mutta kun hänen uusi hyökkäyksensä
epäonnistui, koetti hän saada veriset hampaansa Fjeldin kurkkuun.
Silloin kumartui norjalainen alas, tarttui mulattia vyötäröistä,
kohotti ylös hänen painavan ruumiinsa aivan kuin nostetaan lapsi, ja,
tehden täyspyörähdyksen, viskasi hänet kauvaksi luotaan. Ikäänkuin
pyörivästä heittokoneesta viskattuna lensi tuo tumma olento, putosi yli
näyttämöpartaan ja tuli hirveällä ryskeellä maahan katsojapaikkojen
keskelle, missä iski takaraivonsa ensi penkin laitaan.

Hän koetti nousta pystyyn, mutta veri virtasi nenästä ja korvista,
ja mörähtäen kuin kuolettavasta haavoittunut härkä, vaipui hän
raskaasti maahan. Oli kuin olisivat hänen rautaisen ruumiinsa lihakset
herpautuneet, hänen kasvonsa kalpenivat ja verinen suu avautui puoliksi.

Fjeld astui näyttämöpartaalle, hänen päänsä oli pahassa kunnossa, ja
veri virtasi haavasta hänen kaulassansa, mutta hänen silmänsä olivat
uudestaan tulleet tyyniksi ja teräviksi. Hän huomasi nopeasti, että
Jimillä ei enää ole mitään sanomista.

Sitten kääntyi hän ympäri, astui heijastimen luo ja viskasi sen
kulissien väliin, missä se lensi seinään ja pirstautui. Oli aivan
kuin jotakin elävää olisi samalla särkynyt, sillä tuo uupunut mies
näki samalla näyn, jota hän ei milloinkaan unohda. Tuolla sisällä
puolihämärässä välähti samalla silmä, raskas, jäykkä silmä, jolla oli
maidonkarvaiset reunat. Sen ylle ilmestyi kuin kalvo, ja sen ilme
muistutti aarniometsän käärmettä, joka on syönyt liiaksi erämaan
eläimiä ja nyt valmistautuu lepoonsa.

-- Luciferin silmä, mutisi Fjeld, ja katsoi ympärilleen. Kukaan ei
sanonut mitään, mutta oli kuin raskas, synkeä pelko olisi hiipien
tullut kaikilta tahoilta. Se kuiskasi:

-- Huomenna sinun on kuoltava!

Silloin nosti Fjeld Isabella Duncanin käsivarsilleen ja astui nopeasti
ulos.

Kukaan ei estänyt häntä.




XL.

VEITSI RINNASSA.


Ralph Burns istui Isabella Duncanin atelierissa ja sytytteli kolmatta
piipullistansa. Hän oli saanut määräyksen laskea ulos juutalaispoika.
Nuori herra ei kuitenkaan osoittanut mitään iloa saavuttamansa vapauden
johdosta. Kellarissa oli ollut hauskaa, hänellä oli ollut yllin kyllin
ruokaa, patja oli oivallinen ja kanista hänellä oli ollut paljon iloa.

Ilman suurempaa vaikeutta, mutta silti melkoisella älykkäisyydellä
oli hänen onnistunut miltei täydellisesti rääkätä henki kani-parasta.
Mutta sitten hän jälleen oli hoitanut tuota rääkättyä elikkoa niin
hellällä huolenpidolla, että se osoitti epäämättömiä merkkejä
siitä, että elintoiminnat jälleen olivat käynnissä. Silloin kävi
tuo pieni juutalaisvaivainen jälleen käsiksi uhriinsa. Hän oli
löytänyt naulalaatikon, jossa oli paljon käyttökelpoisia esineitä,
ja niiden avulla hän naulitsi eläimen korvista oven pieleen. Siinä
roikkui nyt kani, kun Burns päästi pojan ulos. Kani vapautettiin
myöskin tuskistansa, ja sen kiusanhenkeä virkistettiin muutamilla
korvatillikoilla, mitkä saivat hänet ulisemaan kuin maaseutu-oopperan
diiva.

Ja nyt istui Ralph Burns ja syyhytti puujalkaansa. Se oli hänellä
tapana aina, milloin tapaukset rupesivat käymään ylivoimaisen
valtaviksi. Sitäpaitsi ei hän ollut oikein tyytyväinen. Tohtori Fjeld
oli kertonut hänelle kokouksesta Hampsteadissa, eikä hän pitänyt siitä,
että hänen oli siitä pysyteltävä syrjässä. Ja kuollut mies, jonka hän
erään vaiteliaan hautaustoimiston ja suurien rahojen avulla oli saanut
siirretyksi erääseen hautauskappeliin, ei myöskään vaikuttanut häneen
rauhoittavasti.

Oli ollut vaikeata saada käsiinsä lääkäri, joka olisi kirjoittanut
hyväksyttävän ja kelvollisen kuolintodistuksen, mutta vihdoin sekin
onnistui. Se, mikä häntä erikoisesti kiusasi, oli vainajan ulkonäkö.
Tuota suurta, karaistunutta skotlantilaista karsi puistatus, kun hän
ajatteli sitä murhenäytelmää, mikä oli tuon rääkkäämisen takana ollut.
Ja Ralph Burns tiesi myös, kuka mies oli ollut, sillä hänen kaulastansa
oli löydetty medaljonki, jossa oli nuoren, lumoavan kauniin naisen
kuva. "Rakas vaimovainajani Marie Aleksandrovna", oli siihen myös
kirjoitettu.

Burns oli selaillut papereitansa ja heti saanut tietää, kuka Marie
Aleksandrovna oli, samoin kuin hänen miehensäkin. Ajatuksissaan
kuvitteli hän kuinka tätä vanhusta, joka nimellä Gregor Duncan asusti
ullakolla Hampsteadissa, oli rääkätty bolshevikiterrorin aikana 1919.
Siitä oli nyt monta vuotta ja Venäjä oli jo aikaa sitten vapautunut
tuosta kamalasta painajaisesta. Lenin ja Trotski olivat aikaa sitten
unohdetut, heidän tilallaan olivat uudet miehet ja uudet järjestelmät,
mutta Romanovien aika oli ohi, eikä kukaan sen niminen saanut astua
jalallaan Venäjän maaperälle. Nuo monet vallankumoukset olivat kuin
puhaltaneet pois maailmasta kaikki suuriruhtinaat. Monte Carlossa
oli yksi croupierinä, ja muuan hissinkuljettaja Buenos Airesissa sai
joka päivä kokea kuinka helppoa on kohota ja jälleen painua alas.
Hissi on filosoofinen laitos, joka saarnaa elämän ylös ja alas menoa
yksinkertaisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla.

Mutta Burns ei miettinyt ihan sitäkään tällä hetkellä. Hän märehti
sen sijaan sitä ajatusta kuinka hyödyllistä miehelle on, että hänellä
on tallella nenänsä, silmänsä ja korvansa. Hänhän oli itse rampa.
Toisen jalan ja toisen käsivarren olivat häneltä anarkistit ottaneet,
mutta hän ei silti ollut heille katkera. Taisteluhan on taistelua, ja
miesten on mukauduttava maksamaan osansa panoksesta taistelun riemun
ja vaaranmahdollisuuden vuoksi. Mutta rääkätä kanssaihmisiänsä sillä
tavalla kuin tuo pieni anarkistin siemen kellarissa oli rääkännyt
kania! Se ajatus täytti Ralph Burnsin yksinkertaisen ja rehellisen
sielun kiukulla ja vihalla.

Kolmannen piipullisen ääressä suuntausivat hänen ajatuksensa
toisaanne. Isabella Duncan, valokuvaaja, jonka ateljeerin hän nyt
täytti Navy Gut-savullaan, oli siis sen miehen tytär, minkä hän äsken
oli toimittanut hautauskappeliin. Ja tuo nainen oli semmoisen väen
toveri kuin Charles Brookton ja pikku Max. Ajan merkki sekin ja peräti
merkillinen sittenkin. Nykymaailman aikaan tapahtui tosiaankin ihmeitä.
Vaaditaan lujia aivoja ne kaikki selittämään.

Mutta yhtäkkiä häiriytyi Burns mietteissänsä. Auto pysähtyi talon
eteen. Se mölysi kuin sumutorvi, ja Burnsista tuntui se huonolta
enteeltä.

Hän hypähti ylös ja tarttui revolveriinsa.

Portaita nousi mies, kantaen käsivarsillansa naista. Aluksi ei Burns
tuntenut häntä, sillä miehen kasvot olivat rikkihakatut ja veriset,
tukka oli takeltunut otsaan ja kaula oli sininen, ikäänkuin tiikerin
kynsien repimä. Vaatteet oli puoliksi revitty hänen yltään.

-- Lämmintä vettä, ähkyi tuo olento -- nopeasti!

Ääni oli selvä. Sen olisi Burns eroittanut tuhansista. Hän veti pois
kätensä revolveritaskusta.

-- Oletko haavoittunut? kysyi hän.

-- En, en minä, sanoi Fjeld torjuvasti. Se on kohdannut Isabella
Duncania.

Burns loi nopean silmäyksen nuoreen naiseen jonka Fjeld mitä varovimmin
laski eräälle sohvalle. Hän näki kauhuksensa leveäteräisen veitsen
pistettynä toisen rintaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta huulensa
olivat vetäytyneet rauhalliseen ja onnelliseen hymyyn.

Sitten riensi hän keittiöön, viritti kaasuliekin ja sai tulelle
vesikattilan.

Kun hän jälleen palasi sisälle, oli Fjeld riisunut yltään rikki revityt
vaatteensa ja seisoi nyt vyötäröitään myöten alastomana edessään
sidelaukkunsa sisältö. Hän oli pessyt haavansa kylpyhuoneessa ja näytti
nyt melko siistiltä. Mutta koko hänen komea yläruumiinsa paisuvine
lihaksineen kantoi merkkejä mulatin jättiläisotteista.

-- Keitä leikkausvälineet, sanoi hän, ja auta minua sitten eetterin
käyttämisessä! Meidän on selviydyttävä niin hyvin kuin taidamme. Emme
saa hukata minuttiakaan.

Ralph Burnsin kunniaksi on mainittava, ettei hän vitkastellut.

Tohtori Fjeld otti sakset ja leikkasi auki Isabellan vaatteet.
Tiedottomuustilassakin näytti siltä, että hänen neitsellisyytensä
vaistomaisesti koetti vastustaa kaikkea riisumista.

Fjeld epäröi hetken, mutta sitten hän taivutti syrjään tytön kädet ja
ryhtyi uudelleen leikkaamaan vaatteita Jim Fraserin veitsen ympäriltä.

-- Hän kuolee, kun minä vedän veitsen ulos haavasta, mutisi hän.

Kun Burns tuli lähelle, kalpeni hän, sillä kummankin kuvankauniin
marmorivalkean rinnan välissä, jotka olivat luodut kuin Afroditen
kunniaksi, törrötti mulatin bowie-veitsi, terä monta tuumaa syvässä
Isabella Duncanin sydänjuurissa.

-- Että niinkin kauniin naisen on kuoltava! kuiskasi hän.

Fjeld ei vastannut, vaan ojensi hänelle eetterin.

-- Jos hän palaisi tuntoihinsa, niin tiedäthän mitä sinun on tehtävä,
virkkoi hän.

Sitten kävi hän käsiksi instrumenttivatiin ja asetti kuntoon veitset,
pinsetit ja suontensalvat.

Hän kumartui eteenpäin ja veti veitsen pois kuolevan naisen rinnasta,
Burns huomasi että hänen kätensä värisi. Sitä ei skotlantilainen vielä
koskaan ollut nähnyt.




XXXXI.

VALOLÄHDE.


-- Se ei käy, mutisi tohtori Fjeld väsyneenä ja laski luotaan
instrumenttinsa sekä verhosi tiedottomana olevan naisen ruumiin. Veitsi
oli liian leveäteräinen. Se on tehnyt pahaa jälkeä hänen keuhkoissaan.

Tunnin verran olivat he tehneet työtä ja koettaneet paikata ehjiksi
rikkirevittyjä elimiä. Hän oli avannut rintaontelon ja ommellut kokoon
vahingoittuneet verisuonet. Ilokseen oli hän todennut että sydän oli
jäänyt vahingoittumatta. Haava oli tuskin kuolettava, mutta verenhukka
oli ollut siksi suuri, että toiveet nuoren naisen toipumisesta olivat
perin vähäiset.

Ei ollut kuitenkaan vaikeata palauttaa Isabella jälleen tuntoihinsa.

-- Mikä ihmeellinen ruumiinrakenne, kuiskasi Fjeld ystävälleen.
Olisipa veitsenterä ollut vain puolta tuumaa kapeampi ja käsi, mikä
sitä käytteli, vähän heikompi, niin olisimme voineet pelastaa hänen
henkensä. Avaa akkuna ja laskekaamme tänne raittiimpaa ilmaa!

-- Kenenkä tuo veitsi oli? kysyi Burns ja potkasi veristä asetta.

-- Jim Fraserin.

-- Painijan?

-- Niin.

-- Tahtoisin nähdä hänet hirtettynä.

-- Ei ole tarpeen.

-- Kuinka niin?

-- Hän on kuollut; minä otin hänet hengiltä.

Burns katseli synkästi ystäväänsä.

-- Kadehdin sinulta sitä käsivartta ja jalkaa, mikä minulta puuttuu,
virkkoi hän.

Fjeld kohautti olkapäitään. Hän oli pukemassa jälleen ylleen
repeytyneet vaatteensa.

Silloin Isabella Duncan äkkiä avasi silmänsä. Ne olivat ihmeen kirkkaat
ja älykkäät.

Olenko ollut Venäjällä? mutisi hän. Minä ratsastin pitkin aroa isän
kanssa ja sitten tulivat sudet...

Hän vaikeni... silmänsä sattuivat Fjeldiin.

-- Se oli vain unta, sanoi hän äänekkäämmin. Nyt muistan kaiken... Ison
neekerin... veitsen ja taistelun... Kuolenko minä nyt?

Hänen katseessaan ei ollut mitään tuskaa.

-- Meidän on taisteltava kuolemaa vastaan niinhyvin kuin taidamme.
Riippuu teistä itsestänne, jäättekö elämään -- teidän tahdostanne ja
tarmostanne. Teidän täytyy kerätä kaikki vastustusvoimanne.

Hän makasi kauvan ääneti ja mietti.

-- Missä minä olen? kysyi hän vihdoin.

-- Omassa kodissanne.

Hän nyökkäsi tyyntyneenä päätänsä.

-- En tiedä, miksikä minun täytyy kamppailla elämän puolesta, virkkoi
hän hiljaa. Isäni on kuollut ja minä olen kostanut hänen puolestansa...

Hänen silmänsä muuttuivat äkkiä vihanleimuaviksi.

-- He ovat kaikki levylläni. He kulkevat kuolema suonissansa. He
kulkevat ympäri hiljaisen kauhun vallassa, heidän tarmonsa on
lamaantunut, heidän jalkansa tulevat lyijyn raskaiksi ja heidän
silmänsä loistavat kuin fosfori... Helvetissä pidetään kohta suuri
bolshevikikokous.

Hän koetti nauraa, mutta siitä tuli vain heikko voihkina.

Hän tuijotti ympäri huonetta.

-- Missä on heijastin? kysyi hän huolestuneena.

-- Löin sen rikki, vastasi Fjeld.

Isabella nyökäytti päätään.

-- Olisin itsekin sen tuhonnut, lausui hän. Se oli elämäni työ ja
voitto. Mutta minä en työskennellyt suuren tieteen vuoksi tahi ihmisten
tunkemiseksi tietämisen pyhälle maalle. Minulla oli epäpuhtaat
vaikuttimet enkä siis ansaitse paikkaa tieteen temppelissä... Ja kun
minä olen poissa, niin polttakaa kaikki muistiinpanoni ja hävittäkää
kaikki erikoisinstrumenttini laboratoriossani. Ei ole oikein lähettää
myrkytettyjä säteitä maailmaan. Ilmestyy kyllä jonakin päivinä joku
toinen, joka niille jälleen antaa elämän. Lordi Ramsay oli jo oikealla
tiellä. Barthelot aavisti niiden olemassaolon. Birkeland on viitannut
niiden teoriaan, ja Svante Arrhenius on ollut niiden kummi. Mutta ne
ovat vaarallisia lapsia leikkitovereiksi. Olen itse ollut monta kertaa
sortumaisillani, ja minä ennustan että niiden uudelleen syntyminen on
tapahtuva monen viisaan ja suuren miehen elämän kustannuksella.

-- Te ette saa puhua niin paljon, rakas neiti, keskeytti hänet Fjeld.
Minä olen teidän lääkärinne nyt, ja kaikki riippuu siitä, että te
saatte lepoa ja keräätte voimia viimeistä ponnistusta varten haavaanne
vastaan...

-- Te ette säikähdytä minua, tohtori Fjeld. Minä olen hyvä ystävä
kuoleman kanssa, ja hän on kuiskannut korvaani, että minun on pian
seurattava häntä suureen tuntemattomaan. Minä seuraankin häntä
halusta... Olen pahoillani vain yhdestä asiasta, ja se on se, etten
sitten enää voi kiittää teitä siitä, mitä olette tehnyt puolestani.
Jos olisin saanut elää, olisin uhrannut kaikkeni teille -- elämäni,
tieteeni, ystävyyteni.

Hänen katseensa tuli äkkiä lämpimäksi ja helläksi.

-- Ja tässä mysterioista kaikkein suurimman kynnyksellä saanen ehkä
sanoa teille, että te minussa olette herättänyt ajatuksen siitä
maallisesta mysteriosta, joka liittää toisiinsa miehen ja naisen
myötätunnossa, ihailussa ja -- rakkaudessa. Teistä tuli siis "mies"
minun elämääni, elämääni ilman rakkautta, ilman iloja ja riemuja.
Ainoastaan vihaa, kostoa. Tahdotteko silloin tällöin muistella minua,
valokuvaajaa, murhaajaa...?

Fjeld polvistui sohvan viereen, ja hänen siniset silmänsä olivat
lempeät ja kirkkaat kuin lapsella.

-- En koskaan unohda teitä, lausui hän käheästi. Mutta älkäämme puhuko
kuolemasta, vaan elämästä. Te olette ylväin ja vahvin nainen, mitä
milloinkaan olen nähnyt. Te olette ihmeellinen valo minun elämässäni.

-- Myrkytetty valo, mutisi hän.

-- Ei, sanoi tohtori, valo, joka loistaa silmistänne, on välähtänyt
esille suuresta, ikuisesta valon lähteestä. Te kieltäydyitte kaikesta
saadaksenne sielullenne rauhan, te ette kulkenut mitään kiertoteitä,
te vihitte sielunne ja ruumiinne sille suurelle, pakanalliselle,
alkuperäisestä inhimilliselle evankeliumille, jonka nimi on kosto.
Ja koston vuoksi te uhrasitte kaiken -- rakkauskaipuunne, toivonne
kaikesta, mikä elämälle antaa sen köyhät ilot... Mutta nyt kun kosto on
suoritettu, odottaa teitä elämä...

Hän pudisti päätään, ja hänen sinertävän harmaat silmänsä täyttyivät
kyynelillä.

-- Minä olen maksanut velkani, lausui hän vakavasti. Kaikki muu oli
mahdotonta. Minä seuraan kuolleita valosäde raukkojani ikuiseen
valomereen...

Isabella Duncan sulki silmänsä, ja näytti aivan siltä kuin hänen
päätään, joka näytti niin väsyneeltä ja onnelliselta, olisi ympäröinyt
sädekehä...




XXXXII.

AAVEITTEN YÖ.


Sen jälkeisenä yönä, jona anarkistikokous pidettiin Hampsteadissa,
sattui Lontoossa monta salaperäistä tapausta, joita ei varmaan
milloinkaan saada selvitetyiksi. On olemassa vain yksi mies, joka voisi
luoda valoa näihin asioihin, mutta hän ei puhu enempää kuin mitä itse
haluaa. Ja tässä tapauksessa hän tahtoo vaijeta.

Journalistiselta kannalta näytti asia seuraavan laatuiselta:

Kaksi hieman humalaista henkilöä taivalsi kotiin eräästä klubista Hyde
Parkissa. Yö oli kirkas, mutta pimeä. He puhelivat äänekkäästi, he
naureskelivat ja huusivat, ja mitä ollakaan rupesivat verryttelemään
itseänsä hyppäämällä pukkia. Lähestyi muuan poliisikonstaapeli ja
neuvoi heitä esiintymään vähän hillitymmin, syntyi kiivas sanavaihto,
joka päättyi miesten pidättämiseen. Lain valvoja otti molemmat
kiihtyneet gentlemannit mukaansa, mutta puiston ulkosyrjässä päästi hän
säikähtyneenä kummankin.

Sillä eräällä penkillä istui muuan mies, joka loisti aivan kuin olisi
ollut fosforilla voideltu tahi rikissä palamaisillaan, ja pienet
kellanvihreät liekit näyttivät nuolevan hänen ruumistansa kuin mikäkin
helvetin tuli.

Molemmat gentlemannit, jotka olivat matkalla poliisivartioon,
säikähtivät yhtä kovasti. Näyttihän ihan siltä kuin saatana itse olisi
harjoittanut elkeitänsä ihan keskellä Lontoon sydäntä.

Joka tapauksessa tointuivat miehet vähitellen säikähdyksestänsä.
Kaikkihan voidaan selittää, ja nämä humalaiset kansalaiset
päättivät tutkia fosforiloisteista ilmiötä. He suorittivatkin
hätäisen katselmuksen ja havaitsivat, että mies, joka näytti Puolan
juutalaiselta, oli jättänyt kammottavan maallisen majansa ja oli
kuollut.

Kun konstaapeli ilmoitti tapauksen päivystävälle komissariolle, tuli
tämä melko vakavaksi Hän oli juuri ottanut vastaan tiedonannon, että
Fleet Streetin varrella oli tehty murto erääseen pankkiin. Varkaat
olivat saaneet puhkaistuksi panssariholvin. Olivatpa saaneet haltuunsa
pääkassankin. Sitävastoin eivät he olleet saaneet viedyksi pois mitään
saaliistansa, sillä kun vartia mitään aavistamatta teki tavallisen
kierroksensa, sai hän taskulamppunsa heikossa valossa nähdä näyn, mikä
sai hänet horjumaan.

Eräässä huoneista panssariholvin edessä istui kaksi miestä, edessään
haljennut rahasäkki. Suuret setelit makasivat kultarahojen ohella
hajallaan lattialla. Kun rahat myöhemmin laskettiin, havaittiin että
niitä oli noin 100 000 puntaa. Mutta varkaat tuijottivat tuohon suureen
omaisuuteen jäykin, kiillottomin silmin, ja heidän ruumiinsa valaisivat
kuin kiiltomadot.

Säikähdyksissään hukkasi vartija ensin taskulamppunsa ja toimeenpani
sitten hälyytyksen. Siihen ei kuitenkaan ollut oikeastaan mitään
aihetta, koskapa varkaat eivät liikahtaneet mihinkään, eivätkä rahat
itsestänsä lähteneet kävelemään. Lähetettiin hakemaan lääkäriä, mutta
hänen tullessansa olivat kaikki valot sytytetyt jotenka hän ei saanut
nähdä kuinka kauniin vihreästi valaisevia nuo molemmat kummitusvarkaat
olivat. Hän totesi heidän kuolleen sydänhalvaukseen. Varmuuden vuoksi
vietiin ruumiit pois lääkeopillisesti tutkittaviksi.

Yhdessä näiden Lontoon pahimman kuonan surullisien jätteiden kanssa
ilmestyi neljä muuta ruumista. Ne löydettiin eräästä ravintolasta
Sohossa ja niiden joukossa oli paikan isäntä itse. Se lääkäri, joka oli
kutsuttu paikalle, sanoi että häntä lähetti hakemaan isännän vaimo.
Mikäli voitiin käsittää, oli kaikki neljä kuollut hiljaa, kenenkään
siihen kiinnittämättä huomiota. He olivat ikäänkuin nukahtaneet pois
kesken jotakin liikettä. Isäntä oli juuri ryhtynyt sekoittamaan
kokteilia, ja oli parhaillaan kaatamassa giniä erääseen lasiin,
kun kuolema hänet tavoitti. Hän ei ollut luhistunut kokoon, vaan
jäykistynyt kuin suolapatsas. Hän piteli vielä lasia kädessänsä ja
hänen kamalat, tumman keltaiset silmänsä olivat himokkaasti kiintyneet
sekoitettavaan juomaan.

Molemmat muut vainajat olivat ilmeisesti ulkomaalaisia. He olivat
istuneet sanomalehtiä lukemassa. Ensin luultiin heidän vain
nukahtaneen, mutta myöhemmin havaittiin että hekin olivat vaipuneet
ikuiseen uneen.

Mutta tämä oli vain vähäinen aihe sille ruumiiden tulvalle tänä
ikimuistoisena yönä, mikä todettiin kaikissa ruumishuoneissa ja
leikkaussaleissa.

Raitiotievaunuissa tavattiin ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahtoneet
nousta pois. Kun konduktööri pääteasemalla vaati heiltä uutta maksua,
kävikin selville, että he jollakin salaperäisellä tavalla olivat
hankkineet itsellensä matkalipun toiseen maailmaan.

Muuan muukalaiselta näyttävä autonohjaaja seisoi ajoneuvoineen samassa
paikassa Holbornissa useita tunteja. Kun muuan ohikulkeva herrasmies
kääntyi hänen puoleensa kysymällä saisiko lainata tulitikkuja, ei hän
saanut mitään vastausta. Silloin herrasmies suutahti, mutta hänen
suuttumuksensa kuristuikin hänen kurkkuunsa, kun hän katseli miehen
kasvoja. Ne näet olivat merenkarvaiset ja itsestään loistavat, ja
silmänsä suorastaan säkenöivät vihreälle. Herra toimitti hälyytyksen,
ja autonohjaaja, jolla oli paikka Venäjän lähetystössä, vietiin
ruumishuoneeseen muiden salaperäisyyksien kanssa.

Sairaalat ja ruumishuoneet tulivat täten aivan kuin piiritykseen,
kunnes jättiläiskaupungissa melkein puhkesi paniikki. Lääkärien
vartioasemilla ei sinä yönä pelattu bridgeä, ja "Daily Chronicle"
nimitti sitä aaveiden yöksi. Kuolleita oli kaikkialla, viheljäisissä
music halleissa, elävienkuvienteattereissa, ravintoloissa ja
bordelleissa. Yksityiskodeista ei kuitenkaan tullut juuri ainoatakaan.
Ja kaikkein useimmat olivat ulkomaalaisia, kuuluen erääseen määrättyyn
kansanluokkaan, joka oli poliisin silmälläpidon alaista.

Oli vielä eräs seikka tässä jutussa, joka erikoisesti herätti Scotland
Yardin huomiota. Useimmilla vainajista tavattiin aseet. Näytti
siltä että nämä vainajat olisivat pelänneet jotakin -- tahi kenties
suunnitelleet jotakin hyökkäystä. Se asekokoelma, mikä saatiin näiltä
kuolleilta, oli oikein komea, mutta laadultaan melko omituinen. Paitsi
revolvereita, veitsiä ja tikareita, oli jokaisella heistä pieni pommi
ommeltuna nuttuun. Ne näyttivät kutakuinkin vaarattomilta, mutta
tämän alan erikoistuntijat saattoivat todeta, että ne olivat n.s.
pikriinihappopommeja Zimmermanin patenttia.

Myöhemmin kävi selville, että tämä Zimmerman oli yksi niistä miehistä,
jotka löydettiin kuolleena ravintolasta Sohon kaupunginosassa.

Yksi seikka oli kuitenkin varma, nimittäin että punaisen terrorin
johtomiehet yhdellä iskulla oli saatettu toiseen maailmaan. Poliisi
hengähti helpommin, ja kun siitä oli päästy selville, ei tehty mitään
tarmokkaampia ponnistuksia itse arvoituksen selvittämiseksi, mikä
liittyi tähän Sohon rikollismaailman keskuudessa tapahtuneeseen
joukkomurhaan. Selvityksen löytäminen jätettiin tiedemiesten
tehtäväksi, ja he ponnistelivatkin tosiaan. He kaivoivat ja etsivät,
mutta eivät mitään löytäneet, ei mitään myrkkyä, ei mitään väkivallan
merkkiä.

Koko joukon johtajaa etsittiin kuitenkin, mutta Charles Brooktonia
ei löydetty mistään. Tylstynein aivoin käyskenteli hän ympäri. Hän
oli unohtanut nimensä, tehtävänsä... Myrkylliset valosäteet olivat
hänelle olleet armottomia. Ne eivät olleet häntä tavanneet, kun hän
oli kohtalotovereittensa ruumiiden suojassa ja ponnisteli sitä usvaa
vastaan, mikä laskeutui onnettoman sellonsoittajan sieluun.

Aaveitten yö jäi selittämättömäksi arvoitukseksi kaikille. Se säilyi
kuitenkin niiden muistossa, jotka olivat tuon kamalan ilmiön nähneet --
tuon gehennan fosfori-ilveen yhteiskunnan kadotettujen sielujen kanssa,
jotka jäykästi tuijottavin silmin astuivat inhimillisen mielikuvituksen
peloittavimpaan maailmaan, siihen, missä ei tuli milloinkaan sammu.




XXXXIII.

VIIMEINEN TAISTELU.


Ei ole mikään taistelu niin kiihdyttävä, niin kiihkeä ja niin täynnä
uhrautuvaisuutta, kuin se, minkä taitava lääkäri suorittaa kuoleman
kanssa. Se voi olla puhtaasti urheilun luontoista, mutta se voi
myös olla täynnä sielun jännitystä ja hypnootista tahdon voimaa.
Lääkärillähän on se etu, että hän on elämän puolella, että hän
taistelee liitossa koko sen sitkeän koneiston kanssa, jota nimitetään
elintoimintojen itsesäilytysvaistoksi.

Sellaisen taistelun suoritti tohtori Jonas Fjeld Isabella Duncanin
sairasvuoteen ääressä. Hän pani liikkeelle kaiken tarmonsa
ryöstääkseen kuolemalta sen melkein varman saaliin. Ja hänellä oli
hyvä liittolainen tämän nuoren naisen rautaisessa ruumiinrakenteessa.
Huolimatta runsaasta verenvuodosta ja siitä että Jim Fraserin
veitsi oli vahingoittanut hänen sydänjuuriansa, ei hän kadottanut
tajuntaansa koko ensi vuorokautena. Hänen kirkkaat, harmaat silmänsä
riippuivat Fjeldissä selittämättömin, miltei veitikkamaisin ilmein.
Niissä ei ollut mitään pelkoa, ne puhuivat vain ylhäisestä rauhasta,
kärsivällisestä odotuksesta, syvästä, resigneeraavasta ilosta. Fjeld
oli kieltänyt häntä puhumasta, mutta hänen katseensa ilmaisivat
selvästi mitä hänen sisässään liikkui.

Ja tämä katse voi saada Fjeldin epätoivoiseksi, sillä se ei ilmaissut
kaipuuta elämään, jota Fjeld toivoi. Ne näyttivät ennemminkin
sanovan: koettakaa kaikkea, mikä tehtävissä on, vaikka se onkin aivan
toivotonta. Minä tiedän että minun on kuoltava.

Fjeld ja Burns eivät väistyneet hänen luotansa. He olivat ottaneet
kumpikin sohvansa, joilla nukkuivat kuin suuret vahtikoirat, jotka
vartioivat haltijattarensa turvallisuutta.

Yöllä heräsi Fjeld äkisti. Hän kuuli alhaalta pihasta ihmeellisen
äänen. Se oli kuin sairaan koiran heikkoa uikutusta. Burns nukkui,
Isabella makasi suljetuin silmin ja hengitti vaikeasti. Yölampun
valossa näki hän että kalpeita kasvojansa elvytti heikko puna.

Fjeld rypisti kulmiansa, tarttui Isabellan käteen ja tunsi kauhuksensa
että se oli kuuma ja polttava... Hän ajatteli herättää Burnsin,
mutta kuuli samassa jälleen tuon heikon uikutuksen. Se kohosi kuin
kuolettavasti ammutun eläimen ulvonta ja vaipui kuin sairaan lapsen
hiljainen valitus.

Fjeld päästi Isabellan käden. Puistatus kävi tuon voimakkaan miehen
jäsenissä. Hän oli aikasemminkin kuullut tuon äänen, kun kuolema seisoi
jonkun talon kynnyksellä. Se oli itse luonnon valittava varoitushuuto
yössä. Hän heitti silmäyksen Isabella Duncanin kasvoihin ja niiden
petolliseen punaan. Niinpä siis hän kuitenkin kuolisi hänen käsiinsä.
Oi, hän oli vain ihminen, ja kuolema oli ihmisten suuri voittaja!

Hiljaa huokaisten nousi hän ja meni ateljeriin, missä Burnsin
voimakkaat henkäykset selvästi ilmaisivat, että hänen hyvä unenlahjansa
uhmaili kaikkia kapean sohvan puutteitakin.

Fjeld avasi ulko-oven ja astui pihamaalle. Oli pimeä ja kaamea
yö. Nopeasti kiitävien, repalaisten pilvien lomitse pilkoitti
silloin tällöin pienenevän kuun viime tähteet. Luoteistuuli vinkui
jättiläiskaupungin yllä.

Nyt käsitti hän mikä ääni hänet oli herättänyt. Sehän oli myrsky, joka
oli kuljettanut kuoleman enteen hänen horrosuneensa. Mutta hän ei
sittenkään ollut täysin varma. Hän sytytti taskulamppunsa.

Mutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan. Tuo omituinen ääni kuului uudelleen
ja tällä kertaa aivan hänen läheisyydestänsä. Hän suuntasi lyhdyn
kanihuonetta kohti. Ja katso -- keskellä tuota suurta häkkiä,
kaalinlehtien ja vesikaukaloiden välissä makasi ihminen -- risainen,
nälkiintynyt mies, synkin, tuijottavin ja kuumekiiltoisin katsein.
Kanit olivat vetäytyneet joka soppeen, jäykkinä kauhusta, peläten
tuota ihmistä, joka siinä makasi hapuillen jotakin näkymätöntä ja
silloin tällöin päästellen pieniä valittavia äännähdyksiä kuin koppiinsa
suljettu koira.

Fjeld katseli miestä mitä syvimmän säälin vallassa. Hän oli ilmeisesti
aivan murtunut, ja luonnottomasti tuijottavat silmät katselivat
mielipuolisuuden maailmaa, mistä ei enää mitään paluutietä ole
olemassa. Mies oli Charles Brookton. Niin -- siinä hän nyt makasi,
tuo suuri rikoksien järjestäjä, murtunein aivokudoksin -- tiedoton
massa lihaa ja hermoja, kulunut, läpiruostunut ihmiskone viimeisissä,
kitisevissä käyntiliikkeissään.

Fjeld kääntyi pois ja meni takaisin taloon.

Burns seisoi portailla ja hieroi silmiänsä.

-- Hän huutelee sinua. Minä luulen...

Fjeld syöksyi hänen ohitsensa odottamatta pitempiä selityksiä. Hän
tiesi mikä oli tulossa.

Isabella kohottausi kyynärpäänsä varaan. Hänen päänsä huojui edes
takaisin. Kaula ei jaksanut kannatella sen painoa.

-- Tohtori Fjeld, virkkoi hän heikolla äänellä, on jotakin, jota tahdon
pyytää teiltä. Se on kummallinen pyyntö. Tahdotteko suudella minua?

Norjalainen lääkäri polvistui hämillään hänen vuoteensa viereen, laski
hänen päänsä oikealle käsivarrellensa ja suuteli häntä. Hänen huulensa
olivat lämpimät ja pehmeät kuin lapsella, ja tuntui silti kuin kaikki
se elämä, mikä vielä oli jälellä tuon kauniin naisen ruumiissa, olisi
keskittynyt tuohon yhteen ainoaan köyhään hellyyden todistukseen.

-- Tämä oli ensi kertaa kuin joku mies on minua suudellut, mutisi hän
surumielisesti hymyillen... Ensimäisen kerran, ensimäisen kerran...

Sitten hän sulki silmänsä, ja viimeinen kuume otti hänet säälivään
syleilyynsä. Hän vaipui kuoleman näkemyksiin, missä ei ole aikaa eikä
paikkaa -- hän unelmoi Volgan aroista, hän kuuli susien ulvonnan
etäisistä metsistä ja troikan melun suurilla teillä. Ja kun päivä
koitti, tuli kuolema hänen luoksensa lempeästi ja ystävällisesti kuin
lapsen hymy.

Mutta alhaalta kanihäkiltä kuului vielä tuo valittava uikutus, ja
kun päivänvalo hiipi äänettömään ateljeeriin, tuntui Fjeldistä että
hän näki silmän yhdessä sen pimeimmistä nurkista. Tahi ehkä se oli
heijastus siltä suuresta valoa tuovasta soihdusta, mikä kimmeltää
idässä ja kuiskii elämästä, joka syntyy ja kuolee vihassa, kostossa ja
lemmessä.








End of the Project Gutenberg EBook of Paholaisen silmä, by Øvre Richter-Frich

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61898 ***