*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60843 ***

PIENI ITALIALAINEN

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Suomensi

Mandi Granfelt





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1911.




SISÄLLYS:

 1. Hiljaisessa talossa.
 2. Koulussa.
 3. Vanhan opettajan viulu.
 4. Kaukainen, kaunis, nimetön järvi.
 5. Surutalo; mutta järvellä on nimi.
 6. Rikon äiti.
 7. Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän".
 8. Sils-järven rannalla.
 9. Salaperäinen tapaus.
10. Pitkä matka.
11. Kuljetaan eteenpäin.
13. Kaukaisen, kauniin järven rannalla.
14. Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta.
15. Silvio toivoo oikein pontevasti.
16. Neuvo, joka oli monelle iloksi.
17. Vuorien poikki takaisin.
18. Kaksi iloista matkamiestä.
19. Pilviä kauniilla Gardajärvellä.
20. Vihdoin kotona.
21. Päivänpaistetta Gardajärvellä.




ENSIMÄINEN LUKU.

Hiljaisessa talossa.


Ylä-Engadinissa, Malojaan vievän tien varrella on yksinäinen, pieni,
Sils-niminen kylä. Kun sen kohdalla poiketaan tieltä kedon poikki
mennen, tullaan aivan vuorten juurelle pieneen paikkaan, jota sanotaan
Sils-Mariaksi. Hiukan erillään, keskellä ketoa, seisoi kaksi mökkiä
vastakkain. Kummassakin oli ikivanhat, puiset ovet ja hyvin pienet
ikkunat syvällä kiviseinissä. Toiseen niistä liittyi pienoinen
kasvitarha, jossa kasvoi vihanneksia ja sitä paitsi neljä kukkivaa
pensastakin; mutta nämä näyttivät laihoilta ja hinteliltä samaten kuin
muutkin kasvit. Toiseen ei kuulunut muuta kuin sivuseinustalla pieni
koppeli, josta kaksi kanaa asteli ulos ja sisään. Tämä mökki oli vielä
tuota toista melkoista pienempi ja sen puuovi vanhuuttaan aivan
mustaksi painunut.

Jok'ainoa aamu aivan samaan aikaan astui tästä ovesta suuri mies, jonka
oli pakko kumartua päästäkseen ulos. Suurella miehellä oli kiiltävän
musta tukka, mustat silmät, ja heti hienopiirteisestä nenästä lähtien
alkoi niin tuuhea, musta parta, ettei kasvoista paljon muuta näkynyt
kuin valkoiset hampaat, jotka parran seasta välkähtelivät, kun mies
joskus puhui; mutta hän puhui ani harvoin. Kaikki silseläiset tunsivat
hänet; kukaan ei kuitenkaan maininnut häntä nimeltä, vaan kaikki
sanoivat häntä "Italialaiseksi". Hän läksi tavallisesti astumaan pitkin
kaitaista polkua Silseä kohti ja sieltä sitten ylöspäin Malojaan.
Malojassa tehtiin paljon maanteitä, ja siellä "Italialainenkin" oli
työssä. Mutta toisinaan hän ei lähtenytkään ylöspäin, vaan kääntyi St.
Mauritzin kylpypaikkaan vievälle tielle. Siellä usein rakennettiin
taloja, ja niin hänkin taas sai työtä. Hän viipyi siellä koko päivän ja
palasi mökillensä vasta illalla.

Kun mies aamuisin astui mökkinsä ovesta, seurasi häntä tavallisesti
pieni poika. Hänen mentyään asettui tämä kynnykselle seisomaan ja
seurasi suurine, mustine silmineen isänsä kulkua; tai oikeastaan ei
kukaan voinut sanoa mitä hän siinä katseli. Nuo mustat silmät näyttivät
katsovan ohi kaiken sen, mikä oli nähtävissä, johonkin, mitä ei kukaan
muu voinut nähdä.

Monesti sunnuntai-iltapuolin tulivat molemmat mökistä ja läksivät
yhdessä kulkemaan ylöspäin vievää tietä. Kun he noin astelivat
rinnakkain, huomasi selvästi kuinka yhdennäköisiä he olivat; poika oli
ihan kuin isästä pienennetty. Mustaa partaa hänellä tietystikään ei
ollut, mutta sen sijaan pistivät näkyviin kapeat, kalpeat kasvot,
kaunismuotoinen nenä ja niin surumielinen suu kuin ei se laisinkaan
osaisi nauraa. Isästä sitä ei voinut parran takia erottaa.

Kun molemmat näin kulkivat rinnakkain, eivät he sanoneet toisilleen
sanaakaan. Enimmäkseen isä hyräili hiljaa jotain säveltä; toisinaan
taas hän lauloi kovempaa, ja pikku poika kuunteli aina tarkoin. Jos
sunnuntaisin satoi, istui isä kotimökissään penkillä ikkunan edessä ja
pikku poika hänen vieressään, mutta eivät he nytkään puhelleet
keskenään. Isä veti esille huuliharpun ja soitteli sillä säveleen
toisensa jälkeen, ja poika kuunteli hartaasti. Toisinaan otti isä
kamman, tai lehden puusta, ja pani ne soimaan, tai leikkasi hän
puupalikasta jonkinmoisen pillin, jolla soitteli. Sitä esinettä tuskin
tuntui olevan, josta hän ei olisi saanut ääntä. Mutta kerran hän toi
kotiin viulun, johon poika ihastui niin, ettei koskaan voinut sitä
unohtaa. Isä oli soittanut sillä monta sävelmää ja laulua ja pikku
poika ei ollut ainoastaan kuunnellut, vaan myöskin liikahtamatta
katsellut. Ja kun isä oli pannut pois viulun, oli poika ottanut sen ja
hiljaa koettanut miten sillä saadaan säveleitä syntymään. Luultavasti
ei soittaminen käynyt varsin huonosti, sillä isä oli nauranut ja
sanonut: "Tulepas tänne!" Ja isä oli pannut vasemman kätensä suuret
sormet pojan pienien sormien päälle ja omalla oikealla kädellään
tarttunut pojan oikeaan käteen ja siten kuljettanut jousta, ja niin he
olivat kauan soittaneet kaikellaisia säveleitä.

Seuraavana päivänä isän poissa-ollessa oli poika yhtä mittaa koettanut
soittaa viulua, kunnes hän vihdoinkin sai siitä oikean säveleen. Mutta
sitte viulu hävisi eikä myöhemmin enää tullut näkyviin. Toisinaan, kun
he sittemmin istuivat yhdessä, oli isä ruvennut laulamaan, ensin hiljaa
hyräillen, mutta sitte yhä selvemmin. Silloin lauloi poika mukana, ja
kun hän ei oikein osannut sanoja, lauloi hän vain säveleen. Isä, näet,
lauloi aina italiankielellä, ja poika kyllä ymmärsi siitä paljon, mutta
ei oikein osannut laulaa sitä. Yhden laulun hän osasi kaikkia muita
paremmin. Se oli pitkä, rattoisa kertomaruno, jonka isä satoja kertoja
oli laulanut, ja se alkoi näin:

    "Una sera
    In Peschiera --"

Sen sävel oli vienosti surumielinen ja miellytti poikaa suuresti,
jonkatähden hän aina iloisesti ja hartaasti lauloi sitä. Ja kauniilta
se kuuluikin, sillä pojalla oli heleä, puhdas ääni, joka suli kauniisti
isän voimakkaaseen bassoon. Aina kun tämä laulu oli lopussa, taputti
isä ystävällisesti poikaa olkapäähän ja sanoi: "Bene, Enrico, va bene!"
Isä yksin sanoi poikaa Enricoksi, muut kaikki vain "Rikoksi".

Talossa oli myöskin täti, joka paikkaili ja keitti ja piti kaikki
järjestyksessä. Talvella hän istui kehräämässä uunin luona, ja Rikon
täytyi silloin aina tarkoin tuumailla miten olla kuin eleä; sillä niin
pian kun hän aukaisi oven, sanoi täti: "Jätäpäs kerrankin ovi rauhaan,
tupahan tulee ihan kylmäksi." Riko oli niihin aikoihin pitkät ajat
kahdenkesken tädin kanssa. Isä oli näet työssä laaksossa ja yhtä mittaa
monet viikot poissa kotoa.




TOINEN LUKU.

Koulussa.


Riko oli kohta yhdeksän vanha ja kaksi talvea oli hän jo käynyt koulua;
kesällä vuoristossa tietystikään ei sellaista pidetty. Silloin
opettajakin viljeli peltoaan ja teki heinää, niinkuin kaikki muut; ei
silloin kukaan ennättänyt kouluun. Mutta ei Rikon silti ollut ikävä;
hän osasi huvitella omalla tavallaan. Kun hän aamuisin oli asettunut
kynnykselle, seisoi hän siinä liikahtamatta ja katseli haaveilevin
silmin eteensä. Näin voi hän seisoa tuntikausia, jos ei vain
vastapäisen mökin ovi avautunut ja kynnykselle ilmestynyt pieni tyttö,
joka naurusuin katseli poikaa. Silloin Riko heti juoksi poikki tien;
lapsille oli taas karttunut paljon puhelemista eilis-illasta, jolloin
he viimeksi tapasivat toisensa ennenkuin Stineliä huudettiin tupaan.
Tytön nimi oli näet Stineli ja hän oli juuri Rikon ikäinen. He olivat
yhdessä alkaneet koulunkäyntinsä ja olivat samalla luokalla. Sitä
ennenkin he olivat aina olleet yhdessä, sillä heidän kotiensa
välillähän oli vain kaitainen tie; ja he olivat erittäin hyviä ystäviä.

Rikolla olikin vain tämä ainoa ystävä, sillä poikien joukossa ei
hänellä ollut ketään ystävää. Kun pojat antoivat toisilleen selkään ja
vieriskelivät maassa ja asettuivat päälleen seisomaan, silloin Riko
läksi pois eikä edes katsonut taakseen. Mutta kun pojat huusivat:
"Annetaanpas nyt kerran Rikolle selkään", silloin hän jäi seisomaan,
ojensihe suoraksi eikä tehnyt niin mitään; katsoi vain mustine
silmineen heitä niin oudosti, ettei kukaan koskenut häneen.

Mutta Stinelin seurassa oli hänen hyvä olla. Tytöllä oli niin hauska
pystynenä ja sen yläpuolella kaksi ruskeata silmää, jotka aina
nauroivat, ja pään ympärille oli kierretty kaksi paksua, ruskeata
palmikkoa, jotka aina näyttivät hyvin siisteiltä, sillä Stineli oli
toimekas tyttö, joka osasi hoitaa ulkoasuaan; hän kävikin joka päivä
hyvää koulua. Eihän Stineli vielä ollut edes yhdeksän vuotias, mutta
hän oli vanhin tytär ja hänen piti kaikessa olla äitinsä apuna, ja
kotona oli paljon työtä. Sillä Stineliä nuorempia lapsia oli koko
joukko: Trudi ja Sami ja Peterli ja Ursli ja Anna-Deteli ja Kunsli ja
viimeisenä vielä kastamaton pienokainen. Yhtä mittaa huudettiin
Stineliä joka puolelta, ja hän oli sentähden oppinut niin sukkelaksi,
että kaikki työ sujui häneltä kuin itsestään. Aina hän ennätti saada
lapsille kolme sukkaa ja kaksi kenkää jalkaan vedetyiksi ja kiinni
sidotuiksi, ennenkuin Trudi sai hänen autettavansa pienokaisen jalat
edes oikeaan asentoon. Ja juuri kun pienokaiset tuvasta ja äiti
kyökistä kilvan huusivat Stineliä apuun, alkoi isäkin tallista huudella
ja Stinelin oli autettava häntäkin. Isältä oli milloin lakki hävinnyt,
milloin piiska sotkeutunut, ja tyttö löysi lakin heti paikalla, sillä
se oli tavallisesti rehulaatikon päällä, ja hänen notkeat sormensa
saivat piiskan siimat pian selvitetyiksi. Näin sai Stineli yhtä mittaa
juosta ja toimia; mutta sitä tehdessä hän oli aina iloinen ja hilpeä.
Talvella hän iloitsi koulunkäynnistään, sillä silloin hän sai kulkea
kouluun ja sieltä kotiin Rikon seurassa, ja välitunneillakin
he saivat aina olla yhdessä. Kesällä taas hän iloitsi ihanoista
sunnuntai-iltapäivistä, jolloin hän pääsi ulos. Silloin hän lähti
huvittelemaan Rikon kanssa, joka jo kauan oli odotellut oven edustalla.
Käsi kädessä he juoksivat suuren niityn poikki metsäiselle kukkulalle,
joka saaren tavoin pistäysi kauas järveen. Ylhäälle päästyään he
istahtivat petäjien juurelle, ja katselivat vihertävän järven
syvyyteen. Paljon oli heillä toisilleen juteltavaa ja paljon
kyseltävää, ja niin hauskaa oli, että Stineli kaiken viikkoa iloitsi
sitä muistellessaan; sillä ainahan oli uusi sunnuntai odotettavissa.

Mutta mökissä asui vielä eräs henkilö, joka myöskin tuon tuostakin
huusi Stineliä luoksensa, nimittäin vanha mummu. Mutta mummu ei
huutanut Stineliä saadakseen hänkin tytöltä apua, vaan antaakseen
hänelle pienen rahan tai mitä muuta hyvää hänellä sattui olemaan; sillä
Stineli oli mummun silmäterä, ja tämä huomasi paremmin kuin kukaan muu,
kuinka paljon työtä lapsen täytyi tehdä, vaikka hän oli noin nuori,
paljon enemmän kuin useimpain muiden lasten. Sentähden mummu mielellään
antoi tytölle pieniä rahoja, jotta hänkin, niinkuin muut lapset, saisi
ostaa itselleen markkinoilta punaisen nauhanpätkän, neulakotelon tai
muuta mieleistään. Rikollekin oli mummu aina hyvä ja salli mielellään,
että lapset seurustelivat keskenään. Monesti hän piti huolta siitä,
että Stineli sai viipyä Rikon kanssa ulkona vähän pitempään.

Kesä-iltoina istui mummu aina pölkyllä oven ulkopuolella, ja usein
seisoivat Stineli ja Riko hänen vieressään ja vanhus kertoi heille
jotain hauskaa. Kun sitte pienen tornin rukouskello soi, sanoi mummu:
"Nyt on jokaisen rukoiltava 'Isä meidän'. Älkää, lapset, milloinkaan
unohtako sitä, että iltaisin on aina rukoiltava tämä rukous. Juuri
sitävartenhan iltaisin soitetaan kelloa, että muistaisimme rukoilla."

"Ja nähkääs, lapset", sanoi mummu tuon tuostakin uudestaan, "minä olen
elänyt kauan ja nähnyt paljon, mutta en tunne ketään, joka ei joskus
eläissään olisi tarvinnut 'Isä meidän' rukousta; sitävastoin olen
tuntenut monta, jotka hädän hetkenä ovat tuskaa täynnä etsineet, mutta
eivät enää ole löytäneet sitä". Silloin seisoivat Stineli ja Riko
hartaina, ja jokainen saneli hiljaa "Isä meidän" rukouksensa.

Nyt oli toukokuu, ja koulussa käytiin vielä; mutta kauan tuota ei enää
voinut kestää, sillä maa jo viheriöi puiden juurilla ja suuret alat oli
lumesta vapaina päivinä. Riko oli jo kauan seisonut mietteissään oven
edustalla. Tuon tuostakin hän katsoi eikö vastapäinen ovi jo avautuisi.
Nyt se aukeni, ja Stineli juoksi ulos.

"Joko olet kauan seisonut tuossa? Ja joko taas olet tuumaillut, Riko?"
huusi hän nauraen. "Näetkös, nyt on vielä varhaista ja voimme siis
kävellä hiljalleen."

Nyt he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat kulkea kouluun.

"Vieläkö sinä aina ajattelet tuota järveä?" kysyi Stineli kävellessä.

"Tietysti", vakuutti Riko vakavan näköisenä, "ja usein näen siitä unta.
Näen suuria, punaisia kukkasia ja kauempana sinerviä vuoria."

"Oi, ei unista ole mihinkään", sanoi Stineli vilkkaasti. "Minäkin
kerran näin unissani, että Peterli kiipesi yksin kaikkein korkeimman
hongan latvaan ja istui ylimmälle oksalle; mutta sitte hän muuttui
linnuksi ja huusi sieltä: 'Stineli, vedä sukka jalkaani'. Siitä näet,
ettei uniin ole luottamista."

Riko alkoi vakavasti tuumailla asiaa; ehkä hänen unensa sittenkin
olivat tosia, koska hän unissaan näki samaa, mitä valveilla alituisesti
mietti.

Mutta nyt he lähestyivät koulua, ja sen edustalla melusi jo suuri
lapsijoukko. Kaikki lähtivät sitte sisään, ja kohta tuli opettajakin,
Tämä oli vanha mies, jolla oli ohut, harmaa tukka; siliä hän oli ollut
opettajana niin kauhean kauan, että hiukset olivat ennättäneet
harmaantua ja pudota pois. Nyt hän ryhtyi ankaraan tavaus- ja
luku-opetukseen, sitte seurasi kertomataulu ja viimeiseksi laulua.
Silloin haki opettaja vanhan viulunsa, viritti sen, ja nyt alkoivat
kaikki täyttä kurkkua lautaa:

    "Hoi, lampahat pienet,
    pois vuorelta vaan",

ja opettaja säesti viulullaan.

Mutta nyt katsoi Riko niin tarkkaan viulua ja opettajan sormia, kun ne
koskettelivat sen kieliä, että laulu häneltä tykkänään unohtui eikä hän
päästänyt enää ääntäkään. Samassa aleni koko laulukunnan laulu puoli
ääniaskelta ja viulunkin soitto kuului epävarmalta; siitä laulu aleni
yhä enemmän ja ties kuinka paljon se olisikaan vielä alentunut -- mutta
nyt viskasi opettaja viulun pöydälle ja huusi vihaisena: "Onpa tämäkin
laulua! Senkin hurjat huutajat! Jospa vain tietäisin, kuka teistä
laulaa noin väärin ja hämmentää koko laulun!"

Silloin sanoi pieni poika, joka istui Rikon vieressä: "Minäpä tiedän
miksi näin kävi. Laulu käy aina huonosti, kun Riko lakkaa laulamasta."

Opettajakin oli pannut merkille, että viulu aina soi parhaiten, kun
Riko lauloi kovalla äänellä.

"Riko, Riko, mitä kuulenkaan", sanoi hän vakavasti ja kääntyi pojan
puoleen. "Olethan sinä tavallisesti tarkkaavainen poika, mutta nyt
näet, että huolimattomuus on paha vika. Yksi ainoa epätarkka oppilas
voi turmella koko laulun. Nyt alamme uudestaan ja koeta nyt parastasi,
Riko."

Nyt lauloi Riko kovalla, kirkkaalla äänellä ja viulu säesti somasti ja
lapset lauloivat mukana kaikin voimin, niin että sitä lopulta oli
varsin kaunista kuulla. Silloin oli opettaja tyytyväinen, hykersi
käsiään, kosketteli jousella pari kertaa voimakkaasti viulun kieliä ja
sanoi hyvillään: "Oivallinen onkin soittokone!"




KOLMAS LUKU.

Vanhan opettajan viulu.


Heti oven ulkopuolelle päästyään erosivat Stineli ja Riko toisista
lapsista ja läksivät kahden kotimatkalle.

"Pelkän tuumailun takiako sinä et muistanut laulaa, Riko?" kysyi
Stineli heti. "Joko tuo järvi taas johtui mieleesi?"

"En minä järveä tuumaillut, vaan muuta", sanoi Riko. "Nyt tiedän kuinka
soitetaan 'Hoi lampahat pienet'. Ollapa minullakin viulu!"

Tämä toivomus mahtoi kovin raskaasti painaa Rikon sydäntä, sillä
häneltä pääsi syvä huokaus.

Stineli oli heti täynnä osanottoa ja käytännöllisiä tuumia.

"Mepä ostamme yhdessä viulun", huusi hän suuresti iloissaan tästä
hyvästä tuumasta. "Minulla on hyvin monta rappenia, jotka olen saanut
mummulta; taitaa olla kaksitoista. Paljonko rahaa sinulla on?"

"Ei ollenkaan", sanoi Riko murheissaan. "Antoihan isä lähtiessään
minulle muutamia rappenia. Mutta täti sanoi minun käyttävän niitä
tarpeettomiin ja otti ne pois, ja pani ne pieneen rasiaan kaapin
päälle; en minä enää saa niitä käsiini."

Mutta Stinelin rohkeus ei niin vähästä masentunut. "Ehkä meillä jo
onkin tarpeeksi rahaa", lohdutteli hän. "Ja mummu antaa minulle aina
vähän lisää. Tiedätkö, Riko, ei sellainen viulu voi maksaa kovin
paljon. Sehän on vain vanhaa puuta, jonka päälle on pantu neljä kieltä;
ei se maksa paljon. Huomenna on sinun kysyttävä opettajalta mitä viulu
maksaa ja sitte me haemme viulun ostaaksemme."

Näin asia päätettiin ja Stineli tuumasi, että nyt hän taas tekee kotona
mitä suinkin voi: hän nousee aamulla anivarahin ja tekee tulen
ennenkuin äiti ennättää nousta, ja kun hän sitte on toimessa aamusta
iltaan saakka, pistää mummu taas niinkuin ennenkin hänen kukkaroonsa
pienen rahan.

Seuraavana päivänä läksi Stineli koulutuntien jälkeen yksin ulos ja jäi
seisomaan kouluhuoneen nurkalle halkopinon taakse. Siellä hän odotti
Rikoa, jonka nyt piti kysyä opettajalta viulun hintaa. Riko viipyi
kauan ja Stineli alkoi jo tuskastua ja kurkisti tuon tuostakin
halkopinon takaa ovelle; mutta muita poikia siellä vain kulki. Mutta
nyt -- niin, oikein -- Riko tuli. Nyt hän jo ennätti pinon taakse.

"Mitä hän sanoi? Mitä se maksaa?" huusi Stineli henkeään pidätellen
pelkästä odotuksesta.

"En minä tohtinut kysyä", vastasi Riko allapäin.

"Sepä ikävää!" sanoi Stineli ja seisoi aivan hämmästyksissään; mutta
pian hän tuosta tointui. "Samapa se", sanoi hän taas iloisesti, tarttui
pojan käteen ja läksi kotimatkalle. "Sinä voit kysyä huomenna. Tänä
aamuna sain taas rappenin mummulta, koska olin kyökissä ennenkuin hän
kerkesi sinne."

Mutta seuraavanakin päivänä kävi Rikon yhtä huonosti ja samoin
kolmantena. Hän seisoi noin puoli tuntia opettajan asunnon oven
edustalla, mutta ei tohtinut mennä sisään kysymään. Silloin Stineli
salaa mietti mielessään: "Jos Riko vastakaan ei tohdi kysyä, niin kysyn
minä." Mutta neljäntenä päivänä, kun Riko taas miettivänä ja
pelonalaisena seisoi oven takana, avautui tämä äkkiä, opettaja astui
kiireesti ulos ja töytäsi niin rajusti vasten poikaa, että Riko, joka
oli kevyt kuin höyhen, lennähti hyvän matkaa ovelta. Hämmästyneenä ja
harmistuneena seisoi opettaja siinä. "Mitä tämä on, Riko?" kysyi hän
heti, kun poikanen taas oli päässyt pystyyn. "Minkätähden tulet oven
eteen, etkä koputa, jos sinulla on asiaa? Ja mikset lähde kotiin, jos
sinulla ei ole asiaa? Mutta jos sinulla on jotain sanottavaa, niin voit
ilmoittaa sen tässä. Mitä tahdot?"

"Mitä viulu maksaa?" huusi hädissään Riko täyttä kurkkua.

Opettajan hämmästys ja tyytymättömyys lisääntyi nähtävästi. "Riko, mitä
minun tulee ajatella?" sanoi hän ankarasti, "tuletko sinä opettajasi
ovelle tekemään hyödyttömiä kysymyksiä? Vai onko sinulla joku tarkotus?
Mitä sinä oikeastaan kysymykselläsi tarkotat?"

"En mitään", sanoi Riko ujosti. "Tahdoin vain kysyä, mitä viulu
maksaa."

"Sinä et ymmärrä minua, Riko. Kuule nyt tarkkaan mitä sanon: Kun
ihminen puhuu jotain, ajattelee hän samalla mitä sanat tarkoittavat,
tai hän ei puhuessaan ajattele mitään ja silloin syntyy hyödyttömiä
sanoja. Sano nyt, Riko, oletko sinä kysynyt ilman tarkotusta, vaiko
vain uteliaisuudesta, vai onko joku toinen, joka kernaasti tahtoisi
ostaa viulun, lähettänyt sinut kysymään sen hintaa?"

"Minä tahtoisin kernaasti itse ostaa viulun", sanoi Riko hiukan
rohkeammin, mutta hän säikähtyi suuresti, kun opettaja vihan vimmassa
huusi: "Mitä? Mitä sanot? Tuollainen turvaton, typerä, italialainen
poikapahanenko ostaisi viulun? Tiedätkö edes mikä viulu onkaan?
Tiedätkö miten vanha minä olin, ja mitä kaikkea olin oppinut, ennenkuin
voin hankkia itselleni viulun? Opettaja olin, valmis opettaja,
kahdenkolmatta vanha, virassa oleva opettaja! Ja sinä olet vasta poika,
pieni poikapahainen! ja kun minä nyt sanon sinulle mitä viulu maksaa,
niin älyät ehkä oman typeryytesi. Kaksitoista kovaa frangia olen
maksanut viulustani. Onkohan sinulla niin paljon rahaa? Lasketaanpa
nyt, paljonko se on pienemmissä rahoissa, jos yksi frangi on 100
rappenia, niin kaksitoista frangia on 12x100 rappenia, joka on yhtä
kuin? -- Yhtä kuin? -- No Riko, osaathan sinä tavallisesti laskea, --
yhtäkuin?"

"Yhtäkuin 1200 rappenia", jatkoi Riko hiljaa, sillä kauhu tukehutti
häneltä äänen, kun tuo suunnaton summa hänelle selvisi ja hän vertasi
siihen Stinelin kahtatoista rappenia.

"Ja sitte, poikaseni", jatkot opettaja yhteen menoon, "mitä arvelet?
Arveletko, ettei muuta tarvita kuin että ottaa viulun käteensä ja
soittaa? Tarvitaan toki muutakin, ennenkuin niin pitkälle päästään.
Tulepa tänne huoneeseen" -- ja opettaja aukaisi oven ja otti viulun
seinältä -- "tuosta saat, otapa se toiseen käteesi ja jousi toiseen,
noin ikään, poikaseni, jos nyt soitat sillä c d e f, niin annan sinulle
kokonaisen frangin."

Riko otti viulun käteensä; hänen silmissään välähti tulta. C d e f
äänet soitti hän kovaa ja aivan puhtaasti.

"Tuli ja leimaus!" huusi opettaja hämmästyneenä, "mistä sinä tuon olet
oppinut? Kuka sinua on opettanut? Miten voit tavata oikeat äänet?"

"Osaan minä muutakin, jos vain rohkenen soittaa", sanoi Riko ja katseli
halukkaasti viulua kädessään.

"Soita!" käski opettaja. Nyt soitti Riko varmasti ja ilosta loistavin
silmin:

    "Hoi, lampahat pienet,
    pois vuorelta vaan,
    jo aurinko armas
    käy sammumaan!"

Opettaja oli heittäytynyt tuolille istumaan ja asettanut silmälasit
nenälleen. Hän katsoi tarkasti ensin Rikon sormia, sitte hänen
loistavia silmiänsä ja sitte taas sormia. Riko lakkasi soittamasta.

"Tule tänne, Riko!"

Opettaja tempasi tuolinsa lähemmäksi valoa ja Riko asettui hänen
eteensä.

"No, nyt minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sinun isäsi, Riko, on
italialainen, ja siellä tapahtuu kaikellaista, josta me täällä
vuoristossa emme tiedä mitään. Katso minua nyt silmiin ja sano suora
totuus: kuinka sinä olet oppinut soittamaan tämän säveleen
virheettömästi viulullani?"

Riko katsoi opettajaa perin rehellisin silmin ja sanoi: "Olen oppinut
sen teiltä laulutunnilla, jolloin lauletaan niin paljon."

Nämä sanat antoivat asialle aivan toisen käänteen. Opettaja nousi ja
alkoi kulkea edestakaisin huoneessa. Hän itse oli siis syypää tähän
ihmeelliseen asiaan; ei tässä taikatemppuja käytetty. Leppyneenä veti
hän esiin kukkaronsa. "Tuossa saat, Riko, frangin; sinulla on täysi
oikeus siihen. Pidä vastakin tarkasti silmällä viulunsoittoa, niin voit
koulussa käydessäsi oppia jotakin ja noin kahdentoista tai neljäntoista
vuoden päästä hankkia itsellesi viulun. Nyt saat lähteä."

Riko loi silmänsä vielä kerran viuluun; sitte hän läksi pois ääretön
suru sydämessä.

Stineli tuli juosten halkopinon takaa. "Tällä kertaa viivyit kauan;
oletko nyt kysynyt?"

"Kaikki on mennyttä", sanoi Riko, ja mielipahasta vetäytyivät hänen
kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että silmien yli näytti kulkevan
yksi ainoa paksu musta viiva. "Viulu maksaa yksituhatta kaksisataa
rappenia ja neljänkolmatta vanhana voin ostaa viulun, sitä ennen ei ole
toivoa; mutta kukahan neljänkolmatta vanhana enää elää! Tuosta saat,
minä en siitä huoli." Ja hän pisti frangin rahan Stinelin käteen.

"Yksituhatta kaksisataa rappenia", kertoi Stineli hämmästyksissään.
"Mutta mistä sinä sait näin paljon rahaa?"

Riko kertoi nyt kaikki mitä opettajan luona oli tapahtunut ja sanoi
taas haikeasti valitellen: "Kaikki on mennyttä!"

Stineli koetti edes tyrkyttää hänelle frangia jonkinmoiseksi pieneksi
lohdutukseksi, mutta Riko oli niin julmistunut viattomalle rahalle,
ettei hän tahtonut nähdäkään sitä.

Silloin sanoi Stineli: "Minä panen sitte tämän omien rahojeni joukkoon
ja sitte pidämme kaikki rahat yhteisinä ja jaamme ne joskus."

Tällä kertaa oli Stinelikin hyvin allapäin; mutta kun he sitte lähtivät
kotimatkalle ja tulivat kedolle, oli pienoinen polkutie päivänpaisteen
kuivaama aina kotiovelle saakka, ja kotimäkikin heloitti tuolla ihan
kuivana ja kauniina. Ja Stineli huusi:

"Katso, katso, nyt tulee kesä, Riko, ja me voimme taas mennä metsään;
ole sinäkin taas iloinen. Joko menemme ensi sunnuntaina?"

"Ei se minua ensinkään ilahuta", sanoi Riko; "mutta jos sinä tahdot
mennä, tulen minäkin mukaan."

Oven edustalla sitte päätettiin lähteä ensi sunnuntaina metsämäelle, ja
Stineli tuli siitä taas iloiseksi. Kaiken viikkoa teki hän sitte kotona
mitä ikään voi, ja paljon työtä olikin; sillä Peterli ja Sami ja Ursli
sairastivat tuhkarokkoa ja navetassa makasi sairas vuohi, jolle
tuontuostakin täytyi viedä lämmintä vettä, Heti koulusta tultua täytyi
Stinelin juosta milloin sinne, milloin tänne ja joka paikassa piti
hänen olla apuna. Ja lauantaina kesti työtä kaiken päivää ihan
myöhäiseen iltaan asti, sillä silloin hänen vielä täytyi puhdistaa
navettaämpäri. Mutta illalla sanoi sitte isä: "On tuo meidän Stineli
aika toimelias tyttö!"




NELJÄS LUKU.

Kaukainen, kaunis, nimetön järvi.


Kun Stineli sunnuntai-aamuna avasi silmänsä, oli hän hyvin iloinen,
vaikkei ensin muistanut mistä syystä; mutta sitte johtui hänelle
mieleen, että nyt oli sunnuntai ja että mummu edellisenä iltana oli
sanonut: "Huomenna saat viettää sunnuntaita; saat olla vapaa kaiken
iltapäivää."

Kun päivällinen oli syöty, kaikki astiat pantu paikoilleen ja pöytä
pesty, huusi Peterli: "Tule minun luokseni, Stineli!" Ja toiset sairaat
huusivat kumpikin vuoteestaan: "Ei, tule minun luokseni!" ja isä sanoi:
"Stinelin on mentävä katsomaan vuohta."

Mutta silloin meni mummu kyökkiin ja viittasi Stinelin luoksensa.
"Lähde sinä vain matkoihisi", sanoi hän. "Minä kyllä hoidan vuohen ja
lapset. Tulkaa vain kauniisti kotiin, kun rukouskello soi." Mummu kyllä
tiesi, että heitä oli kaksi menemässä.

Nyt Stineli riensi pois niinkuin lintu, jonka häkin ovi on avattu, ja
ulkona seisoi Riko, joka jo kauan oli odottanut. He juoksivat poikki
niityn ja alkoivat kavuta metsäkukkulalle. Aurinko paistoi vuorille ja
taivas kaarteli sinisenä niiden yllä. Varjopaikoissa täytyi heidän
toisin kerroin vähän astua lumeen; mutta huipulle päästyään he näkivät
toisella puolella auringon, joka loi välkettään yli järven. Rinteellä,
joka jyrkästi vietti järvelle päin, oli kauniita kuivia paikkoja, ja
sinne kävivät lapset istumaan. Kukkulalla puhalsi tuima tuuli, joka
humisi heidän korvissaan. Stineli oli pelkkää iloa ja ihastusta. Tuon
tuostakin hän huusi:

"Katso, Riko, katso aurinkoa! Katso kuinka kaunista! Nyt tulee kesä!
Katso kuinka järvi kimaltelee. Tätä kauniimpaa järveä ei voi olla koko
maailmassa!" sanoi hän vihdoin päättävästi.

"Kaunis se on, Stineli, mutta näkisitpä kerran sen järven, jota minä
aina ajattelen." Ja Riko tähysteli lakkaamatta järven toiselle
puolelle, ikäänkuin hänen ikävöimänsä paikka olisi ollut siellä, minne
ei katse enää yltänyt.

"Näetkös, siellä ei ole näin tummia havupuita; siellä on kiiltäviä,
vihreitä lehtiä ja suuria, punaisia kukkia, eivätkä vuoret ole näin
korkeita ja mustia eikä näin lähellä, vaan ne ovat kaukana ja
sinipunervia, ja taivas ja järvi ovat ihan kuin kullasta, ja siellä on
niin hiljaista ja lämmintä. Siellä ei tuuli tohise noin eivätkä jalat
ole näin lumiset; siellä voi aina istua päivänpaisteisella nurmella
katselemassa kaikkea tuota ihanuutta."

Stineli oli heti täynnä innostusta. Hän näki selvästi
mielikuvituksessaan punaiset kukat ja kultaisen järven. Mahtoi se olla
kaunista!

"Ehkä sinä joskus vielä voit mennä katsomaan järveäsi ja tuota
kaikkea", sanoi hän. "Tiedätkö, mitä tietä sinne mennään?"

"Täältä mennään Malojaan. Siellähän olen usein käynyt isän kanssa. Hän
näytti minulle tien, joka kiemurrellen vie aina vain alaspäin; ja
kaukana alhaalla on se järvi, mutta se on niin etäällä, että sinne
tuskin voi mennä."

"Oi, sinne on helppo mennä", arveli Stineli. "Kuljet yhä vain alaspäin,
niin tulet varmaan lopulta perille."

"Mutta isä on vielä sanonut minulle jotain. Näetkö, Stineli, kun kulkee
pitkin tietä ja sitte menee ravintolaan ja syö ja nukkuu siellä, niin
täytyy aina maksaa siitä ja siihen tarvitaan taas rahaa."

"Oi, meillähän on nyt paljon rahaa", riemuitsi Stineli. Mutta Riko ei
riemuinnut.

"Meidän rahamme ovat tyhjänveroiset; senhän huomasin, kun oli puhe
viulusta", sanoi hän suruissaan.

"Jää sitte kernaimmin kotiin, Riko; onhan täällä kotonakin kaunista."

Vähän aikaa istui Riko mietteissään; pää oli vaipunut kättä vasten ja
kulmakarvat olivat taas ihan kiinni toisissaan. Sitte kääntyi hän
Stineliin päin, joka sillä välin oli pehmeästä, vihertävästä
sammaleesta laittanut vuoteen tyynyineen, peitteineen viedäkseen sen
sairaalle Urslille tuliaisiksi. "Sinä sanot, Stineli, että minun on
vain jäätävä kotiin", sanoi hän otsa rypyssä, "mutta tiedätkö, tuntuu
ikäänkuin en tietäisi missä minun kotini oikeastaan on".

"Voi mitä puhut!" huusi Stineli ja heitti hämmästyksissään koko
kourallisen sammalia luotansa. "Täällähän on sinun kotisi tietysti!
Siellähän on koti, missä on isä ja äiti." -- Tässä tyttö äkkiä vaikeni.
Rikollahan ei ollut äitiä ja isäkin oli harvoin kotona. Entä täti? --
Stineli ei koskaan mennyt lähelle tätiä, sillä tämä ei ollut
milloinkaan sanonut hänelle hyvää sanaa. Tyttö ei laisinkaan enää
tiennyt mitä sanoa. Mutta Stineli ei voinut kauan olla noin epävarmana.

Riko oli taas vaipunut mietteihinsä, mutta Stineli tarttui häntä
käsivarteen ja huudahti:

"Olisipa hauska tietää, mikä tuon järven nimi on."

Riko tuumasi hetken. "Sitä en tiedä", sanoi hän sitte, itsekin
ihmetellen tietämättömyyttään.

Silloin Stineli ehdotti, että he kuulustelisivat järven nimeä; sillä
kun Rikolle kerran karttuu paljon rahaa ja hän voi lähteä matkalle, on
hänen tietysti kyseltävä tietä, ja silloin hänen täytyy tietää järven
nimi. Nyt alkoivat he neuvotella, keltä voisivat kysyä, opettajaltako
vai mummulta. Mutta Riko tuli ajatelleeksi, että isähän varmaan tietää
tämän asian kaikkein parhaiten, ja häneltä hän päätti kysyä niin pian
kuin isä vain tulisi kotiin.

Sillä välin oli aika kulunut ja äkkiä kuulivat lapset kaukaa hiljaista
kellonsoittoa. He tunsivat äänen; rukouskello soi. He hypähtivät heti
pystyyn ja juoksivat käsi kädessä risukon ja lumen läpi rinnettä alas
ja poikki niityn; eikä aikaakaan niin he jo seisoivat oven edessä,
missä mummu oli heitä odottamassa.

Stinelin oli heti mentävä sisään ja mummu sanoi kiireisesti Rikolle:
"Mene sinäkin heti sisään, Riko, älä enää jää tähän oven edustalle
seisomaan."

Näin ei mummu koskaan ennen ollut sanonut Rikolle, vaikka tämä aina oli
jäänyt siihen seisomaan, sillä häntä ei milloinkaan haluttanut mennä
tupaan. Mutta hän totteli mummua ja lähti heti sisään.




VIIDES LUKU.

Surutalo; mutta järvellä on nimi.


Täti ei ollut tuvassa, sentähden meni Riko taas ulos ja aukaisi kyökin
oven. Siellä seisoikin täti; mutta ennenkuin Riko oli ennättänyt astua
sisään, nosti täti varottaen sormensa ja sanoi: "Hys! hys! älä aukaise
kaikkia ovia äläkä melua niinkuin teitä olisi neljä. Mene tupaan ja ole
hiljaa. Isä makaa ullakkokamarissa. Hänet tuotiin rattailla kotiin; hän
on sairas."

Riko meni tupaan, istahti penkille seinän viereen ja istui siinä
liikahtamatta. Kului noin puoli tuntia; täti liikkui kaiken aikaa
kyökissä. Silloin Riko päätti hiipiä kamariin katsomaan; ehkä isä
haluaa vähän ruokaa, sillä ammoinhan oli illallisaika. Hän pujahti
hiljaa uunin takaa kulkevia portaita myöten ullakolle ja hiipi isän
huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tuli takaisin, meni heti kyökkiin ja
asettui ihan tädin eteen. Sitte hän sanoi hiljaa: "Tulkaa, täti!"

Täti oli juuri aikeessa torua häntä taas; mutta samassa hän tuli
katsoneeksi pojan kasvoja: kaikki puna oli hävinnyt niistä, posket ja
huulet olivat valkeat kuin palttina ja silmät niin mustat, että täti
ihan kauhistui.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kiivaasti ja lähti heti pojan mukana.

Riko nousi hiljaa portaita ja meni kamariin. Siellä makasi isä
sammunein silmin vuoteellaan; hän oli kuollut.

"Herra Jumala!" huusi täti ja juoksi meluten ulos ovesta, joka toiselta
puolelta huonetta johti käytävään, riensi alas portaita ja suoraan
vastapäiseen mökkiin, jossa huusi naapurin isää ja mummua katsomaan
mitä oli tapahtunut, ja sitte hän heti juoksi opettajan ja seurakunnan
esimiehen luo.

Ihmisiä tuli toinen toisensa jälkeen hiljaiseen huoneeseen, siksi
kunnes se lopulta oli täynnä väkeä; sillä ulkona he olivat kuulleet
toisiltaan mitä oli tapahtunut.

Ja keskellä tungosta ja naapurien voivotuksia seisoi Riko äänettömänä
ja liikkumatta vuoteen ääressä ja katseli isää. -- Koko sen viikon
kuluessa tuli joka päivä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä isää ja tietää
kuinka kaikki oli tapahtunut, ja siten Riko sai moneen kertaan kuulla
saman kertomuksen: Isä oli ollut St. Gallenissa rautatietyössä.
Kalliota särjettäessä oli hän saanut syvän haavan päähänsä, ja kun hän
ei siksi voinut olla työssä, päätti hän lähteä kotiin parantelemaan
itseään. Mutta hän ei kestänyt pitkää matkaa, jonka hän osaksi kulki
jalan, osaksi ajoi epämukavilla rattailla. Sunnuntai-iltana hän tuli
kotiin ja laskeutui vuoteelle, jolta hän ei enää noussut. Ei kukaan
ollut saapuvilla, kun hän kuoli; sillä Riko oli tavannut hänet kylmänä
ja kankeana vuoteessaan.

Seuraavana sunnuntaina haudattiin mies. Riko oli ainoa omainen, joka
seurasi ruumisarkkua; muutamia hyviä naapureita oli kuitenkin liittynyt
surusaattoon, joka kulki Silseen. Siellä kuuli Riko, kuinka pastori
luki kirkossa kovalla äänellä: "Vainajan nimi oli Enrico Trevillo ja
hän oli syntyisin Peschierasta Gardajärven tienoilta."

Silloin tuntui Rikosta ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, jonka hän
varsin hyvin tiesi ennestäänkin. Ainahan tuo järvi oli johtunut hänen
mieleensä, kun hän isän kanssa oli laulanut:

    "Una sera
    In Peschiera."

Mutta sitä hän ei enää tiennyt, miksi hän sen juuri silloin muisti.
Hiljaa hän kertoi näitä nimiä mielessään ja samalla johtui mieleen koko
joukko vanhoja lauluja.

Kun Riko yksikseen kävellen tuli kotiin, näki hän mummun istuvan
pölkyllä oven edustalla ja Stinelin seisovan hänen vieressään. Mummu
viittasi pojan luokseen. Sitte hän pisti Rikon taskuun palan
päärynäleipää, samanlaisen kuin Stineli vastikään oli saanut omaan
taskuunsa. Ja sitte mummu käski heidän lähteä kävelylle; sillä eihän
Rikoa tällaisena päivänä voinut jättää yksikseen.

Yhdessä lapset lähtivät ja mummu jäi pölkyllensä istumaan. Säälien hän
katseli mustakiharaista poikaa niin kauan kuin lapset olivat näkyvissä.
Sitte hän hiljaa sanoi:

    "Niin, Hänen kaikki aikeensa
    ne parhaan lopun saa!"




KUUDES LUKU.

Rikon äiti.


Silsestä päin tulla astuskeli tietä pitkin opettaja sauvansa nojassa.
Hänkin oli ollut läsnä hautajaisissa. Pahasti hän ryki ja läähätti, ja
kun hän oli saapunut mummun luo ja lausunut "hyvän illan", sanoi hän:
"jos suvaitsette, naapuri, istahdan hetkeksi tähän viereenne, sillä
kovin ahdistaa kurkkuani ja rintaani. Mutta mitäpä minusta, joka kohta
olen seitsemänkymmenen ikäinen, kun hautaan lasketaan sellaisiakin kuin
se tämänpäiväinen vainaja. Mies oli tuskin viidenneljättä vanha ja
vahva kuin hirsi."

Opettaja oli istahtanut mummun viereen.

"Sitäpä minäkin ajattelen", sanoi tämä, "että minä, viidenkahdeksatta
vanha mummu jään elämään, ja tuon tuostakin otetaan täältä nuoria
ihmisiä, jotka olisivat kylläkin tarpeellisia paikallaan".

"Ovathan vanhatkin tarpeellisia. Kukahan muuten olisi hyvänä
esimerkkinä nuorille?" huomautti opettaja. "Mutta mitä arvelette,
naapuri, miten nyt käynee vainajan pienen pojan?"

"Niin, miten käynee pienen pojan?" sanoi mummukin. "Sitä minäkin olen
kysynyt, ja jos vain katson ihmisiin, niin en saa vastausta. Mutta
onhan meillä Isä taivaassa, jonka silmä seuraa hyljättyjä lapsukaisia.
Hän kyllä osaa ohjata tämän pienokaisen hyvälle tolalle."

"Kertokaapa kerran minulle, naapuri, miten 'Italialainen' tuli
saaneeksi vaimokseen naapurinne tyttären tästä vastapäätä. Eihän kukaan
voi tietää, mistä nuo tuollaiset vieraat ihmiset tulevat ja minkälaisia
he ovat."

"Kävi, niinkuin tavallisesti. Tiedättehän, naapuri, että vanhalta
tuttavaltani Anna-Deteltä oli kuollut lapset, samoin kuin mieskin, ja
hän asui mökissä tässä vastapäätä ainoan tyttärensä Mari-Seplin kanssa,
joka oli iloluontoinen tyttönen. Siitä voi olla noin yksitoista tai
kaksitoista vuotta, kun Trevillo ensi kerran tuli tänne. Hän oli työssä
Malojassa ja tuli tuon tuostakin tänne kumppaneineen, ja tuskin
Mari-Sepli ja hän olivat nähneet toisensa, kun he jo päättivät mennä
naimisiin. Ja se täytyy sanoa Trevillosta, ettei hän ainoastaan ollut
kaunis mies, joka miellytti kaikkia, vaan oli myöskin siivo ja kunnon
ihminen, josta Anna-Detekin piti paljon. Hän olisi vain suonut, että
nuoret olisivat jääneet asumaan hänen luoksensa mökkiin, ja siihen
olisi Trevillokin kernaasti suostunut, sillä hän tuli hyvin toimeen
äidin kanssa ja Mari-Seplin tahtoa hän kaikessa noudatti. Nuoret
lähtivät usein yhdessä kävelylle Malojaan asti, ja mies oli näyttänyt
tytölle tien, joka sieltä lähtee eteläänpäin ja joka näkyy aina kauas
laaksoon saakka, ja kertonut minkälaista hänen kotipuolellaan on. Ja
silloin oli Mari-Sepli saanut päähänsä, että sinne hän tahtoo, eikä
auttanut, vaikka äiti kuinka paljon rukoili ja vaikeroi ja sanoi,
etteivät he siellä voi tulla toimeen. Mutta silloin oli Trevillo
sanonut, ettei äidin siitä tarvitse huolehtia, sillä hänellä,
Trevillolla, on siellä kotipuolella oma pieni maapaikka ja pieni
asuinrakennus, vaikka häntä huvitti lähteä maailmaa katsomaan. -- Pian
sai hän Mari-Seplin puolelleen, ja heti paikalla häiden jälkeen tahtoi
tämä lähteä vuoristosta. Tuon tuostakin kirjoitti hän sitte äidilleen,
että he menestyvät hyvin ja että Trevillo on paras mies koko
maailmassa.

"Mutta noin viisi tai kuusi vuotta takaperin astui Trevillo eräänä
päivänä Anna-Deten luokse tupaan; pientä poikaa hän talutti kädestä ja
sanoi: 'Tämä, äiti, on ainoa, mitä minulla Mari-Seplistä on jäljellä;
hän itse lepää haudassaan toisten lapsukaistensa vieressä. Tämä oli
hänen ensimäisensä ja rakkaimpansa.'

"Tämän kaiken on Anna-Dete minulle kertonut. Ja sitte oli Trevillo
istuutunut samalle penkille, missä hän ensin oli nähnyt Mari-Seplin ja
sanonut haluavansa pienen poikansa kanssa jäädä tänne asumaan, jos äiti
vain suostuisi siihen; sillä tuolla alhaalla hän ei enää jaksanut elää.

"Tämähän oli Anna-Detelle samalla iloksi ja suruksi. Pikku Riko oli
silloin noin neljän vuoden vanha, hiljainen ja miettiväinen lapsi, joka
ei melunnut eikä juonitellut. Mutta viimeinen ilo se oli Anna-Detelle,
sillä vuoden päästä hän jo kuoli, ja ihmiset neuvoivat Trevilloa
ottamaan Anna-Deten sisaren hoitamaan taloutta ja lasta."

"Vai niin, vai niin", sanoi opettaja, kun mummu oli lopettanut
kertomuksensa, "tätä kaikkea en ole tiennyt. Ehkä vielä joskus ilmestyy
Trevillon sukulaisia, joita voimme pyytää tekemään jotain pojan
hyväksi."

"Sukulaisia!" huokasi mummu. "Onhan tämä tätikin sukulainen, mutta ei
poika häneltä saa montakaan hyvää sanaa vuodessa."

Opettaja nousi vaivoin seisomaan. "Alaspäin olen minäkin menossa",
sanoi hän päätään pudistaen; "en tiedä, mihin voimani ovat hävinneet".

Mummu koki lohduttaa häntä ja sanoi: "Tehän olette vielä nuori mies
minun rinnallani." Mutta ihmetellen hän sittenkin jäi katselemaan,
kuinka hitaasti opettaja jatkoi matkaansa.




SEITSEMÄS LUKU.

Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän".


Nyt tuli kauniita kesäpäiviä, ja mummu koetti niin paljon kuin
mahdollista hankkia Stinelille tuon tuostakin jonkun vapaahetken; mutta
kodissa karttui työtä yhä enemmän. Riko seisoi pitkät ajat kotinsa
kynnyksellä ja katseli vastapäistä ovea, odotellen, että Stineli pian
tulisi.

Syyskuussa, kun ihmiset usein istuivat asuntojensa edustalla iloiten
viimeisistä lämpimistä illoista, istui opettajakin joskus oman ovensa
luona; mutta hän näytti laihtuneelta, ja henkeä ahdisti yhä enemmän.
Eräänä aamuna, kun hän aikoi nousta vuoteeltaan, eivät voimat
riittäneetkään, ja hän vaipui takaisin päänalukselleen. Siinä hän sitte
makasi aivan hiljaa ja alkoi ajatella miten kävisi, kun hänen täytyi
kuolla. Hänellä ei ollut lapsia, ja hänen vaimonsa oli aikoja sitten
kuollut; taloutta hoiti vain vanha palvelija. Pääasiallisesti hän
tuumaili, mihin hänen tavaransa joutuisivat, kun häntä ei enää olisi,
ja kun hän tuli katsoneeksi viuluaan, joka riippui seinällä aivan
vastapäätä, sanoi hän itsekseen: "Tuokin minun täytyy jättää." Ja hänen
mieleensä muistui se päivä, jolloin Riko oli seisonut hänen edessään
viulua soittamassa, ja hän olisi paljon kernaammin suonut viulunsa
pojalle kuin eräälle kaukaiselle sukulaiselle, joka ei lainkaan osannut
soittaa. Sitte hän ajatteli, että ehkäpä Riko voisi ostaa viulun, jos
se olisi saatavissa huokealla hinnalla; ehkä isä sittekin oli jättänyt
pojalle hiukan peruja. Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että jos
hänen kerran on luovuttava viulusta, ei hänellä rahoistakaan enää ole
hyötyä. Mutta voiko hän noin vaan ilmaiseksi lahjoittaa pois
soittokoneen, joka oli hänelle maksanut kaksitoista hohtavaa
hopearahaa? Näin hän yhä tarkemmin tuumaili, miten tässä olisi
meneteltävä; kuinka mahdotonta hänen oli ihan ilmaiseksi antaa pois
viulunsa ja kuinka siitä toki olisi jotakin saatava. Mutta lopulta
selvisi aina, että mihin ei voinut viedä viulua mukanaan, sinne ei
voinut viedä muutakaan tavaraa, vaan kaikki oli jätettävä tänne.

Sillä välin oli kuume noussut nousemistaan ja kaiken iltaa ja koko yön
vaivasivat kaikellaiset ajatukset häntä ja mieleen muistui vanhoja
asioita, jotka hän jo aikoja sitten oli unohtanut, ja ne ahdistivat
häntä niin, että hän aamulla oli lopen väsynyt ja hautoi vain yhtä
ajatusta: hän tahtoi kernaasti tehdä jotain hyvää; heti paikalla hän
tahtoi tehdä jonkun hyvän työn.

Hän koputti sauvallansa seinään, kunnes vanha palvelija astui
huoneeseen, ja tämän hän lähetti mummun luo pyytämään vanhusta tulemaan
koululle; mutta hänen oli tultava heti.

Pian mummu saapuikin sairaan luo; mutta ennenkuin hän ennätti
kuulustella tämän vointia, sanoi opettaja: "Olkaa hyvä ja ottakaa tuo
viulu seinältä ja viekää se pienelle orpopojalle; minä lahjoitan sen
hänelle; hänen on vain hoidettava sitä hyvin."

Mummu oli hyvin ihmeissään ja tuon tuostakin hän huudahti: "Mitähän nyt
Riko tekee? Mitähän Riko sanoo?"

Sitte mummu huomasi, että opettaja näytti hiukan levottomalta,
ikäänkuin asialla olisi ollut kiire. Sentähden mummu heti heitti
hyvästi ja riensi lahja kainalossa kedon poikki niin kiireesti kuin
pääsi. Hän tuskin itse malttoi odottaa hetkeä, jolloin Riko saisi
tietää onnestaan.

Tuolla Riko seisoikin ovensa edustalla; mummu viittasi häntä luokseen,
ja hän juoksi vanhusta vastaan.

"Katsopas, Riko", sanoi mummu ja näytti hänelle viulua, "tämän lähettää
opettaja sinulle lahjaksi; se on nyt sinun".

Riko seisoi kuin unta nähden, mutta totta se sittekin oli; mummu
todella ojensi hänelle viulua.

"Ota se, Riko, se on nyt sinun", sanoi mummu taas.

Vapisten ilosta ja liikutuksesta tarttui Riko viuluunsa, laski sen
käsivarrelleen ja katsoi siihen yhtä mittaa ikäänkuin peljäten, että se
vielä voisi hävitä häneltä, jos hän vain hiukan liikahtaisi.

"Sinun on myöskin hoidettava sitä hyvin", täydensi mummu saamaansa
tehtävää; mutta hänen täytyi samalla nauraa, niin turhalta tuntui
hänestä tämä varoitus. "Ja, Riko, muista myöskin opettajaa äläkä
milloinkaan unohda mitä hän on tehnyt sinulle; hän on nyt hyvin
sairas."

Nyt mummu meni tupaansa, ja Riko riensi aarteineen ullakkokamariinsa,
missä hän aina sai olla yksin.

Sinne hän istuutui ja soitti soittamistaan ja unohti tykkänään syömisen
ja juomisen ja ajan kulun. Vasta kun alkoi hämärtää, nousi hän ja meni
portaita alas. Täti tuli kyökistä ja sanoi: "Huomenna saat syödäksesi,
tänään olet käyttäytynyt niin, ettet saa mitään ruokaa."

Rikon ei ollut vähintäkään nälkä, vaikkei hän ollut syönyt sittekuin
aamulla aikaisin. Ei hän nytkään olisi muistanut ruokaa ja meni
sentähden varsin iloisena naapuriin, missä pujahti kyökkiin; hän etsi
nyt mummua. Stineli seisoi uunin vieressä tulta sytyttämässä. Kun hän
näki Rikon, alkoi hän heti riemusta huutaa, sillä siitä saakka kun
mummu oli kertonut mitä oli tapahtunut, oli lattia kaiken päivää
polttanut hänen jalkojaan; hän olisi halunnut ulos ilmaisemaan iloaan
Rikolle; mutta hän ei voinut päästä pois silmänräpäykseksikään. Nyt hän
oli aivan kuin suunniltaan ja huusi yhtä mittaa: "Nyt se on sinun! Nyt
se on sinun!"

Melun kuultuaan tuli mummu tuvasta, ja Riko meni heti hänen tykönsä ja
sanoi: "Mummu, voinko mennä kiittämään opettajaa, kun hän on niin
sairas?"

Mummu mietti hetkisen, sillä opettaja oli jo aamulla näyttänyt kovin
sairaalta; sitte sanoi hän: "Odota hiukan, Riko, minä tulen mukaasi",
ja meni panemaan yllensä puhtaan esiliinan. Sitte he yhdessä läksivät
koulutalolle. Mummu meni ensin opettajan huoneeseen, sitte Riko tuli
hiljaa jäljestä, viulu kädessä; sillä siitä saakka kun hän sen sai, ei
hän silmänräpäykseksikään ollut laskenut sitä luotaan.

Opettaja makasi hyvin heikkona; Riko astui vuoteen viereen ja katsoi
viuluaan; hän ei saanut sanaa suustansa, mutta hänen silmänsä loistivat
niin, että opettaja varmaankin ymmärsi hänet. Hän katsoi iloisesti
poikaa ja nyykäytti päätään. Sitte hän viittasi mummua luokseen. Riko
astui syrjään ja opettaja sanoi heikolla äänellä: "Mummu, minulle olisi
mieleistä, jos rukoilisitte 'Isä meidän'; minua niin peloittaa."

Samassa kuuluikin rukouskellon soitto. Riko pani heti kätensä ristiin,
samoin teki mummukin ja rukoili "Isä meidän". Sitte oli huoneessa ihan
hiljaista. Mummu kumartui hiukan ja painoi vanhan naapurinsa silmät
umpeen; sillä hän oli kuollut. Sitte hän tarttui Rikon käteen ja läksi
hiljaa hänen mukanaan huoneesta.




KAHDEKSAS LUKU.

Sils-järven rannalla.


Sulasta ilosta ei Stineli päässyt tasapainoon koko viikkona; hänestä
tuntui aivan kuin tässä viikossa olisi ollut kymmenen päivää, sillä
sunnuntai vain ei ottanut tullakseen.

Mutta kun se vihdoinkin tuli ja kultainen päivänpaiste valaisi
syksyisiä vuoria, ja kun hän taas pääsi Rikon kanssa kukkulalle honkien
alle ja kimalteleva järvi oli heidän edessään, silloin oli hän niin
täynnä iloa, että hänen täytyi hyppiä sammalikossa ja huutaa riemusta.
Ja sitte hän istui jyrkänteen äärimäiselle reunalle voidakseen oikein
nähdä kaiken tämän ihanuuden: päivänpaisteiset kukkulat ja järven ja
avaran sinitaivaan.

Siinä hän huusi: "Tule, Riko, nyt me laulamme, kauan, oikein kauan!"

Silloin Riko asettui istumaan Stinelin viereen ja viritti viulunsa;
sillä se oli tietysti otettu mukaan.

Sitte alkoivat lapset laulaa:

    "Hoi, lampahat pienet,
    pois vuorelta vaan" --

Kaikki värssyt he lauloivat; mutta Stineli ei vieläkään saanut
kyllikseen.

"Lauletaan vielä", sanoi hän ja alkoi itse sepittää:

    "Hoi, vuorelle, lampaat,
    nyt joutuisaan;
    Jo aurinko nousi,
    käy tuulemaan!"

Rikokin lauloi mukana ja oli iloinen ja sanoi: "Laula vielä."

Stineli oli aivan haltioissaan ilosta; hän katseli ylöspäin ja alaspäin
ja lauloi taas:

    "Te lampaat, te lampaat --
    sinitaivahan nään
    ja nurmella niityn
    punakukkasen pään."

Ja Riko soitti viulua ja lauloi mukana ja sanoi: "Laula vielä!"

Silloin katseli Stineli nauraen Rikoa ja lauloi:

    "Tyttö naurua täysi,
    poika murheissaan. --
    No, järvi kuin järvi,
    se vettä on vaan!"

Jo nauroi Rikokin ja lauloi ja sanoi: "Laula vielä!"

Silloin Stineli taas alkoi ja Riko soitti viuluaan. Ja Stineli lauloi:

    "Kas lampaat, kas lampaat,
    ne hyppielee --
    vaan riemunsa syytä
    ken ymmärtänee?

    Ja poika ja tyttö
    ne rannalla on. --
    Ken mitään ei mieti,
    on murheeton!"

Sitte he taas alkoivat alusta, lauloivat kaikki värssyt perättäin ja
olivat hyvin mieltyneitä lauluunsa; ja kun se oli lopussa, alkoivat he
jälleen alusta, sitte vielä kerran, ja niin kymmeniä kertoja, ja jota
useammin he sitä lauloivat, sitä enemmän he siihen mieltyivät.

Sitte Riko vielä soitti muutamia säveleitä, jotka hän oli oppinut
isältään, mutta vähän ajan päästä he tarttuivat taas omaan lauluunsa.

Kesken kaikkea herkesi Stineli laulamasta ja huusi: "Nyt johtui
mieleeni miten sinä voit mennä katsomaan sitä omaa järveäsi, vaikkei
sinulla olekaan rahaa."

Riko herkesi äkkiä soittamasta ja katsoi uteliaasti Stineliä.

"Näetkös", jatkoi tyttö innokkaasti, "nyt sinulla on viulu ja nyt sinä
osaat laulun. Kun näet ravintolan, täytyy sinun asettua oven
ulkopuolelle laulamaan lauluasi |a soittamaan viuluasi; silloin ihmiset
antavat sinulle ruokaa ja yösijaa, sillä he näkevät, ettet ole
kerjäläispoika. Sillä tavalla voit kulkea aina järvelle saakka ja
kotimatkalla voit taas tehdä samalla tavalla."

Riko kävi hyvin miettiväiseksi; mutta Stineli ei antanut hänelle
tuumaamisen aikaa, sillä hän tahtoi heti laulaa vielä kerran.

Laulaessaan he eivät kuulleet rukouskellon soittoa, ja vasta kun alkoi
hämärtää, huomasivat he, että oli aika mennä kotiin; jo kaukaa he
näkivätkin mummun, joka huolissaan odotteli heitä.

Mutta tällä kertaa oli Stineli niin innostunut, ettei huolet häntä
masentaneet. Hän juoksi mummun luo ja huusi: "Ette usko, mummu, kuinka
hyvin Riko osaa soittaa viulua. Ja meillä on nyt oma laulu, ihan oma.
Me laulamme sen heti teille."

Ja ennenkuin mummu sai sanaakaan suustansa, lauloivat he helein äänin
viulun säestäminä koko laulunsa alusta loppuun, ja mummu kuunteli
kernaasti lasten raikkaita ääniä. Hän oli taas istuutunut pölkylleen,
ja kun lapset olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tule tänne, Riko, nyt
sinun vielä on soitettava minulle laulunen ja me laulamme sen kaikki
yhdessä. Osaatko sinä laulun: 'Nyt mielin, kielin laulamaan'?"

Riko sanoi ehkä joskus kuulleensa sen, vaan ei oikein muistavansa;
mutta jos mummu kerran laulaa sen, niin koettaa hän hiljaa soittaa
säveltä viulullaan, ehkä hän sitte jo osaakin.

"No, minä, vapiseva-ääninen, rupean sitte esilaulajaksi", sanoi mummu;
mutta hän lauloi kuin lauloikin vallan hyvillään yhden värssyistä, ja
vaikka ääni vapisikin, oli sävel aivan oikea, ja Riko oppi sen pian,
sillä hän oli tosiaan jo ennen sen kuullut.

Nyt he pääsivät alkamaan, ja värssy värssyltä lausui mummu lapsille
ensin sanat, ja sitte he kaikki iloisesti lauloivat:

    "Nyt mielin, kielin laulamaan
    käyn Luojan kiitosta.
    Min Herrastani tiedän vaan
    sen tahdon kertoa!

    Mä tiedän, kallis Herramme
    on ikiarmon vuo,
    mi myöhään, varhain kaikille
    niin paljon hyvää suo.

    Kuin nurkua siis sydän voi,
    yöt, päivät surra vaan,
    kun Herra, joka meidät loi,
    on altis auttamaan!

    Ei erhetysten pelkoa,
    kun Herra johdattaa.
    Niin, Hänen kaikki aikeensa
    ne parhaan lopun saa.

    Siis taivu Herran johtohon
    sa hiljaa vaieten,
    niin osanasi rauha on
    ja riemu ijäinen."

"Kas niin", sanoi mummu tyytyväisenä, "se oli oikea iltasiunaus; nyt,
lapset, voitte lähteä rauhassa levolle".




YHDEKSÄS LUKU.

Salaperäinen tapaus.


Kun Riko saapui kotiinsa tavallista myöhemmin -- sillä laulun jälkeen
hän oli vielä viipynyt ulkona noin puoli tuntia -- syöksähti täti hänen
eteensä.

"Joko sinä taas alat elää entiseen tapaasi?" huusi hän. "Ruoka odotti
pöydällä koko tunnin; nyt se on viety pois. Mene heti huoneeseesi ja
jos sinusta tulee maankulkuri ja renttu, niin ei se ole minun syyni.
Kernaimmin tekisin vaikka mitä, kuin hoitaisin sinun kaltaistasi
poikaa."

Riko ei milloinkaan ollut vastannut halaistua sanaa, kun täti häntä
soimasi; mutta tänä iltana hän katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Voinhan
minä väistyä teidän tieltänne, täti."

Täti työnsi säpin ulko-oven eteen niin että paukahti; sitte hän töytäsi
tupaan ja paiskasi oven kiinni. Riko kapusi pimeään huoneeseensa. --

Seuraavana päivänä, kun naapurin koko suuri perhe, vanhemmat, mummu ja
kaikki lapset istuivat iltasta syömässä, tuli täti juosten ja huusi
tuvan ovelta, että tiedetäänkö täällä missä Riko on? Hän ainakaan ei
tiedä pojasta mitään.

"Kylläpä tuo tulee, kun illallisaika on käsissä", sanoi isä
levollisesti.

Mutta nyt täti tuli järkiään tupaan; hän näet oli vain aikonut huutaa
poikaa pois sieltä, sillä siellähän tämä muka tietysti oli! Nyt hän
kertoi, ettei Riko ollut tullut aamiaista syömään eikä päivällistäkään,
eikä hän viime yönä ollut maannut vuoteessaan, sillä se oli aivan
samassa kunnossa kuin eilen illalla, ja hän, täti, uskoi varmasti, että
poika jo ani varhain aamulla oli lähtenyt tyhjänpäiväisille retkilleen,
sillä kun hän aikoi avata ovea, oli säppi vedetty pois sisäpuolelta;
mutta hän oli ensin arvellut, että ehkä hän itse vihoissaan oli
unohtanut lukita oven, sillä ei kukaan ihminen tiennyt, kuinka paljon
harmia hänellä oli pojasta.

"Hänelle on jotain tapahtunut", arveli isä. "Ehkä hän on pudonnut
rotkoon ylhäällä vuorilla; sellaista sattuu usein pienille pojille,
jotka kiipeilevät kaikkialle. Teidän olisi pitänyt ilmoittaa tämä vähän
aikaisemmin", jatkoi hän hitaasti. "Häntä on etsittävä, mutta yöllä ei
näe mitään."

Mutta nyt suuttui täti ja nosti kauhean melun. Jo hän oli arvannutkin,
että häntä tästä vietä soimataan; mutta niinhän aina käy, kun
vuosikausia vain kärsii eikä edes valita.

"Ei kukaan ihminen usko", huusi hän -- ja lausui suoraan totuuden --
"miten salakavala, petollinen ja paatunut tuo poika on ja kuinka
raskaaksi hän on tehnyt elämäni näinä neljänä vuotena; kulkuri hän on,
maankiertäjä ja pahanpäiväinen renttu."

Mummu oli jo aikoja sitten lakannut syömästä. Hän oli noussut pöydästä
ja asettunut tädin eteen, joka yhä vielä pauhasi.

"Lakatkaa jo, naapuri, lakatkaa", oli mummu jo pariin kertaan sanonut,
ennenkuin sai toisen vaikenemaan. "Minäkin tunnen Rikon ja olen
tuntenut hänet aina siitä saakka, kun hän pienenä poikana tuotiin
mummunsa luokse. Teidän sijassanne en enää sanoisi sanaakaan, vaan
kävisin hiukan miettimään, eikö poika, jota tapaturma on voinut kohdata
ja joka ehkä tällä hetkellä seisoo Jumalan kasvojen edessä, eikö hän
siellä voisi syyttää erästä, joka huolimattomuutensa lisäksi vielä
pahoilla puheillaan tekee hänelle suurta vääryyttä."

Tädin mieleen oli jo monesti johtunut kuinka Riko edellisenä iltana oli
katsonut häneen ja sanonut: "Voinhan minä väistyä teidän tieltänne."
Unohtaakseen tämän oli hän juuri melunnutkin niin kauheasti. Nyt ei hän
rohjennut katsoa mummua silmiin, sanoi vaan lähtevänsä pois; ehkä Riko
jo oli tullut kotiin, jota hän nyt todella hartaasti toivoi.

Siitä päivin ei täti koskaan sanonut mummulle pahaa sanaa Rikosta, eikä
muutenkaan puhunut pojasta hänelle. Hän uskoi, niinkuin kaikki muutkin,
että poika oli kuollut, ja oli hyvillään siitä, ettei kukaan tiennyt
mitä tämä oli sanonut hänelle viimeisenä iltana.

Seuraavana päivänä Rikon häviämisen jälkeen meni Stinelin isä tarhasta
hakemaan seivästä. Hän oli sanonut pyytävänsä pari naapuria mukaansa
hakemaan Rikoa vuorilta ja jäätiköiltä.

Stineli oli hiipinyt isän luokse ja tämä sanoi: "Hyvä on, tule sinä
vain mukaan hakumatkalle; sinä voit paremmin kuin minä pujahtaa joka
soppeen."

Vasta kun isä oli saanut käsiinsä pitkän papuseipään, sanoi Stineli:
"Mutta isä, jos Riko onkin lähtenyt kävelemään pitkin maantietä, niin
ei suinkaan hän sitte ole voinut pudota rotkoihin?"

"Ehkä hän sittekin on voinut pudota", sanoi isä. "Tuollaiset
ymmärtämättömät pojat voivat poiketa tieltä, ja huomaamattaan joutua
vaaranpaikkoihin; ja Riko kulki aina niin mietteissään."

Stineli tiesi kyllä tämän paremmin kuin kukaan muu ja siitä saakka hän
joutui suureen sydäntuskaan, ja tämä tuska yltyi päivä päivältä, niin
ettei hän lopulta voinut syödä eikä nukkua, ja kaikki toimensa hän
suoritti ikäänkuin hän ei itse olisi ollut niissä mukana.

Rikoa ei löytynyt, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Häntä ei enää etsitty
ja ihmiset koettivat lohduttautua sanomalla: "Parasta se olikin
orpopojalle. Turvaton raukka hän oli, jolla ei ollut ketään omaisia."




KYMMENES LUKU.

Alkaa hiukan selvitä.


Mutta Stineli tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi ja laihemmaksi. Pikku
lapset huusivat: "Ei Stineli enää kerro meille satuja, eikä hän enää
naura." Äitikin sanoi isälle: "Etkö sinä sitte huomaa? Eihän tuo ole
ensinkään entisellään." ja isä sanoi: "Siitähän se tulee, kun hän
kasvaa niin rajusti. Hänelle on aamuisin annettava lämmintä
vuohenmaitoa."

Mutta kun kolme viikkoa oli näin kulunut, otti mummu eräänä iltana
Stinelin huoneeseensa ja sanoi: "Kuulehan Stineli, minä huomaan hyvin,
ettet sinä voi unohtaa Rikoa; mutta sinun on muistettava, että hyvä
Jumala on ottanut hänet pois, ja koska Jumala on tehnyt sen, niin se
ihan varmasti on Rikolle hyväksi, sen me vielä kerran tulemme
näkemään."

Silloin Stineli alkoi itkeä niin katkerasti, ettei mummu milloinkaan
ennen ollut nähnyt hänen noin itkevän, ja hän nyyhkytti ääneen: "Ei
hyvä Jumala sitä ole tehnyt, minä sen olen tehnyt, mummu; sentähden
täytyy minun ihan kuolla tuskasta, sillä minähän kehoitin Rikoa
lähtemään järveään katsomaan ja nyt hän on pudonnut rotkoon ja kuollut,
ja häneen on koskenut hyvin kipeästi, ja se on kaikki minun syyni." Ja
Stineli itki ja nyyhki niin, että sitä kävi sääliksi katsella.

Mummusta tuntui ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen
sydämeltään; hänkin oli uskonut, että Riko oli kuollut, ja häntä oli
alituiseen vaivannut se ajatus, että huono kohtelu oli saanut
poikapoloisen juoksemaan pois kotoaan ja että hän nyt ehkä makasi
kuolleena järven pohjassa tai oli saanut surmansa metsässä. Nyt hänessä
syttyi uusi toivo.

Hän sai Stinelin siihen määrin rauhoitetuksi, että tämä voi kertoa
kaikki mitä tiesi järvestä, josta mummu itse ei tiennyt mitään; kuinka
Riko alituisesti oli puhunut järvestä, joka aina veti häntä puoleensa
ja kuinka Stineli oli keksinyt miten sinne voisi päästä. Tyttö oli
aivan varma siitä, että Riko oli lähtenyt tälle matkalle, mutta isän
puhe rotkoista oli vienyt häneltä kaiken toivon.

Mummu tarttui lapsen käteen ja veti hänet luoksensa: "Tule tänne,
Stineli", sanoi hän hellästi, "minun täytyy selittää sinulle asia.
Muistatko mitä sanotaan siinä vanhassa laulussa, jonka viimeisenä
iltana lauloimme Rikon kanssa?"

    "Niin, Hänen kaikki aikeensa
    ne parhaan lopun saa!"

"Näetkös, vaikka emme voi huomata, että hyvä Jumala itse olisi tehnyt
tämän, niinkuin huomaisimme sen, jos hän olisi antanut Rikon heti
kuolla vuoteessaan, niin on hänen kätensä kuitenkin ohjannut asiain
menoa, ja vaikka sinä oletkin menetellyt hiukan nurinpäin, niin voi hän
kuitenkin ohjata tällaisen pienen Stinelinkin toimia. Kaiken ikäsi on
sinun nyt pidettävä mielessäsi tämä väärä menettelysi ja kuinka käy,
kun lapset lähtevät pois avaraan maailmaan ja ryhtyvät asioihin, joista
eivät ymmärrä mitään, eivätkä hiisku sanaakaan vanhemmille eikä
mummulle, jotka kuitenkin tarkottavat heidän parastaan. Mutta nyt on
hyvä Jumala antanut tapahtua näin, ja niin voimme varmasti toivoa, että
kaikki vielä päättyy hyvin.

"Pidä kaikki tämä mielessäsi, Stineli, äläkä milloinkaan unohda mitä
nyt olet oppinut. Mutta kun sinun taas tulee oikein ikävä, niin saat
rukoilla hyvää Jumalaa kääntämään hyväksi sen pahan, minkä sinä ja Riko
olette tehneet. Sitte sinä taas saat olla iloinen, ja minäkin tahdon
olla iloinen, sillä minä uskon varmasti, että Riko vielä elää, ja ettei
hyvä Jumala ole hyljännyt häntä."

Siitä päivin oli Stineli taas iloinen, ja vaikka hän joka askeleella
kaipasi Rikoa, ei entinen tuska eivätkä omantunnon soimaukset enää
vaivanneet häntä, ja joka päivä hän katseli tietä pitkin, odotellen
että Riko tulisi Malojasta päin. Näin kului aika, mutta Rikosta vain ei
kuulunut mitään.




YHDESTOISTA LUKU.

Pitkä matka.


Riko oli tuona sunnuntai-iltana istuutunut tuolille pimeässä
huoneessaan. Siinä päätti hän istua siksi, kunnes täti oli mennyt
nukkumaan.

Stinelin keksimä matkustustapa oli tuntunut Rikosta hyvin helpolta, ja
hän alkoikin heti tuumata, milloin olisi paras lähteä matkalle, sillä
hän aavisti, ettei täti päästäisi häntä menemään, vaikka hän samalla
tiesi, ettei häntä suurestikaan kaivattaisi.

Kun hän sitte kotiin tullessaan sai noin kovat nuhteet, ajatteli hän:
"Minäpä lähden heti paikalla, kun täti vain on mennyt vuoteeseen."

Pimeässä huoneessa istuissaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka hauskaa
olisi, jos ei moneen päivään tarvitsisi kuulla tädin torumisia ja
kuinka hän kotiin tullessaan toisi Stinelille suuren vihkon punaisia
kukkia. Samassa hän taas näki selvästi edessään päivänpaisteisen rannan
ja sinervät vuoret, ja niitä ihaellen hän nukkui.

Mutta hän ei ollut varsin mukavassa asennossa, sillä hän piti vielä
viulua kädessään; sentähden hän heräsi, kun vielä oli aivan pimeä. Nyt
hänelle kerrassaan selvisi miten oli meneteltävä. Hänellä oli vielä
yllään pyhänuttu; sehän oli hyvä. Lakkikin oli vielä päässä. Viulun hän
pisti kainaloonsa ja hiipi hiljaa alas portaita, veti säpin ovesta ja
astui ulos kylmään aamu-ilmaan.

Vuoren yläpuolella näkyi jo vieno päivän sarastus ja Silsessä
kaakottivat kanat. Hän käveli reippaasti eteenpäin, jotta pian pääsisi
ohi talojen ja joutuisi kylästä suurelle tielle. Nyt hän jo saavuttikin
sen ja kulki sitte tyytyväisenä eteenpäin; kaikki oli niin tuttua,
sillä hän oli usein käynyt täällä isän kanssa. Ei hän oikein tiennyt
kauanko kesti, ennenkuin hän saapui Malojaan, mutta pitkältä matka
tuntui; ehkä hän oli hyvinkin astunut pari tuntia.

Mutta nyt oli vähitellen tullut kirkas päivä ja kun hän vihdoin saapui
Malojan ravintolan edustalle, mistä hän isän seurassa usein oli
katsellut alaspäin vievää tietä, silloin aamu-aurinko valaisi vuoria,
ja honkien latvat olivat kuin kultaa.

Riko istahti maantien viereen. Hän oli hyvin väsynyt, ja vasta nyt
tuntui, ettei hän ollut syönyt sitte kuin eilen sai päivällistä. Mutta
ei hän siltä ollut allapäin, sillä täältähän matka vei alaspäin ja
tästä puoleen siis järvi voi milloin tahansa sukeltaa esiin. Hänen
siinä istuissaan tulla rämistivät suuret kyytivaunut ylös mäkeä. Riko
oli jo monesti nähnyt nämä vaunut, kun ne kulkivat Silsen läpi ja aina
hän oli silloin arvellut, että kuski varmaankin on onnellisin ihminen
maailmassa, hän kun saa piiska kädessä istua korkealla istuimellansa ja
sieltä hallita viittä hevostaan. Nyt hän kerran sai nähdä tämän
onnellisen miehen aivan läheltä, sillä kyytivaunut seisahtuivat
ravintolan edustalle. Riko ei siirtänyt silmiään tästä merkillisestä
miehestä, joka astui alas korkealta istuimeltaan ja meni sisään. Pian
hän palasi, kädessään suunnattoman suuri kappale ruisleipää, jonka
päällä oli tavattoman paksu juustokimpale.

Nyt veti ajaja esille terävän veitsen; sillä hän alkoi leikellä leipää
kappaleiksi, joista sitten pisteli vuoron perään hevostensa suuhun.
Tuon tuostakin tuli hänen omakin vuoronsa, mutta hänen leipäpalaselleen
osui aina mehukas juustosirpale. Kun he nyt siinä tyytyväisinä syödä
mukelsivat, katseli ajaja hiukan ympärilleen ja samassa hän huusi:
"Hei, pieni soittaja, tahdotko sinäkin osasi? Tulepas tänne
lähemmäksi?"

Vasta nähdessään muiden syövän oli Riko tuntenut kuinka kova nälkä
hänen oli. Mielihyvällä noudatti hän kutsua ja meni ajajan luokse. Tämä
leikkasi hänelle hämmästyttävän suuren juustopalasen, jonka hän pani
vielä paljon suuremmalle leipäpalaselle, niin että Riko tuskin tiesi
miten siihen oli ryhdyttävä.

Hänen täytyi laskea viulunsa hetkeksi maahan. Ajaja katseli
mielihyvällä kuinka Riko haukkasi aamiaistaan, ja samalla kun hän itse
jatkoi tointaan, sanoi hän:

"Sinä näytät olevan pieni viulunsoittaja. Osaatko sinä myöskin soittaa
jotain?"

"Osaan, kaksi laulua ja sitten vielä yhden isältä oppimani."

"Vai niin, ja mihin sinä nyt olet menossa pienine jalkoinesi?" jatkoi
ajaja kuulusteluaan.

"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko totisesti.

Nyt pääsi ajajalta niin suuri nauru, että Riko hämmästyneenä katsoi
häneen.

"Olet sinä hyvä matkamies", nauroi ajaja, "et taida tietää kuinka pitkä
matka sinne on, ja että tuollainen pieni soittoniekka saa juosta
kenkänsä anturat puhki, ennenkuin on saanut nähdä tippaakaan
Gardajärven vettä? Kuka lähettää sinut tuonne kauas?"

"Minä läksin vain itsestäni", sanoi Riko.

"Tuollaista poikaa en ole ennen tavannut", nauroi hyväluontoinen ajaja.
"Mistä sinä, soittaja, olet kotoisin?"

"Sitä en oikein tiedä; ehkä Gardajärven tienoilta", vastasi Riko hyvin
totisena.

"Onpa sekin vastaus!" Ajaja katsoi tarkoin poikaa. Karanneelta
kerjäläispojalta Riko ei ensinkään näyttänyt. Mustakiharainen,
pyhäpukuinen lapsi näytti oikein komealta; hienopiirteisissä,
vakavasilmäisissä kasvoissa oli niin jalo leima, ettei voinut muuta
kuin mielihyvällä katsella häntä.

Niin kävi varmaan ajajankin, sillä hän katsoi ensin kauan Rikoon ja
sitte vielä kerran oikein tarkoin ja sanoi sitte lopuksi
ystävällisesti: "Sinulla on passisi kasvoissasi, poikaseni, eikä se
olekaan huono passi, jos kohta et tiedä mistä olet kotoisin. Mitä annat
minulle, jos nostan sinut ajaja-istuimelle ja vien sinut tuonne alas?"

Riko hämmästyi. Ihanko tosissaan tuo mies lupasi viedä hänet korkeissa
vaunuissaan alas laaksoon? Sellaista onnea ei hän koskaan ollut
ajatellutkaan. Mutta mitä voi hän antaa ajajalle?

"Ei minulla ole mitään muuta kuin tämä viulu ja tätä en voi antaa",
sanoi hän suruissaan, vähän aikaa mietittyään.

"Ja mitäpä minä tuolla tekisinkään", nauroi ajaja. "Mutta nyt me
nousemme istuimelle -- ja sinä saat matkalla hiukan soitella minulle."

Riko tuskin uskoi korviaan; mutta toden totta! Ajaja nosti hänet yli
pyörän korkealle istuimelle ja kapusi itse jäljestä. Matkustajatkin
olivat taas nousseet vaunuihin, ovi oli suljettu ja nyt mentiin tietä
myöten alaspäin, samaa tuttua tietä, jota Riko niin usein oli katsellut
ylhäältäpäin ja jota myöten hän oli halunnut päästä kulkemaan. Nyt tuo
toivo oli toteutunut ja tällä tavoin vielä! Korkealla taivaan ja maan
välillä Riko kiiti ja voi tuskin todeksi uskoa, että hän itse nyt tässä
kulki.

Mutta nyt ajajakin rupesi miettimään, kenenkä poikaa hän siinä mahtoi
kiidättää eteenpäin.

"Sanopa minulle, sinä pieni matkamies, missä sinun isäsi on?" kysyi hän
ja lyödä läimäytti lujasti hevosia piiskallaan.

"Hän on kuollut", vastasi Riko.

"Vai niin, ja missä on äitisi?"

"Hän on kuollut."

"Vai on, mutta onhan sinulla kuitenkin iso-isä ja iso-äiti. Missä he
ovat?"

"He ovat kuolleet."

"Vai niin, vai niin, mutta onhan sinulla varmaan veli tai sisar; missä
ne ovat?"

"He ovat kuolleet", oli Rikon yksitoikkoinen, surullinen vastaus.

Kun ajaja huomasi että kerrassaan kaikki olivat kuolleet, ei hän sen
enempää kysellyt pojan sukulaisia, vaan virkkoi nyt: "Mikä oli isäsi
nimi?"

"Enrico Trevillo Peschierasta Gardajärven tienoilta", vastasi Riko.

Ajaja alkoi mielessään punnita näitä asioita ja ajatteli sitte: Poika
poloinen on jollain tavalla joutunut tänne vuoristoon ja hyvä on, kun
hän pääsee takaisin kotipuolelleen. Ja silleen se asia sitte jäi.

Kun sitte oli kuljettu ensimäinen, jyrkästi viettävä taival
vuoristotiestä ja tie oli muuttunut tasaisemmaksi, sanoi ajaja:
"Kuulehan, soittaja, nyt saat soittaa meille oikein iloisen laulun."

Silloin Riko veti esille viulunsa ja iloisena istuessaan siinä
korkealla istuimella ja sinitaivaan alla kiitäessään eteenpäin, alkoi
hän helein äänin kaikin voimin laulaa:

    "Hoi, lampahat pienet,
    pois vuorelta vaan!"

Mutta vaunujen katolla istui kolme ylioppilasta, jotka olivat lähteneet
huvimatkalle; ja kun Riko iloissaan ja innossaan soitteli ja lauloi
kaikki Stinelin sepittämät värssyt, alkoi vaunujen katolta kuulua kovaa
melua ja naurua, ja ylioppilaat huusivat: "Hoi, viuluniekka, alahan
laulusi alusta; mekin tahdomme laulaa kanssasi!"

Silloin Riko taas alkoi alusta, ja ylioppilaat yhtyivät lauluun ja
lauloivat täyttä kurkkua:

    "Te lampaat, te lampaat --"

Aina välillä he nauroivat niin tavattomasti, ettei Rikon soitosta
kuulunut vähääkään. Sitte he taas yhtyivät lauluun, ja yksi heistä
lauloi yksin:

    "Ken mitään ei mieti,
    on mnrheeton!"

Sitte toiset taas yhtyivät häneen ja lauloivat niin kovaa kuin ikänä
jaksoivat:

    "Te lampaat, te lampaat --"

Siten jatkettiin pitkät ajat, mutta kun Riko vihdoin lakkasi
soittamasta, huusivat ylioppilaat: "Jatka, viuluniekka, älä lakkaa!" ja
viskasivat hänelle pieniä rahoja, joita Rikolle karttui lakkiin koko
kasa.

Vaunuissa istuvat matkustajat avasivat kaikki vaunujen ikkunat ja
pistivät ulos päänsä kuullaksensa iloista laulua. Silloin Riko taas
alkoi laulunsa alusta ja ylioppilaat lauloivat mukana. Yksi lauloi
juhlallisesti sooloa:

    "No, järvi kuin järvi,
    se vettä on vaan!"

Ja sitte taas:

    "Ken mitään ei mieti,
    on murheeton!"

Ja sillä välillä lauloivat toiset kuorona kaikin voimin:

    "Te lampaat, te lampaat --"

Ja sitte he taas nauroivat ihan kuollakseen, niin etteivät pitkään
aikaan naurultaan voineet laulaakaan.

Mutta vihdoin ajaja seisautti vaunut, sillä nyt oli levähdettävä ja
syötävä päivällistä. Kun Rikon oli laskeuduttava maahan, piti ajaja
huolellisesti hänen lakkiaan kädessään, sillä siinähän oli kaikki hänen
saamansa rahat, ja Rikolla oli kyllin tekemistä viulunsa hoitamisessa.

Ajaja oli varsin tyytyväinen, kun hän laski lakin Rikon käteen ja
sanoi: "Sepä hyvä, että nyt voit saada päivällisen."

Ylioppilaatkin hyppäsivät toinen toisensa jälkeen vaunujen katolta, ja
kaikki tahtoivat nyt nähdä viuluniekkaa, sillä he eivät oikein selvästi
voineet nähdä häntä ylhäiseltä istuinpaikaltaan, ja kun he nyt näkivät
hinterän miehenalun, syntyi entistä suurempi ihmettely ja ilo; hyvästä
lauluäänestä päättäen olivat he luulleet laulajaa paljon suuremmaksi;
ja nytpä vasta syntyi aika ilonpito. He ottivat pojan keskellensä ja
astuivat laulaen ravintolaan. Kauniisti katettuun ruokapöytään
istutettiin Riko kahden ylioppilaan välille, ja he sanoivat pitävänsä
häntä vieraanaan. Kaikki kolme latoivat kilvan makupaloja hänen
lautaselleen, sillä ei toinen tahtonut olla toista tarkempi, ja
sellaista päivällistä ei Riko ikänään ennen ollut syönyt.

"Keltä sinä, pikku viuluniekka, olet oppinut kauniin laulusi?" kysyi
muuan ylioppilaista.

"Stineliltä; hän on itse sepittänyt sen", sanoi Riko totisesti.

Nuo kolme katsoivat toisiinsa ja taas syntyi uusi, äänekäs
naurunrähäkkä.

"Onpa se Stineli aika näppärä", huusi eräs, "nyt me huudamme 'eläköön!'
ja juomme hänen terveydekseen."

Rikon täytyi kilistellä lasiaan heidän kanssansa ja ilomielin hän
tekikin sen Stinelin terveydeksi.

Nyt oli lepoaika kulunut, ja kun taas seisottiin vaunujen vieressä,
tuli Rikon luo mies, jolla oli kädessään niin suunnattoman suuri sauva,
että olisi luullut hänen repäisseen maasta nuoren, kasvavan puun.
Yllään hänellä oli paksu keltaisenruskea vaatepuku.

"Tule tänne, pienokainen", sanoi hän. "Sinähän olet laulanut varsin
kauniisti. Minäkin kuulin laulusi tuonne vaunuihin, ja minä olen myös
tekemisissä lammasten kanssa, niinkuin sinäkin. Näetkös, minä olen
lammaskauppias, ja koska sinä olet laulanut niin kauniisti lampaista,
täytyy sinun saada jotain minultakin." Näin sanoen pisti hän kauniilla
hohtavan hopearahan Rikon käteen, sillä lakki oli jo tyhjennetty ja
rahat pantu taskuun.

Sitte nousi mies vaunuihin, ajaja nosti Rikon taas entiselle paikalleen
ja kohta lähdettiin ajamaan.

Kun vain ei kuljettu varsin kovaa vauhtia, tahtoivat ylioppilaat aina
kuulla soittoa ja Riko soitti kaikki sävelmät, mitkä ennen oli isältään
oppinut, ja viimeiseksi hän soitti:

    "Nyt mietin, kielin laulamaan!"

Tätä säveltä kuunnellessaan olivat ylioppilaat varmaankin makeasti
nukahtaneet, sillä oli syntynyt hiljaisuus. Leppoisa iltatuuli humisi
ja tähtiä alkoi ilmestyä taivaalle, kunnes niitä tuikki kaikkialla
mihin ikään Riko käänsi silmänsä. Poika ajatteli Stineliä ja mummua ja
heidän hommiaan, ja hänen mieleensä johtui, että näihin aikoihinhan
rukouskello soi ja nuo molemmat rukoilevat "Isä meitää". Niin hänkin
tahtoi tehdä; silloin tuntui ikäänkuin hän olisi ollut heidän luonansa.
Hän pani kätensä ristiin ja saneli tähtien tuikkeessa hartaasti "Isä
meidän" rukouksen.




KAHDESTOISTA LUKU.

Kuljetaan eteenpäin.


Rikokin oli nukahtanut. Hän heräsi siitä, että ajuri tarttui häneen
nostaakseen hänet alas. Nyt astuivat kaikki muutkin vaunuista ja nuo
kolme ylioppilasta tulivat Rikon luo, pudistivat hänen kättänsä ja
toivottivat hänelle onnellista matkaa. Eräs heistä huusi: "Sano
ystävälliset tervehdyksemme Stinelille!"

Sitte he hävisivät tien mutkaan ja Riko kuuli kuinka he vieläkin kerran
lauloivat:

    "Te lampaat, te lampaat --"

Siinä nyt Riko seisoi yön pimeydessä eikä aavistanut missä hän oli tai
mitä nyt oli tehtävä. Silloin hän muisti, ettei hän edes ollut
kiittänyt ajajaa, joka oli antanut hänen ajaa näin kauas, ja hän tahtoi
heti sen tehdä.

Mutta ajaja hevosineen oli hävinnyt ja ylt'ympärillä oli pilkkopimeätä;
kaukaa vain loisti lyhdyn valo, ja sitä kohden meni Riko. Lyhty riippui
tallin ovella, ja hevoset oli viety talliin. Oven edustalla seisoi tuo
vahvasauvainen mies ja näytti hänkin odottavan ajajaa. Rikokin asettui
oven edustalle odottamaan.

Lammaskauppias ei nähtävästi ensin pimeässä tuntenut poikaa, mutta
sitte sanoi hän hämmästyksissään: "Mitä! Oletko sinäkin, pienokainen,
täällä? Missä aiot viettää yösi?"

"En tiedä", vastasi Riko.

"Jopa jotakin! Tuollainen pieni pojannassikka kello yhdentoista aikaan
yöllä ja vieraalla maalla --"

Lammaskauppiaan täytyi suorastaan puhaltaa sanat suustansa, sillä
mielenliikutus salpasi häneltä hengen. Mutta hän ei tullut päättäneeksi
lausettaan, sillä ajaja tuli samassa tallista ja Riko juoksi hänen
luoksensa ja sanoi: "Minä haluaisin vielä kiittää teitä, kun otitte
minut mukaanne."

"Hyvä on, että vielä tulit; hevosia korjatessani unohdin sinut äsken,
mutta haluaisin kuitenkin jättää sinut jonkun tuttavan turviin. Teiltä,
hyvä ystävä, tahtoisin kysyä", jatkoi ajaja kääntyen lammaskauppiaan
puoleen, "ettekö tahtoisi ottaa poikaa mukaanne, koska kuitenkin
lähdette Bergamoon. Hän on matkalla Gardajärven tienoille, jonnekin;
hän on noita, jotka kulkevat sinne tänne -- ymmärrättehän."

Lammaskauppiaan mieleen johtui kaikenmoiset kertomukset varastetuista
ja hukkuneista lapsukaisista; lyhdyn valossa hän katseli säälien Rikoa
ja sanoi puoliääneen ajajalle: "Näyttääkin siltä kuin tuo ei olisi
oikeassa kuoressaan. Herraskaapu hänelle oikeastaan kuuluu. Minä otan
hänet mukaani."

Sitte kun hän vielä oli keskustellut ajajan kanssa eräästä
lammaskaupasta, jättivät he toisilleen hyvästit, ja kauppias viittasi
Rikoa tulemaan mukanaan.

Vähän aikaa astuttuaan meni mies erääseen taloon ja suoraan suureen
ravintolahuoneeseen, jonne asettui Rikon kanssa istumaan.

"Katsotaanpa nyt paljonko rahaa sinulla on mukanasi, jotta tietäisimme
mihin varat riittävät. Mihin paikkaan olet menossa?"

"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko niinkuin ennenkin. Hän
otti nyt esille kassansa, jossa oli koko joukko pieniä rahoja ja yksi
suurempi hopearaha.

"Onko sinulla vain yksi ainoa suurempi raha?" kysyi kauppias.

"On tämä, jonka sain teiltä", vastasi Riko.

Miestä näytti miellyttävän, että hän yksin oli antanut suuremman rahan,
ja että poika sen hyvin muisti; hänessä heräsi halu antaa hänelle
lisää. Kun sitte oli tuotu ruokaa pöytään, nyykäytti hyvinvoipa mies
pienelle kumppanilleen ja sanoi: "Tämän minä maksan ja yösijan myöskin,
niin tulet huomenna paremmin omillasi toimeen."

Riko oli niin väsynyt kaikesta laulamisesta, soittamisesta ja
matkustamisesta, jota oli kestänyt koko päivän, että hän tuskin jaksoi
syödä, ja tuskin oli hän tullut suureen huoneeseen, jossa hän
suojelijansa kanssa vietti yönsä, ja päässyt vuoteeseen, ennenkuin hän
vaipui raskaaseen uneen.

Varhain seuraavana aamuna ravisti voimakas käsi Rikon hereille. Poika
hyppäsi kiireesti vuoteestaan. Hänen kumppaninsa seisoi vieressä
matkapuvussa ja sauva kädessä. Ensin he menivät ravintolahuoneeseen,
jossa kauppias huusi kahvia. Sitte kehotti hän poikaa nauttimaan sitä
runsaasti, sillä nyt oli lähdettävä pitkälle matkalle, ja vieläpä
sellaiselle, joka antoi ruokahalua.

Kun tämä toimi oli tyydyttävästi suoritettu, lähtivät matkustajat pois
ja jonkun matkaa astuttuaan ja tehtyään eräässä nurkkauksessa äkki
käänteen, ilmestyi heidän eteensä suuri, välkkyvä järvi. Nytkös Rikon
silmät repesivät suuriksi ja liikutettuna hän huusi: "Gardajärvi!"

"Ei vielä pitkiin aikoihin, poikaseni. Tämä on vasta Comojärvi",
selitti hänen suojelijansa. Nyt he menivät laivaan ja kulkivat monta
tuntia järvellä, Riko katseli milloin päivänpaisteisia rantoja, milloin
siintäviä aaltoja, ja hänestä tuntui niin kodikkaalta. -- Sitte laski
hän hopearahansa pöydälle.

"Mitä, mitä, onko sinulla rahaa liiaksi?" kysyi kauppias, joka molemmin
käsin sauvaansa nojautuen katseli pojan hommia.

"Tänäänhän minun on itse maksettava", sanoi Riko. "Niinhän te eilen
sanoitte."

"Sinä, näemmä, otat huomioon, mitä sinulle sanoo, ja se on hyvä; mutta
ei ole tapana noin vain laskea rahaa pöydälle. Anna se minulle."

Sitte kauppias nousi ja lähti suorittamaan maksua laivamatkasta. Mutta
kun hän veti esiin pullean nahkakukkaronsa, joka oli aivan täynnä
samanlaisia rahoja, -- sillä hän oli kauppamatkalla -- niin ei hän
hennonut antaa pois pojan ainoata hopearahaa, vaan toi sen hänelle
takaisin, samalla kuin antoi hänelle matkalipun ja sanoi:

"Tuossa saat rahasi; ehkä hyvinkin tarvitset sen huomenna. Tänään olet
vielä minun luonani, mutta ei tiedä kuinka sinun sitte käy. Kun saavut
perille enkä minä enää ole luonasi, niin tiedätkö taloa, minne mennä?"

"En", vastasi Riko.

Kauppiaan valtasi suuri hämmästys, ja pojan kohtalo tuntui hänestä
hyvin salaperäiseltä. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä kysynyt sen
enempää; hän näet arveli, ettei hän siten kuitenkaan pääse asioista
selville. Postivaunun ajaja saa joskus selittää kaikki; hän varmaan
tietää asiat paremmin kuin pikku poika itse. Poikapoloista hän suuresti
sääli, sillä pian tämän oli jäätävä yksikseen.

Kun laiva seisahtui rantaan, tarttui mies Rikoa käteen ja sanoi: "Nyt
en heitä sinua, jotta et jäisi jälkeen; täytyy kulkea joutuisasti,
sillä uusi hevonen ei odota meitä."

Rikolla oli täysi työ juostessaan miehen rinnalla. Ei hän ennättänyt
katsoa oikealle eikä vasemmalle, ja pian saavuttiinkin paikalle, missä
seisoi jono kummallisia vaunuja. Pieniä portaita myöten hän nousi
kauppiaan kanssa erääseen niistä, ja nyt Riko ensi kerran eläissään
ajoi rautatiellä. Kun oli kuljettu noin tumiin verran, nousi kauppias
ja sanoi: "Nyt minä olen perillä, sillä kohta tulemme Bergamoon; mutta
sinä saat istua rauhallisesti, siksi kunnes tullaan viemään sinua ulos,
sillä minä olen pitänyt huolta kaikesta. Silloin astut pois junasta ja
olet perillä."

"Olenko silloin Peschierassa Gardajärven rannalla?" kysyi Riko. Mies
myönsi. Silloin Riko hartaasti kiitti suojelijaansa, sillä hän oli
hyvin ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää tämä oli hänelle tehnyt. Sitte he
erosivat toisistaan, ja ikävältä tuntui kumpaisestakin.

Riko istui aivan hiljaa nurkassaan; miettimiseen hänellä oli kyllin
aikaa, sillä ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään. Liikkumattomana
hän istui ainakin kolme tuntia, kunnes juna taas seisahtui, niinkuin
monta kertaa ennenkin.

Samassa astui eräs junailija vaunuun, otti Rikoa käsipuolesta, veti
hänet kiireesti ulos ja ohjasi alas portaita. Sitte hän viittasi
läheistä ylänköä kohden ja sanoi "Peschiera" ja samassa oli hän taas
vaunusillalla, ja juna lähti jyristen eteenpäin.




KOLMASTOISTA LUKU.

Kaukaisen, kauniin järven rannalla.


Riko siirtyi muutamia askeleita rakennuksista, joiden edustalla juna
oli seisonut, ja katseli ympärilleen. Nämä valkoiset rakennukset, tämä
aukea paikka, tuo supisuora, kauas etenevä tie, kaikki oli hänelle
aivan vierasta; sitä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja hän
ajatteli itsekseen: "En ole tullut oikeaan paikkaan." Suruissaan hän
kulki eteenpäin puiden reunustamaa tietä; mutta nyt se teki
äkkikäänteen, ja Riko jäi siihen paikkaan seisomaan kuin unta nähden
eikä enää liikahtanut. Hänen edessään välkkyi kirkkaassa
päivänpaisteessa taivaansininen järvi lämpimine, hiljaisine rantoineen,
sen takana kohosivat kaukaiset vuoret, tuossa keskellä oli
päivänpaisteinen lahdelma ja ystävälliset talot sen rannoilla hohtivat
tänne saakka. Tämän kaiken tunsi Riko, tämän hän oli ennen nähnyt.
Tuossa hän oli seisonut, juuri tuossa, nämä puut hän tunsi; mutta missä
oli pieni kotitalo? Tuossa sen pitäisi olla, juuri tuossa. Mutta sitä
ei ollut siinä.

Mutta alhaalla kulki vanha tie, oi, sen hän hyvin tunsi. Ja tuolla
loistivat suuret, punaiset kukkaset vihertävien lehtiensä keskestä.
Tuolla, tuolla aivan järven taskukohdalla oli varmaankin se kaitainen
kivisilta, jota myöten hän niin usein oli kulkenut; mutta täältä sitä
ei voinut nähdä.

Äkkiä juoksi Riko, ikäänkuin polttavan kaipuun ajamana, tielle ja sitä
myöten eteenpäin. Niin, tässä oli pieni silta, hän tunsi sen; juuri
tämän sillan yli oli hän kulkenut ja joku piti häntä kädestä -- äiti se
oli.

Samassa hän näki aivan selvästi äitinsä kasvot, selvemmin kuin moneen,
moneen vuoteen; tuossa oli äiti seisonut hänen vieressään ja hellin
silmin katsellut häntä, ja Rikoon se vaikutti valtavammin kuin
milloinkaan ennen koko elämässä.

Pienen sillan läheisyydessä heittäytyi hän maahan ja itki ja nyyhki
ääneen: "Oi äiti, missä sinä olet? Missä on minun kotini, äiti?"

Näin makasi hän kauan ja itki ilmoille suuren surunsa; tuntui ikäänkuin
sydän olisi ollut pakahtumaisillaan ja ikäänkuin nyt kerrankin saisi
ilmaista tuskan, joka näihin saakka oli tehnyt hänet mykäksi ja
jäykistyneeksi.

Kun Riko vihdoin nousi, oli aurinko paljon alentunut, ja iltarusko
kultasi järven. Vuoret näyttivät nyt sinipunervilta ja punerva utu
rusotti rantamilla. Sellaisena oli Riko säilyttänyt järvensä
muistossaan, sellaisena oli hän nähnyt sen unissaan ja vielä paljon
kauniimpaa oli kaikki nyt, kun hän taas näki sen silmillään. Ja kun hän
siinä istui ja katsomistaan katseli ja ihaili tätä kauneutta, ajatteli
hän yhtä mittaa: "Kunpa vain voisin näyttää tämän kaiken Stinelille!"

Nyt oli aurinko laskeutunut ja valo ylt'ympäriltä sammunut. Riko nousi
ja alkoi kulkea tietä myöten sinnepäin, missä oli nähnyt punaisten
kukkasten kasvavan. Rantatieltä poikkesi sinne kaitaisempi polku.
Tuolla ne kasvoivat, pensas pensaan vieressä, mutta paikka näytti
puutarhalta. Sen ympärillä kulki jonkinmoinen aitaus ja puutarhassa
kasvoi sekaisin kukkia, puita ja viiniköynnöksiä.

Puutarhan perällä oli kaunis talo, jonka ovi oli auki ja puutarhassa
kulki nuorukainen, joka sieltä täältä viiniköynnöksistä leikkasi
suuria, kullankeltaisia rypäleterttuja ja sitä tehden vihelsi laulun
säveltä.

Riko katseli kukkasia ja ajatteli: "Kunpa Stineli voisi nähdä nämä!" ja
liikahtamatta hän seisoi kauan aitauksen luona.

Nyt katsoi nuorukainen häneen ja huusi: "Tulepas sisäpuolelle,
viuluniekka, ja soita kaunis laulu, jos osaat!"

Tämän lausui nuorukainen italiankielellä ja Rikosta tuntui hyvin
kummalliselta: hän ymmärsi mitä kuuli; mutta hän ei olisi osannut puhua
sitä kieltä. Hän meni puutarhaan, ja nuorukainen alkoi puhutella häntä,
mutta kun hän huomasi, ettei Riko osannut vastata, viittasi hän kohden
avonaista ovea ja selitti, että siellä tuli Rikon soittaa.

Riko lähestyi ovea, joka vei suoraan asuinhuoneeseen. Siellä oli pieni
vuode ja sen ääressä istui rouva, joka valmisti jotain punaisesta
punonnaisesta. Riko asettui oven edustalle ja alkoi soittaa ja laulaa
mielilauluaan:

    "Hoi, lampahat pienet!"

Kun hän oli lopettanut, kohosi vuoteesta pienen pojan kalpea pää, ja
ääni huusi:

"Soita vielä!"

Riko soitti toisen sävelmän.

"Soita vielä!" kuului taas vuoteesta.

Näin kävi viisi, kuusi kertaa ja aina vain kuului vuoteesta: "Soita
vielä!"

Nyt ei Riko enää osannut mitään uutta. Hän otti viulun käteensä ja
aikoi lähteä pois. Mutta silloin alkoi pienokainen huutaa: "Älä mene,
soita vielä, soita vielä!" Rouva nousi ja tuli Rikon luo. Hän pisti
jotain Rikon käteen, mutta poika ei ymmärtänyt mitä rouva tahtoi.
Samassa hän kuitenkin muisti mitä Stineli oli sanonut: "Kun sinä soitat
viulua oven edustalla antavat ihmiset sinulle jotain." Sitte rouva
ystävällisesti kysyi mistä poika oli ja mihin hän oli menossa? Riko ei
osannut vastata. Rouva kysyi taas oliko hän tullut tänne vanhempiensa
kanssa? Riko pudisti kieltäen päätänsä. Oliko hän sitte yksin? Riko
nyökäytti myöntäen päätänsä. Mihin hän aikoo mennä yöksi? Riko pudisti
taas surullisena päätään. Silloin rouva sääli pientä muukalaista; hän
huusi luokseen nuorukaista ja käski hänen viedä Riko "Kultainen
aurinko" nimiseen ravintolaan. Isäntä ehkä ymmärtää pienen soittoniekan
puhetta, sillä hänkin on ollut kaukaisissa maissa. Isännälle olisi
sanottava, että hän antaisi yösijan pojalle, niin rouva sen kyllä
maksaa. Ja aamulla hänen pitäisi neuvoa pojalle tie sinne, minne tämä
on maikalla, sillä poikahan on vielä niin nuori -- "vain muutamia
vuosia minun poikaani vanhempi" -- jatkoi rouva säälien -- ja ruokaakin
olisi pojalle annettava.

Mutta pienokainen huusi taas vuoteestaan: "hänen täytyy vielä kerran
soittaa!" eikä hän herennyt huutamasta, ennenkuin äiti sanoi: "Tuleehan
hän uudestaan huomenna, mutta nyt hänen täytyy mennä nukkumaan,
niinkuin sinunkin."

Nuorukainen lähti nyt Rikon edellä, ja tämä tiesi hyvin mihin mentiin,
sillä hän oli ymmärtänyt rouvan puheen.

Pieneen kaupunkiin oli täältä noin kymmenen minuutin matka. Siellä
poikkesi nuorukainen kaitaisen kadun varrella olevaan taloon ja meni
suoraan ravintolahuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja jossa
joukko miehiä istui pöytien ympärillä.

Nuorukainen toimitti asiansa ja isäntä sanoi: "Hyvä on." Samassa tuli
siihen emäntäkin ja molemmat tarkastivat Rikoa kiireestä kantapäähän.
Mutta kun lähimmän pöydän ääressä istuvat vieraat näkivät viulun,
huusivat monet heistä: "Nytpä saamme soittoa", ja muuan huusi:
"Soitapas, pienokainen, jotain iloista!" Ja näin he huusivat kilvan,
jotta isäntä tuskin pääsi kysymään mitä kieltä Riko puhui ja mistä hän
tuli. Riko vastasi nyt omalla kielellään, että hän oli tullut yli
Malojan ja että hän ymmärsi kaikki, mitä täällä puhuttiin, mutta ei
osannut puhua tätä kieltä. Isäntä ymmärsi hänen kieltänsä ja kertoi
itsekin olleensa vuoristossa, ja sanoi vasta puhelevansa pitemmältä
Rikon kanssa, mutta nyt tulisi pojan soittaa viuluaan, sillä vieraat
yhä huusivat haluavansa soittoa.

Riko totteli ja alkoi nyt niinkuin ainakin soittaa ja samalla laulaa
omaa lauluaan. Mutta vieraat eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan, ja
sävel tuntui heistä kovin yksinkertaiselta. Toiset alkoivatkin rupattaa
ja meluta, toiset taas huusivat tahtovansa kuulla jotain muuta,
tanssisäveltä tai muuta kaunista.

Siitä välittämättä lauloi Riko laulunsa loppuun, sillä kun hän kerran
oli pannut sen alulle, tahtoi hän myöskin laulaa sen kokonaisuudessaan.
Kun se oli tehty, alkoi hän tuumailla. Tanssi-säveltä ei hän voinut
soittaa, sillä hän ei osannut sellaisia; mummun laulu oli soitettava
vieläkin hitaammassa tahdissa, eivätkä nämä ymmärtäisi senkään sanoja.
Mutta nyt hän muisti ja alkoi laulaa:

    "Una sera
    In Peschiera --"

Tämän sulosointuisen laulun ensimäiset säveleet olivat tuskin
kajahtaneet, ennenkuin syntyi täydellinen hiljaisuus ja samalla alkoi
sieltä täältä ja vihdoin joka pöydän äärestä ääniä yhtyä lauluun ja
syntyi niin kaunis kuoro, ettei Riko moista milloinkaan ennen ollut
kuullut; hän joutuikin aivan haltioihinsa ja soitti yhä tulisemmin ja
miehet lauloivat yhä innokkaammin, ja kun yksi värssy loppui, alkoi hän
voimakkaasti soittaa toista, sillä hän oli isältä oppinut milloin laulu
päättyi. Ja kun vihdoin loppu tuli, syntyi kauniin laulun jälkeen
sellainen melu, ettei Riko sellaistakaan ollut milloinkaan kuullut.
Kaikki ihmiset huusivat ja rähisivät kilvan ja puivat pelkästä ilosta
nyrkkiä pöytään, ja sitte he kaikki lasit kädessä töytäsivät Rikon luo,
ja joka lasista täytyi hänen juoda ja kaksi pudisti häntä kädestä
ja yksi hartioista ja kaikki huusivat kilvan, saaden pelkällä
ilon-vimmallaan Rikon pelon ja tuskan valtaan, niin että hän
kävi yhä kalpeammaksi. Mutta hänpä olikin soittanut heidän oman
Peschieralaulunsa, joka kuului yksinomaan heille, ja jota ei yksikään
muukalainen voinut oppia, ja hän oli soittanut sen voimakkaasti ja
puhtaasti ikäänkuin hän olisi ollut peschieralainen; tätä nämä
vilkasluontoiset peschieralaiset eivät voineet kyllin ihailla, eikä
kyllikseen iloita tästä ihmeellisestä viuluniekasta, jonka kanssa he
nyt tahtoivat juoda veljenmaljoja.

Mutta samassa tuli emäntä kädessä lautanen täynnä riisiä ja ylinnä
suuri kimpale kananlihaa. Hän viittasi Rikon luoksensa ja vieraille hän
sanoi, että poika on jätettävä rauhaan; hänen täytyi nyt päästä
syömään, sillä hän, raukka, on aivan kalpea pelkästä ponnistuksesta.
Sitte hän asetti lautasensa nurkkapöydälle ja istui itse pojan viereen
ja kehotti häntä syömään vahvasti, sillä niin laihalle pojalle se tekee
vain hyvää.

Rikolle maistuikin illallinen mainion hyvältä, sillä siitä saakka kun
hän ani varhain aamulla oli juonut kahvia, ei hän ollut muruakaan
nauttinut, ja tänään oli hän kuitenkin paastonsa ohessa kokenut varsin
paljon.

Kun lautanen oli tyhjä, painuivatkin hänen silmänsä väsymyksestä
umpeen. Isäntäkin oli tullut pöydän luokse ja kiitti Rikon soittoa ja
kysyi kenen poika hän oli ja mihin hän oli menossa. Riko, vaivoin
kokien pitää silmiänsä auki, sanoi, ettei hänellä ollut ketään omaisia
ja ettei hän aikonut mennä mihinkään.

Silloin rohkaisi isäntä ystävällisesti poikaa ja arveli että nyt on
vain huoletta mentävä nukkumaan. Huomenna voi hän uudestaan mennä rouva
Menotin luo, joka oli lähettänyt hänet tänne; tämä rouva on varsin hyvä
ja voi ehkä ottaa hänet juoksupojakseen, koska hän ei tiedä mihin olisi
mentävä.

Mutta emäntä nykäisi kaiken aikaa miestään käsipuolesta ikäänkuin
estääkseen häntä puhumasta. Isäntä puhui kuitenkin asiansa selville,
sillä hän ei ymmärtänyt mitä toinen tahtoi.

Nyt miehet pöytien äärestä taas alkoivat meluten huutaa, että he
tahtoivat uudestaan kuulla laulunsa. Mutta emäntä huusi: "Ei, ei, vasta
sunnuntaina se soitetaan. Eihän poika pelkästä väsymyksestä enää pysy
pystyssä." Sitte tarttui hän Rikon käteen ja vei hänet suureen
huoneeseen. Siellä riippui valjaita seinillä, ja erääseen nurkkaan oli
levitetty viljaa ja toisessa oli vuode. Ei aikaakaan niin lepäsi Riko
vuoteessa ja nukkui raskaasti ja makeasti.

Myöhemmin, kun talossa vallitsi hiljaisuus, istui isäntä sen pienen
pöydän ääressä, missä Riko oli syönyt, ja emäntä seisoi hänen
vieressään -- sillä hän siivosi parastaikaa -- ja puhui innokkaasti:
"Tätä poikaa et saa lähettää pois rouva Menotin luokse; juuri sellaisen
pojan minä tarvitsisin kaikenmoisiin toimiin. Etkö huomannut, kuinka
hyvin hän soittaa viulua? Kaikkihan olivat ihan hurjia ihastuksesta.
Pane vain merkille, tästä tulee vielä parempi viulunsoittaja kuin ne
kolme, jotka meillä on nykyään. Tanssisäveleitä hän pian oppii
soittamaan, niin että saat hänestä ilmaiseksi soittajan kaikkia
tanssipäiviä varten ja voit vielä vuokrata hänet muillekin. Tätä et
enää saa päästää käsistäsi, hän näyttää siivolta ja miellyttää minua;
me pidämme hänet."

"On se minustakin parasta", sanoi mies. Hän älysi heti, mitä etua
vaimon esityksestä tulisi olemaan.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta.


Seuraavana aamuna seisoi emäntä ulko-ovella ja tarkasteli ilmaa ja mitä
yön kuluessa oli tapahtunut. Silloin tuli rouva Menotin nuori palvelija
pitkin tietä; hän oli samalla isäntä ja renki rouvan kauniilla,
hedelmärikkaalla maatilalla, -- hän oli, näet, perehtynyt puutarha- ja
peltotyöhön. Hän hallitsi ja vallitsi ja piti huolta kaikesta ja hänen
oli hyvä olla. Sentähden hän yhtä mittaa viheltelikin.

Kun hän nyt saapui emännän eteen, herkesi hän hetkeksi viheltämästä ja
sanoi, että jos tuo eilinen nuori soittoniekka ei vielä ole lähtenyt
pois, saisi hän taas tulla rouva Menotin luo, sillä pikku poika
tahtoisi vielä kuulla hänen soittoaan.

"Voihan poika tulla, kun ei rouva Menotti vain liikoja vaadi", sanoi
emäntä ja pani samalla molemmat kätensä puuskaan ikäänkuin merkiksi
siitä, ettei tässä kovin suurta kiirettä pidetä. "Parastaikaa makaa
soittoniekka tuolla ylhäällä hyvässä vuoteessaan ja ottaa makeita unia,
ja minä suon mielelläni hänelle sen levon. Voitte sanoa rouva
Menotille, että vielä minä hänet sinne lähetän; hän ei lähde täältä
pois, sillä minä olen ottanut hänet turviini. Hän on turvaton
orpopoika, joka ei tiedä mihin hänen on mentävä, ja nyt hänestä on
pidetty huolta."

Nuorukainen läksi näine tietoineen.

Emäntä antoi Rikon nukkua kyllikseen, sillä hän oli hyväluontoinen
nainen; tosin ajatteli hän aina ensin omaa etuaan, mutta sitte myöskin
toisten. Kun Riko vihdoin itsestään heräsi, oli hän nukkunut pois
kaiken väsymyksen, ja tuli nyt reippaana alas. Silloin emäntä viittasi
häntä kyökkiin ja asetti suuren maljan kahvia hänen eteensä pöydälle ja
viereen kauniin, keltaisen maissileivän. Sitte hän sanoi: "Tällaista
voit saada joka päivä, jos vain tahdot, ja päivälliseksi ja
illalliseksi vielä paljon parempaa, sillä missä keitetään vieraille,
siellä jää aina tähteitä. Sitte saat vain juosta minun asioillani, ja
sen ohessa tarvittaissa soittaa viulua. Meillä saat kodin ja oman
huoneen eikä sinun enää tarvitse kiertää maailmaa. Nyt saat vain sanoa,
tahdotko jäädä tänne."

Silloin Riko tyytyväisenä vastasi: "Tahdonhan minä jäädä", sillä niin
paljon hän toki osasi emännän kieltä.

Sitte emäntä heti kuljetti häntä läpi koko talon, käytti vajassa ja
tallissa, kasvitarhassa ja kanapihassa, ja joka paikasta näytti hän
pojalle ympäristöä ja selitti mistä mentiin kauppapuotiin, mistä
suutariin ja muiden tärkeämpien ihmisten luokse. Riko kuunteli
tarkasti, ja koetellakseen häntä, lähetti emäntä hänet kohta kolmeen,
neljään eri paikkaan hakemaan kaikenlaista tavaraa, kuten olutta,
saippuaa ja lankaa sekä noutamaan suutarista korjattavaksi lähetetyn
saappaan; sillä hän oli huomannut, että Riko kyllä osasi lausua
yksityisiä sanoja.

Riko toimitti kaikki asiat oikein; tämä miellytti emäntää suuresti ja
illemmällä hän sanoi: "Nyt saat mennä viuluinesi rouva Menotin luo ja
olla siellä koko illan."

Siitä Riko tuli hyvin iloiseksi, sillä nyt hän taas sai kulkea pitkin
järven rantaa, ja mennä sinne, missä kauniit kukkaset kasvoivat.

Järven luokse tultuaan juoksi hän jälleen pienelle sillalle ja istui
vähäksi aikaa sen läheisyyteen, sillä siellä levisi taas kaikki entinen
ihanuus hänen eteensä; vesi ja vuoret olivat nytkin hienon kulta-udun
verhoamia, ja Riko tuskin malttoi lähteä paikaltaan.

Mutta joka tapauksessa hän jatkoi matkaansa, koska hän tiesi, että nyt
oli noudatettava emännän käskyä, sillä sitä vartenhan hän sai asua
ravintolassa.

Kun hän tuli puutarhaan, kuuli hän heti pikku pojan äänen -- ovi näet
oli aina auki -- ja tämä huusi: "Tule taas soittamaan!"

Rouva Menotti tuli ulos, antoi ystävällisesti Rikolle kättä ja vei
hänet huoneeseen. Se oli avara sali ja suuresta ovesta näkyi kaunis
puutarha kukkasineen. Sairaan pojan pieni vuode oli asetettu aivan
vastapäätä ovea, ja sen ohessa oli huoneessa vain pöytiä ja tuoleja ja
kauniita kirstuja, mutta ei toista vuodetta; sillä yöksi vietiin pieni
sänky viereiseen huoneeseen, jossa äidinkin vuode oli, Aamulla vietiin
poika vuoteineen taas kauniiseen, iloiseen saliin, missä aurinko joka
päivä loi loistavan valojuovan lattialle ja siten ilahutti pikku
sairaan sydäntä. Pienen vuoteen vieressä oli kaksi kainalosauvaa, ja
tuontuostakin nosti äiti pienokaisen vuoteesta ja kuljetti häntä
sauvojen nojassa ympäri huonetta, sillä hän ei osannut kävellä eikä
seisoakaan yksikseen; hänen jalkansa olivat halvaantuneet eikä hän
ollut milloinkaan niitä käyttänyt.

Kun Riko astui huoneeseen, ponnahti pikku poika istumaan pitkän nuoran
avulla, joka vuoteen kohdalla riippui katosta; sillä omin voimin ei hän
päässyt istumaan. Riko meni vuoteen luo ja katseli ääneti pientä
sairasta. Hänellä oli hentoiset käsivarret, pienet, laihat kätöset, ja
niin pienet kasvot, ettei Riko milloinkaan ennen ollut niin pieniä
pojankasvoja nähnyt, ja niissä oli kaksi suurta silmää, jotka terävästi
katselivat Rikoa; sillä pieni sairas, joka harvoin pääsi näkemään
jotain uutta tai outoa, mutta joka aina kovin halusi nähdä sellaista,
katseli hyvin tarkoin kaikkea, mikä sattui hänen yksinäiselle tielleen.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi pikku poika ensin.

"Riko", oli vastaus.

"Minun nimeni on Silvio. Kuinka vanha sinä olet?" jatkoi hän kyselyään.

"Kohta yhdentoista."

"Kohta minäkin olen yhtä vanha", kertoi poika.

"Voi, Silvio, mitä puhut", sanoi siihen äiti. "Sinähän täytät vasta
neljä vuotta. Ei ne vuodet niin pian kulu."

"Soita taas!" sanoi nyt pikku Silvio.

Äiti istui paikalleen vuoteen viereen, ja Riko asettui vähän etäämmälle
ja alkoi soittaa viuluaan. Silvio ei tuntunut saavan siitä kyllikseen;
niin pian kun Riko oli saanut kappaleen soitetuksi, kuului vuoteesta
taas: "Soita vielä!"

Näin soitti Riko kaikki kappaleensa ainakin kuuteen kertaan; sitte
lähti äiti pois, ja kun hän tuli takaisin, toi hän mukanaan
lautasellisen kullankeltaisia viinirypäleitä ja sanoi, että nyt on
Rikon levättävä ja istuttava tuolille vuoteen viereen ja syötävä
rypäleitä Silvion seurassa.

Sitte äiti läksi hetkeksi puutarhaan katsomaan kasvejaan, ja oli varsin
hyvillään siitä, että kerrankin voi poistua pienokaisen vuoteen
äärestä; tavallisesti ei hän voinut mennä mihinkään, sillä Silvio ei
häntä päästänyt luotansa, vaan alkoi heti surkeasti huutaa, jos äiti
vähänkin jätti hänet yksikseen.

Sillä aikaa molemmat lapset tulivat mainiosti toimeen keskenään; sillä
Silvion kysymyksiin osasi Riko varsin hyvin vastata; sitäpaitsi sai hän
helposti Silvion ymmärtämään itseään silloinkin, kun ei tiennyt oikeita
sanoja, ja tällainen seurustelu oli pikku sairaalle suureksi
hauskuudeksi. Äiti sai käydä katsomassa ei vain kukkamaitaan, vaan
myöskin viiniköynnöksiään, kauniita viikunapuitaan ja kaikkea muuta
sekä puutarhassa että pellolla, ilman että Silvio kertaakaan oli
huutanut häntä.

Kun hän taas tuli huoneeseen, ja kun alkoi hämärtää ja Riko nousi
lähteäkseen, nosti Silvio kovan melun, piti molemmin käsin kiinni Rikon
nutusta eikä tahtonut päästää häntä irti, ennenkuin tämä olisi luvannut
tulla takaisin huomenna ja joka päivä. Mutta rouva Menotti oli
varovainen nainen; hän oli kyllä ymmärtänyt, mitä emäntä
tervehdyksellään oli tarkottanut. Sentähden koetti hän rauhoittaa
Silviota ja lupasi heti seuraavina päivinä mennä puhuttelemaan
emäntää ja pyytää häneltä Rikolle lupaa; sillä ei Riko itse voinut
mitään luvata, hänen täytyi totella emäntäänsä.

Vihdoin päästi pienokainen irti nutun, antoi Rikolle kättä, ja tämä
lähti vastenmielisesti pois. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt tänne,
missä oli niin hiljaista ja niin kaunista ja Silvio ja äiti niin
ystävällisiä hänelle. --

Muutamien päivien päästä tuli rouva Menotti pyhävaatteisiinsa puettuna
illalla "Kultaiseen aurinkoon", ja emäntä juoksi häntä vastaan ja vei
hänet yläkerran saliin. Sitte rouva Menotti kohteliaasti kysyi, olisiko
emännälle siitä haittaa, jos Riko noin pari iltaa viikossa tulisi hänen
poikansa luokse, sillä hän osasi niin hyvin huvittaa pikku sairasta;
hän, rouva Menotti, olisi valmis palkitsemaan tämän avun sillä tavalla
kuin emäntä vain suvaitsisi määrätä.

Emäntää miellytti suuresti, että arvoisa rouva Menotti näin tuli
pyytämään häneltä palvelusta, ja heti tehtiin sellainen sopimus, että
Riko saisi viettää siellä kaikki vapaat iltansa ja korvaukseksi rouva
Menotti pitäisi huolta Rikon puvusta. Tähän oli emäntä varsin
tyytyväinen; sillä nyt ei hänellä ollut pojasta edes penninkään menoja,
puhdasta voittoa vain. Siten molemmat rouvat kaikessa ystävyydessä
erosivat. --

Näin kului Rikolta aika. Pian hän osasi italiankieltä niin sujuvasti
kuin olisi hän aina sitä puhunut. Pienenä hän olikin jo puhunut sitä;
sentähden se sana sanalta vaivatta muistui hänen mieleensä, ja kun
hänellä oli hyvä korva, puhui hän pian yhtä puhtaasti kuin
syntyperäinen italialainen, niin että kaikki ihmiset ihmettelivät.

Emäntä voi käyttää häntä apunaan paremmin kuin ikänään oli voinut
toivoa, sillä hän suoritti työnsä näppärämmin ja kunnollisemmin kuin
emäntä itse, joka oli luonteeltaan kärsimätön. Ja kun oli varustettava
juhlia joskus häitäkin varten, niin oli Rikon ryhdyttävä työhön, sillä
hän tiesi mikä oli kaunista ja osasi koristaa. Kun hänet lähetettiin
asioille, tuli hän takaisin ennen kuin emäntä osasi aavistaakaan, sillä
hän ei turhia vitkastellut. Kun joku alkoi kysellä hänen asioitaan,
jätti hän kysyjän siihen paikkaan, ja riensi pois. Kun emäntä tuli
tämän perille, miellytti se häntä suuresti, ja hän rupesi siihen määrin
kunnioittamaan pojan arkatuntoisuutta, ettei hän itsekään tiedustellut
hänen entisiä olojaan, ja siitä johtui, ettei oikeastaan kukaan tiennyt
kuinka hän oli tullut Peschieraan. Siellä oli yleisesti levinnyt
sellainen käsitys, että Riko oli turvaton orpopoika, jota vuoristossa
oli huonosti hoidettu ja pahasti kohdeltu, jonkatähden hän oli karannut
pois ja pitkällä matkallaan joutunut monenmoisiin vaaroihin, mutta
vihdoin saapunut tänne, missä ihmiset eivät ole niin raakoja kuin
vuoristossa ja missä hän viihtyy hyvin. Ja kun emäntä kertoi tämän
kertomuksen, lisäsi hän aina lopuksi, että Riko olikin sellainen poika,
jonka sieti käydä hyvin ja saada suojaa hyvän emännän katon alla.

Kun ensimäinen tanssisunnuntai tuli, kokoontui "Kultaiseen aurinkoon"
niin tavattoman paljon väkeä, että tuskin tiedettiin, mihin kaikki
saataisiin mahtumaan, sillä jokainen tahtoi nähdä ja kuulla pientä
soittoniekkaa, ja ne, jotka ensimäisenä iltana olivat kuulleet häntä,
tulivat ensimäisinä ja tahtoivat heti kuulla oman laulunsa.

Emäntä juoksi edestakaisin tulisessa touhussa, kasvot niin loistavina
kuin hän itse olisi muuttunut "kultaiseksi auringoksi", ja aina kun hän
tapasi miehensä, sanoi hän voitonriemuisena: "Enkö sanonut sitä
sinulle?"

Riko kuunteli ensin, kuinka kolme tilattua viulunsoittajaa soitti
tanssisävelmää. Sävel tarttui heti hänen korviinsa ja sormiinsa, ja
pian hän osasi soittaa mukana, ja siitä pitäen hän osasi sen. Ja kun
tanssi myöhään illalla lakkasi, oli hän oppinut kaikki tanssisävelmät,
sillä niitä oli tietysti moneen kertaan soitettu.

Lopuksi oli Peschieralaulu taas laulettava, ja Riko säesti. Jos melu
kyllä kaiken iltaakin oli ollut suuri, tulistuivat mielet laulettaessa
siihen määrin, että Riko jo pari kertaa ajatteli: "Nyt he karkaavat
toistensa kimppuun ja tappavat toisensa." Mutta kaikki tämä oli vain
ystävyyden ilmaisua. Hänen osakseen tuli niin korvia särkevä
mielenosoitus, että Riko aina vain ajatteli: "Jospa nuo pian
vaikenisivat!" Sillä Rikolle ei mikään ollut niin vastenmielistä kuin
suuri melu.

Illalla sanoi emäntä isännälle: "Oletko huomannut? Ensi kerralla
tarvitsee meidän tilata vain kaksi soittajaa."

Isäntä oli varsin tyytyväinen ja sanoi: "Meidän täytyy antaa pojalle
vähän rahaa."

Kahden päivän päästä oli tanssijaiset Desenzanossa ja Riko lähetettiin
sinne toisten kanssa; nyt hänet voi jo lähettää soittamaan maksun
edestä. Siellä oli samanlaista melua ja hälinää, ja vaikka siellä ei
laulettukaan Peschieralaulua, oli melske kuitenkin yhtä rajua, ja Riko
ajatteli alusta loppuun: "Jospa tämä vain pian loppuisi!"

Hän toi koko taskullisen rahaa kotiin, ja heti palattuaan hän rahoja
lukematta tyhjensi taskunsa pöydälle, sillä emännän rahojahan ne
olivat. Ja emäntä kiitti ja ylisti häntä ja toi hänelle kauniin
omenakakkukimpaleen.

Seuraavana sunnuntaina oli taas tanssijaiset Rivassa ja tällä kertaa
Riko iloitsi niistä, sillä Riva oli järven toisella puolella, siellä,
missä järvi Peschierasta nähden muodosti päivänpaisteisen lahdelman,
jonka rantamilta ystävälliset, valkoiset talot loistivat aina
Peschieraan saakka.

Iltapäivällä lähti hän soittajien seurassa veneellä yli kultaisen
järven sinitaivaan heloittaessa, ja Riko ajatteli: "Jospa saisin kulkea
tästä yli Stinelin seurassa! Kylläpä hän ihmettelisi tätä järveä, jonka
olemassaoloa hän ei edes uskonut!"

Mutta sielläkin alkoi entinen melu, ja Riko toivoi taas pääsevänsä pian
pois, sillä oli paljon kauniimpaa hiljaisuudessa katsella Rivaa
ihanassa iltavalaistuksessa toiselta rannalta, kuin olla täällä
keskellä melskettä.

Mutta kun ei ollut tanssipäiviä, sai Riko aina iltaisin mennä pikku
Silvion luokse ja viipyä siellä kauan, sillä emäntä tahtoi olla rouva
Menotille avulias. Sinne meni Riko mielellään ja oikein ilolla. Kun hän
kulki järven ohi, poikkesi hän aina pienelle kivisillalle ja istui
hetkeksi maahan; tämä oli, näet, ainoa paikka, missä hän tunsi ehkä
olevansa kotona. Silloin muistui hänen mieleensä elävimmin, miten
kaikki oli silloin, kun hänellä tosiaan oli koti täällä. Sillä minkä
hän nyt näki, sen hän oli silloinkin nähnyt, ja täällä hän kaikkein
selvimmin voi nähdä äitinsäkin. Tuossa rannalla oli äiti seisonut ja
pessyt jotain, tuontuostakin katsonut Rikoaan ja lausunut hänelle
rakkaita sanoja, ja nyt hän istui juuri samalla paikalla, missä oli
istunut silloinkin. Tämän kaiken hän tiesi tarkoin. Sitten hänen täytyi
riistäytyä irti ja mennä pois, sillä hän tiesi Silvion odottavan. Rouva
Menotti oli tavallaan ystävällisempi hänelle kuin kukaan muu, sen hän
hyvin tunsi; hän sääli suuresti turvatonta "orpoa", joksi hän aina
nimitti Rikoa; sillä hänkin oli kuullut kerrottavan pojan
pakenemisesta. Hän ei koskaan tiedustellut Rikolta hänen mennyttä
elämäänsä vuoristossa, sillä hän pelkäsi sen herättävän surullisia
muistoja. Hän tiesi myöskin, ettei Riko nyt saanut sitä hoitoa, minkä
hänen ikäisensä tyyniluontoinen lapsi olisi tarvinnut; mutta kun hän ei
voinut auttaa asiaa, koetti hän vain pitää Rikoa luonaan niin paljon
kuin mahdollista. Useasti laski hän kätensä Rikon pään päälle ja sanoi
säälien: "Orporaukka!"

Pienelle Silviolle tuli Riko päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi. Jo
aamulla alkoi hän ruikuttaa ja ikävöidä häntä, ja kun tuskankohtaukset
sattuivat, huusi hän kahta kauheammin eikä ottanut rauhoittuakseen,
jollei Riko vain voinut tulla. Sillä siitä saakka kun Riko oli oppinut
puhumaan sujuvasti, oli Silviolle avautunut ehtymätön ilonlähde: Rikon
kertomukset.

Riko oli ruvennut kertomaan Silviolle Stinelistä, ja kun aine häntä
itseään miellytti ja hän kertoi koko sydämestään, niin hän kertoissaan
muuttui niin hilpeäksi ja huvittavaksi, että häntä tuskin enää voi
tuntea. Hän osasi satoja kertomuksia Stinelistä: kuinka hän kerrankin
sieppasi kiinni Sami-veikkonsa säärestä, kun tämä oli pudota syvään
vesilätäkköön, ja kaikin voimin kannatti siitä poikaa, samalla huutaen
apua, ja kuinka Samikin parkui lätäkössä, kunnes isä vihdoin
rauhallisesti kävellen tuli paikalle; sillä isä otaksui aina, että
lapset huutavat vain huvikseen eikä hädissään. -- Ja kuinka Stineli
Peterli-veikolleen saksilla leikkasi ihmisiä ja eläimiä ja
Ursli-siskolle laittoi huonekaluja jos jostakin aineesta, niinkuin
puusta, sammalista ja ruohonkorsista. -- Ja kuinka kaikki lapset
sairaina ollessaan huusivat Stineliä luokseen, koska unohtivat kipunsa,
kun Stineli huvitteli heitä. Sitte kertoi Riko, kuinka hän Stinelin
kanssa lähti huvimatkoille ja kuinka hauska heillä silloin oli, ja
hänen silmänsä loistivat, ja koko Riko oli niin hämmästyttävän eloisa,
että pikku Silviokin joutui ihan haltioihinsa ja yhä tahtoi kuulla
lisää. Ja kun Riko vihdoin herkesi kertomasta, huusi Silvio heti:
"Kerro vielä Stinelistä!"

Eräänä iltana kiihtyi Silvio ihan suunniltaan, kun Riko aikoi
lähteä pois ja samalla kertoi, ettei hän voi tulla huomenna eikä
sunnuntainakaan. Silvio ratkesi huutamaan äitiä, ikäänkuin talo olisi
ollut ilmitulessa ja hän itse liekkien keskellä. Kun äiti kauhistuneena
syöksyi puutarhasta sisään, huusi poika yhtä mittaa: "Riko ei enää saa
lähteä ravintolaan; hänen on jäätävä tänne! Hänen on aina oltava
täällä! Sinun täytyy olla täällä! Sinun täytyy, Riko, sinun täytyy!"

Silloin sanoi Riko: "Olisinhan minä kernaasti, mutta minunhan täytyy
mennä."

Rouva Menotti oli varsin neuvoton. Hän tiesi hyvin, minkä arvoinen Riko
oli ravintolanpitäjille, tiesi etteivät nämä millään ehdoin tahtoneet
luopua pojasta. Hän koetti sentähden rauhoittaa Silviota, ja Rikon hän
veti luokseen ja sanoi säälien: "Voi sinua orporaukkaa!"

Silloin Silvio vihoissaan huusi: "Mikä se orpo on? Minäkin tahdon olla
orpo!"

Mutta nyt rouva Menottikin kiihtyi ja huusi: "Voi Silvio, älä puhu noin
pahasti! Näetkös, orpo on sellainen lapsiraukka, jolla ei ole isää eikä
äitiä eikä hänellä missään koko maailmassa ole kotia."

Riko katsoi rouvaan tummin silmin, jotka tulivat yhä synkemmiksi, mutta
rouva ei sitä huomannut. Hän ei vähääkään ollut muistanut Rikoa, kun
hän liikutettuna oli selittänyt asiaa Silviolle. Riko hiipi hiljaa
ovelle ja riensi pois. Rouva Menotti ajatteli, että hän hävisi noin
hiljaa, jottei pienokainen uudestaan tulisi pahoilleen, ja se oli
rouvasta hyvä. Hän istahti pienen vuoteen viereen ja sanoi: "Kuulehan,
Silvio, minä selitän sinulle tämän asian ja sitte sinä et enää saa
meluta. Näetkös, poikia ei voi noin vain ottaa toiselta; sillä jos minä
yrittäisin ottaa emännältä Rikon, voisi hän tulla ja ottaa minulta
Silvioni. Silloin et koskaan enää saisi nähdä puutarhaa ja kukkia ja
sinun täytyisi maata yksin huoneessa, missä riippuu valjaita seinillä
ja minne Rikokin menee niin vastenmielisesti ja josta hän jo monesti on
kertonut sinulle. Mitähän sinä sitte tekisit?"

"Tulisin kotiin takaisin", sanoi pienokainen arvelematta. Mutta hän oli
siitä saakka siivosti ja laskeutui hiljaa levolle.

Riko kulki läpi puutarhan ja pitkin maantietä järven rantaan. Siellä
hän istahti tavalliselle paikalleen, laski päänsä käsiensä varaan ja
lausui toivottomasti: "Nyt sen tiedän, äiti; koko avarassa maailmassa
ei minulla ole missään kotia, ei missään!"

Näin istui hän suuressa surussaan aina yöhön saakka, ja kaikkein
mieluimmin hän olisi jäänyt siihen ainiaaksi istumaan; mutta vihdoin
viimein täytyi hänen kuitenkin nousta ja mennä huoneeseensa.




VIIDESTOISTA LUKU.

Silvio toivoo oikein pontevasti.


Pikku Silvion kiihtynyttä mieltä kesti yhä edelleen, ja kun hän nyt
tiesi, ettei Riko kahteen päivään voisi hetkeksikään tulla, alkoi hän
jo ani varhain aamulla tuskitella ja valittaa: "Nyt ei Riko tulekaan!
Nyt ei Riko tulekaan!" Tätä hän pitkitti kaiken päivää aina iltaan
asti, ja aikaisin seuraavana päivänä alkoi sama valitus. Kolmantena
päivänä oli hän pelkästä ikävöimisestä niin kiihdyksissä, että hän oli
kuin kuiva heinätukko, jonka pieni kipinä saa syttymään ilmiliekkiin.

Illemmällä tuli sitte Riko vielä täynnä inhoa edellisten iltojen
tanssimelskeestä. Siitä saakka kun hän sai tietää, ettei hänellä ollut
missään kotia, oli hän yhä useammin tullut ajatelleeksi Stineliä ja
tuumi itsekseen: "Koko avarassa maailmassa ei ole ketään muuta kuin
Stineli, jonka oma olisin tai joka välittäisi minusta." Ja hänet
valtasi suuri kaipuu Stinelin luo. Tuskin oli hän sitte istuutunut
Silvion vuoteen viereen, kun hän sanoi: "Näetkö, Silvio, Stinelin luona
vain on hyvä olla, mutta ei missään muualla." Tuskin oli hän lausunut
nuo sanat, kun pienokainen samassa ponnahti istumaan ja huusi kaikin
voimin: "Äiti, minä tahdon tänne Stinelin! Stinelin pitää tulla tänne;
vain Stinelin luona on hyvä olla, mutta ei missään muualla!"

Äiti tuli vuoteen viereen, ja kun hän usein oli suurella mielihyvällä
kuullut Rikon kertovan Stinelistä ja hänen pienistä siskoistaan ja
veikoistaan, tiesi hän heti mistä oli puhe ja sanoi: "Niin, niin,
olisihan se minullekin mieleistä, jos saisin tänne sellaisen Stinelin
auttamaan sinua ja minua; mutta mistäpä sen saisin!"

Mutta tällaiseen epämääräiseen lausuntoon ei Silvio ottanut
tyytyäkseen; hän oli itse pelkkää tulta ja innostusta.

"Nythän voit saada Stinelin", huusi hän taas. "Rikohan tietää missä hän
on; Rikon on mentävä hakemaan häntä; minä tahdon Stinelin tänne
kaikiksi päiviksi ja ainiaaksi. Huomenna on Rikon lähdettävä tuomaan
häntä."

Kun äiti huomasi pienokaisen ihan tosissaan miettivän asiaa ja toivovan
sen toteuttamista, koki hän kaikin tavoin saada häntä luopumaan
tuumastaan; sillä hän oli monet kerrat kuullut kerrottavan, kuinka
arvaamattoman suuriin vaaroihin Riko oli joutunut matkallaan; kuinka
oli ilmeinen ihme, että hän elävänä oli saapunut Peschieraan ja kuinka
hirveän hurja vuoriston kansa oli. Sentähden hän otaksui, ettei kukaan
ihminen voisi lähteä hakemaan tyttöä sieltä, ei ainakaan sellainen
hentoinen poika kuin Riko. Moisella matkalla voisi poika poloinen
ihan joutua surman suuhun, ja hän, rouva Menotti, saisi sen
omalletunnolleen. Sitä hän ei millään muotoa tahtonut; hänellä oli jo
ennestään kyllin syntiä omallatunnollaan.

Äiti selitti Silviolle, kuinka mahdoton asia oli, ja kertoi hänelle
monta kauhistuttavaa tapausta ja kuinka pahat ihmiset voisivat ajaa
takaa Rikoa ja surmata hänet. Mutta tällä kertaa ei mikään auttanut.
Asia oli tarttunut lujemmin pikku Silvion päähän kuin konsanaan mikään
muu; sillä vaikka äiti olisi kuinkakin puhunut ja vaikka hän pelkästä
huolesta joutui aivan kiihdyksiin, aina Silvio vain sanoi: "Rikon
täytyy hakea tänne Stineli; Riko tietää missä hän on."

Silloin sanoi äiti: "ja vaikka hän tietäisikin, niin luuletko Rikon
tahtovan antautua vaaroihin ja siten kiusata Jumalaa, nyt kun hänen
täällä on hyvä olla eikä hänen enää ole pakko mennä pahojen ihmisten
luo?"

Silloin katsoi Silvio Rikoa ja kysyi: "Tahdotko mennä hakemaan Stineliä
vai etkö?"

"Tahdon", sanoi Riko päättävästi.

"Voi toki, mikä tästä tuleekaan! Nyt on Rikokin yhtä järjetön!" huusi
rouva Menotti varsin säikähtyneenä. "Mikä tässä nyt neuvoksi tulee.
Ota, Riko, viulusi ja ala soittaa ja laulaa; minun on mentävä
puutarhaan", ja rouva Menotti juoksi kiireesti hedelmäpuittensa luo,
sillä hän otaksui, että Silvio parhaiten unohtaisi oikkunsa, kun hän ei
enää voisi kärttää siitä äidillensä.

Mutta nuo hyvät ystävykset eivät soittaneet eivätkä laulaneet, he vain
kuumeisella innolla puhelivat siitä, kuinka Stineli oli haettava ja
kuinka kaikki sitte oli asetettava, kun hän tulee. Riko ihan unohti
lähteä pois, vaikka oli tullut pimeä; ja rouva Menotti ei tahtonut
tulla huoneeseen, sillä hän toivoi Silvion sitä ennen nukkuvan. Vihdoin
hän kuitenkin tuli sisään ja Riko lähti heti pois; mutta Silvion kanssa
sai äiti vielä kestää vaikean hetken. Poika ei millään ehdoin tahtonut
suikea silmiänsä, ennenkuin äiti lupaisi, että Rikon on haettava
Stineli. Sitä äiti ei voinut luvata, ja Silvio ei ottanut
rauhoittuakseen, ennenkuin äiti sanoi: "Ole nyt vain hyvällä mielellä;
yön kuluessa kaikki kyllä selviää!" Sillä äiti ajatteli, että hän nyt,
kuten monesti ennen, yön kuluessa unohtaa toivomuksensa ja joku muu
asia juolahtaa hänelle mieleen.

Silvio tyyntyikin ja nukkui. Mutta äiti oli erehtynyt. Tuskin oli poika
seuraavana aamuna herännyt, kun hän jo huusi vuoteestaan: "Onko kaikki
selvinnyt, äiti?"

Kun ei äiti parhaalla tahdollaankaan voinut sitä vakuuttaa, nosti
Silvio sellaisen mellakan, ettei äiti milloinkaan ennen ollut nähnyt
häntä niin suunniltaan. Tätä meteliä kesti kaiken päivää aina iltaan
asti ja seuraavana aamuna hän jatkoi taas eilistä elämöimistään.

Näin itsepintaisesti ei Silvio milloinkaan ennen ollut pysynyt
vaatimuksissaan. Pojan meluamiset voi äiti vielä kestää; mutta
vaikeampaa oli, kun pienokainen sai kovat tuskankohtauksensa ja silloin
yhtä mittaa vaikeroiden uikutti: "Stinelin luona vain on hyvä olla,
mutta ei missään muualla!"

Tämä vihlaisi äidin sydäntä ja tuntui ikäänkuin moitteelta, koska hän
muka ei tahtonut toimittaa sairaalle tätä lievitystä. Mutta miten voisi
hän edes ajatella koko asiaa? Olihan hän itse kuullut, kuinka Silvio
kysyi Rikolta: "Tiedätkö oikean tien Stinelin luo?" Ja kuinka Riko
vastasi: "En tiedä, mutta saan minä sen selville."

Päivä päivältä toivoi äiti, että joku uusi vaatimus juolahtaisi Silvion
mieleen, sillä näin kauan ei mitään mielitekoa ollut kestänyt. Äiti oli
näet huomannut, että jos poika terveempänä ollessaan oli jotain
halunnut, unohtui se aina, kun tuskanpuuska tuli. Mutta tällä kertaa
kävi toisin, ja siihen olivat syynä Rikon kertomukset Stinelistä. Rikon
ylistyspuheet olivat saaneet herkkämielisen, sairaan Silvion siitä
lujasti vakuutetuksi, että kaikki hänen tuskansa loppuisivat, jos
Stineli vain olisi hänen luonansa. Sentähden kesti Silvion
vaikeroimista päivä päivältä, eikä hänen äitinsä lopulta tiennyt mikä
neuvoksi tulisi.




KUUDESTOISTA LUKU.

Neuvo, joka oli monelle iloksi.


Näinä levottomuuden aikoina tunsi rouva Menotti todellista lohdutusta,
kun hän taas kerran monesta ajasta näki pitkään, mustaan nuttuun puetun
miehen astuvan puutarhan käytävää. Se mies oli hyväntahtoinen, vanha
pastori, joka tuon tuostakin kävi pientä sairasta tervehtimässä. Rouva
hypähti tuoliltaan ja huusi iloisesti: "Katsopas, Silvio, tuolla tulee
hyvä herra pastori!" ja meni vierasta vastaan. Mutta Silvio, joka yhä
vielä oli huonolla tuulella, huusi niin kovaa kuin jaksoi: "Minusta
olisi hauskempaa, jos Stineli tulisi!"

Mutta sitte poika kiireesti sukelsi peitteen alle piiloon, jottei
pastori tietäisi mistä ääni tuli. Äiti oli hyvin kauhistunut, ja kun
pastori astui huoneeseen, pyysi äiti, ettei tämä suinkaan panisi
pahakseen vastaanottoa; eihän poika tosissaan tuollaista puhunut.
Silvio ei liikahtanut peittonsa alla, sopersi sieltä vain hiljaa:
"Puhuin minä sittekin tosissani."

Pastori nähtävästi aavisti mistä ääni tuli, sillä hän meni suoraan
vuoteen luo, ja vaikkei hän nähnyt hituistakaan koko Silviosta, sanoi
hän: "Jumala antakoon hyvän päivän, poikaseni. Miten on terveytesi
laita? Ja miksi piilottelet maanalaisissa lokeroissa niinkuin mikäkin
pikku myyrä? Tulepa sieltä esiin ja selitä minulle: mitä sinä
Stinelillä tarkotat?"

Nyt Silvio kömpi esille, sillä hän tunsi kunnioitusta herra pastoria
kohtaan, kun tämä oli näin lähellä. Hän ojensi heti vanhukselle pienen,
laihan kätensä ja sanoi: "Rikon Stineliä."

Nyt täytyi äidin ruveta selittämään, sillä herra pastori pudisti
hämmästyneenä päätänsä istuutuessaan Silvion vuoteen viereen. Äiti
kertoi vieraalle kaikki mitä Stinelistä tiesi ja kuinka pikku Silvio
nyt oli saanut päähänsä, ettei hänen koskaan enää tulisi hyvä olla, jos
ei Stineli tule hänen luoksensa, ja kuinka Rikokin oli tullut niin
typeräksi, että luuli voivansa tuoda tytön, vaikkei tiennyt edes tietä
kaukaiseen vuoristoon, missä tyttö asui ja minne ei kukaan voinut
lähteä, koska ei oikein tiedetty minkälaista kauheata kansaa siellä
eleli. Mutta arvaahan sen, ettei siellä kunnon väkeä ole, koska noin
hentoinen poika kuin Riko kernaammin antautui matkan suuriin vaaroihin
kuin jäi sellaisten ihmisten pariin. Jos asiat muuten olisivat oikealla
tolalla -- lisäsi rouva Menotti -- olisi hän valmis maksamaan vaikka
kuinka paljon saadakseen tytön tänne Silviolle mieliksi ja itselleen
avuksi pojan hoidossa; sillä monesti karttui hänelle aivan liian paljon
työtä eikä tätä tällaista menoa voinut kauemmin jatkua. Riko, joka
muuten oli varsin järkevä, arveli ettei kukaan muu kuin Stineli voisi
olla hänelle niin hyväksi avuksi. Riko varmaankin tunsi tytön hyvin, ja
jos tämä oli sellainen, joksi häntä oli kuvattu, olisi se hänellekin
hyväksi, kun pääsisi pois vuoristosta. Mutta rouva Menotti vain ei
tiennyt kuka sellaisen hyvän työn ottaisi tehdäkseen.

Pastori oli varsin vakavana kuunnellut eikä itse sanonut sanaakaan,
ennenkuin rouva Menotti oli puhunut puhuttavansa. Ei hänen olisikaan
ollut varsin helppoa saada puheenvuoroa, sillä rouva, joka ei pitkään
aikaan ollut purkanut sydäntään, jutteli niin kiivaasti, että oli
tukehtua omaan sanatulvaansa.

Kun hän nyt lopulta vaikeni, otti herra pastori ensin hyppysellisen
nuuskaa ja sanoi sitte levollisesti:

"Hm, hm, rouva Menotti, minä luulen, että teillä on liian kamalat
ajatukset vuoriston kansasta; on sielläkin kristityitä, ja senjälkeen
kun on keksitty kaikellaisia kulkuneuvoja, joiden avulla voi päästä
kauas, on käynyt mahdolliseksi matkustaa vaaratta vuoristoonkin. Tästä
olisi vain hankittava tietoja, ja asiaa on mietittävä."

Tässä täytyi herra pastorin uudestaan vahvistuksekseen turvautua
nuuskarasiaansa; mutta sitte hän jatkoi: "On olemassa kaikellaisia
kauppiaita, lammaskauppiaita ja hevoskauppiaita, joita tulee
vuoristosta Bergamoon; he varmaan tuntevat tiet. On ensin kuulusteltava
ja sitte vasta päätettävä asiasta; tottahan keksitään joku keino, jos
te, rouva Menotti, pidätte asian tärkeänä, voisin ehkä minäkin olla
avuksi; käyn vuosittain kerran tai kahdesti Bergamossa ja silloinhan
voisin kenties ryhtyä hommiin."

Rouva Menotti oli niin suuresti kiitollinen pastorille, ettei
laisinkaan tiennyt miten ilmilausua tunteensa. Näin hän kerrassaan
vapautui raskaista ajatuksista, jotka olivat vainonneet häntä monet
päivät ja yöt ja käyneet sitä sotkuisemmiksi, jota enemmän hän niitä
mielessään hautoi, niin että lopulta tuntui ikäänkuin hän ei enää olisi
voinut selviytyäkään tästä pulmasta. Nyt oli pastori ottanut koko
taakan niskoilleen, ja pastorin puoleen hän voisi tästälähin neuvoa
Silviotakin kääntymään toivomuksineen.

Koko puhelun ajan oli Silvio jännitetyin mielin terävästi katsonut
pastoria harmaine silmineen. Kun tämä nyt nousi ja hyvästiksi ojensi
pienokaiselle kätensä, paiskasi tämä siihen lujasti omansa ikäänkuin
olisi sanonut: "Nämä tuumat minä hyväksyn." Pastori lupasi ilmoittaa
asiasta niin pian kuin oli päättänyt kuulustelunsa ja saanut selville
oliko tuuma toteutettavissa vai oliko Silvion luovuttava
vaatimuksistaan.

Nyt kului viikko viikolta, mutta Silvio pysyi yhä rauhallisena. Hän eli
toivossa, ja sitä paitsi oli Riko kerrassaan muuttunut vielä entistään
huvittavammaksi ja vilkkaammaksi. Aina siitä saakka kuin hän oli
kuullut mitä pastori oli luvannut, oli häneen lentänyt kuin sytyttävä
ilonkipinä ja hän eli kuin uutta elämää. Hän osasi kertoa Silviolle
entistä enemmän, ja kun hän tarttui viuluunsa, lähti siitä niin sydäntä
virkistäviä säveleitä ja lauluja, ettei rouva Menotti enää hennonut
lähteä huoneesta eikä kyllin voinut ihmetellä mistä Riko tuon kaiken
oli oppinut.

Ainoastaan tässä talossa olikin Rikolla tosi-iloa viulustaan; avarassa,
korkeassa huoneessa kaikui soitto niin ihanalta; täällä oli niin
hiljaista ja ilmavaa, täällä ei ollut tupakansavua eikä ihmishälinää,
eikä hänen tarvinnut soittaa yksinomaan tanssisävelmiä, vaan sitä, mikä
milloinkin oli hänelle itselleen iloksi. Päivä päivältä palasikin Riko
yhä mieluummin tähän huoneeseen, ja usein sinne tullessaan hän
ajatteli: "tältä varmaankin tuntuu, kun tulee kotiinsa". Mutta tämähän
ei ollut hänen kotinsa, hän sai vain tulla sinne pariksi tunniksi, ja
sitte oli aina lähdettävä pois.

Mutta viime aikoina oli Riko muuttunut tavalla, joka sai hänen
emäntänsä suuresti ihmettelemään. Kun emäntä joskus laski solkkuisen,
rikkinäisen likaämpärin hänen eteensä ja sanoi: "Viepäs, Riko, tämä
kanoille!" -- silloin vetäytyi Riko hiukan syrjään, asetti kädet
taaksensa ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän voinut koskea ämpäriin,
ja sanoi tyynesti: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi
sen!"

Ja kun emäntä toi vanhat kenkänsä ja tahtoi antaa ne Rikon käteen,
jotta tämä veisi ne paikattaviksi, teki Riko taas samalla tavalla ja
sanoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi ne."

Mutta emäntä oli ymmärtäväinen nainen, jonka silmä näki mitä ympärillä
tapahtui, ja hän oli kyllä huomannut kuinka Riko viime aikoina oli
muuttunut ja miltä hän nyt näytti. Rouva Menotti oli pitänyt Rikon
hyvissä vaatteissa aina siitä saakka kuin hän otti tämän tehtävän
huolekseen. Ja kun kaikki kaunisti Rikoa ja hän yhä enemmän alkoi
näyttää herraspojalta, niin rouva Menotti ilomielin hankki hänelle
hyvää kangasta puvuiksi ja Riko puolestaan piti vaatteitaan siististi
ja huolellisesti, sillä häntä miellytti kaikki, mikä oli kaunista, ja
likaisuus ja epäjärjestys oli hänelle yhtä vastenmielistä kuin melu.
Tämän kaiken oli emäntä huomannut, ja sitäpaitsi hän hyvin tiesi, että
Riko yhä vielä, niinkuin ensi kerrallakin tanssihuveista palatessaan,
tyhjensi hänelle taskunsa ja antoi pois kaikki rahat, eikä milloinkaan
näyttänyt vaativan niistä osaansa.

Hän toikin kotiin yhä suurempia rahamääriä, siliä hän ei soittanut vain
tanssisävelmiä niinkuin muut, vaan tanssin jälkeen pyydettiin häneltä
aina lauluja ja mitä muuta hän osasi. Sentähden tahtoi emäntä kernaasti
pitää Rikon luonaan, ja siksi kanat ja vanhat kenkärajat saivat hänen
puolestaan jäädä rauhaan ja muiden hoidettaviksi.

Näin oli kulunut kolme vuotta siitä, kun Riko tuli Peschieraan. Hän oli
nyt neljäntoista vanha nuorukainen, ja kuka vain hänet näki, se mieltyi
häneen.

Taas loisti kultainen syyspäivyt yli Gardajärven ja sininen taivas
kaareili yli hiljaisen aallokon. Puutarhassa riippui köynnöksissä
kultaisia rypäleitä ja punaiset oleanderikukkaset helottivat kirkkaassa
päivänpaisteessa. Silvion huoneessa vallitsi hiljaisuus, sillä äiti oli
mennyt puutarhaan poimimaan rypäleitä ja viikunoita illalliseksi.
Silvio kuunteli Rikon askeleita, sillä tähän aikaan hänen oli määrä
tulla. Nyt narisi portti; Silvio kiepsahti istumaan. Pitkä, musta
kauhtana näkyi käytävällä; tulija oli herra pastori. Tällä kertaa
Silvio ei piiloutunut; hän ojensi kätensä niin kauas kuin voi pastoria
vastaan, vaikka tämä vielä oli kaukana puutarhan käytävällä. Tämä
vastaanotto miellytti vierasta; vaikka hän kyllä näki äidin etäämmällä
puutarhassa, tuli hän heti huoneeseen Silvion vuoteen viereen ja sanoi:
"Oikein tehty, poikani! Miten on terveytesi laita?" -- "Hyvin", vastasi
Silvio nopeasti. Suuresti jännitettynä hän katsoi herra pastoria ja
kysyi sitte hiljaa: "Milloin voi Riko lähteä?"

Pastori istuutui vuoteen viereen ja sanoi juhlallisella äänellä:
"Huomen aamulla kello 5 lähtee Riko, pikku poikani."

Samassa tuli rouva Menottikin huoneeseen ja alkoi innokkaasti kysellä
ja ihmetellä; pastori töin tuskin sai hänet niin paljon vaikenemaan,
että häiritsemättä sai ruveta kertomaan mitä oli saanut toimitetuksi.
Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja heti jutun alusta kiinnitti Silvio
katseensa kertojaan kuin pieni varpusenpoika.

Herra pastori tuli juuri Bergamosta, jossa oli ollut kaksi päivää.
Siellä hän oli erään ystävänsä avulla tavannut hevoskauppiaan, joka
noin 30 vuoden kuluessa on joka syksy tullut Bergamoon, ja tuntee
vuoriston kaikki tiet ja paikkakunnat, vieläpä paljon etäämmätkin kuin
se, jonne Rikon oli mentävä. Hän tiesi myöskin miten vuoristoon on
matkustettava yhtä painoa tarvitsematta koko matkalla astua
ajoneuvoista tai etsiä yösijaa. Tällaiselle matkalle lähtee kauppias
itse ja on luvannut ottaa Rikon mukaansa, jos tämä huomen aamuna saapuu
Bergamoon ensimäisellä junalla. Tämä mies tunsi myöskin kaikki ajajat
ja junailijat ja lupasi pyytää näitä ottamaan pojan ja hänen
matkakumppaninsa suojaansa ja hoitoonsa myöskin paluumatkalla, niin
että he voivat kulkea aivan turvallisesti.

Pastorin mielipide oli siis, että nyt voitiin rauhallisella mielellä
lähettää Riko menemään, ja hän puolestaan antoi hänelle siunauksensa
matkalle.

Mutta kun hän sitte lähti ja oli jo ennättänyt puutarhaportille,
kääntyi rouva Menotti, joka oli saattanut häntä, vielä kerran hänen
puoleensa ja kysyi huolestuneena: "Voi, herra pastori, eihän Riko vain
mahda joutua hengenvaaraan matkalla tai eksyä noilla monimutkaisilla
teillä ja niin jäädä harhailemaan jylhään vuoristoon?"

Pastori koetti vielä kerran rauhoittaa rouvaa, ja tämä palasi
huoneeseen ja alkoi ajatella millä tavalla Rikoa nyt oli varustettava
matkalle. Samassa Rikokin astui puutarhaan, ja Silvio tervehti häntä
sellaisella ilohuudolla, että Riko hämmästyneenä riensi vuoteen ääreen
katsomaan mikä oli tapahtunut.

"Mikä sinulle tuli? Mikä sinulle tuli?" kysyi Riko hätäytyneenä, ja
Silvio taas huusi minkä jaksoi: "Minä tahdon kertoa! Minä tahdon
kertoa!" Sillä hän pelkäsi, että äiti ehtisi ennen häntä kertoa tuon
suuren uutisen. Mutta äiti jätti pojat kahdenkesken iloitsemaan ja
lähti omiin toimiinsa, sillä nepä nyt olivatkin tärkeimmät. Hän haki
esille matkalaukun ja pisti pohjalle suunnattoman suuren kappaleen
savustettua lihaa ja leipäpuolikkaan ja suuren käärön kuivattuja
luumuja ja viikunoita. Sitte tuli laukkuun vaatteita: kaksi paitaa,
sukka- ja kenkäpari ja nenäliinoja. Matkalaukkua sääliessään tuntui
rouva Menotista kuin olisi Riko lähdössä maailman etäisimpään
maanosaan, ja nyt hän vasta huomasi kuinka rakas Riko oli hänelle, niin
että hän tuskin tuli toimeen ilman häntä.

Kesken työtään täytyi hänen tuon tuostakin istuutua ja ajatella: "Jospa
tästä vain ei koituisi onnettomuutta!"

Nyt toi hän laukun Rikolle ja neuvoi häntä heti menemään ravintolaan ja
tarkoin kertomaan emännälle kaikki ja pyytämään häneltä lupaa lähteä
matkalle; laukun voisi hän sitte heti viedä rautatieasemalle.

Riko hämmästyi suuresti näistä matkatavaroistaan; mutta hän totteli
heti ja läksi emännän luokse. Hän kertoi tälle, että hänen oli
matkustettava vuoristoon noutamaan Stineliä, ja että pastori oli
esittänyt, että hänen olisi lähdettävä jo huomenaamuna kello viideltä.

Kun emäntä kuuli, että pastorillakin oli tämän asian kanssa tekemistä,
tuli hän heti myöntyväiseksi. Hän halusi vain tietää kuka Stineli oli,
ja minkälainen; hän ajatteli heti, että ehkä tuo olisi hänelle sopiva.
Mutta hän sai heti tietää että Stineli oli tyttö, jonka nimi oli
Stineli ja että hän oli tuotava rouva Menotin apulaiseksi. Silloin hän
suostui asiaan, sillä rouva Menottia hän ei tahtonut vastustaa; hän
oli, näet, hyvillään siitä, että tämä antoi hänen pitää Rikoa
palveluksessaan. Hän otaksui Stinelin olevan Rikon sisaren, vaikkei
poika sitä sanonut; mutta eihän tämä muutenkaan koskaan puhunut
perhe-oloistaan.

Samana iltana kertoikin emäntä kaikille vierailleen, että Riko
seuraavana aamuna lähtee hakemaan sisartaan, sillä hän on tullut
huomaamaan, kuinka täällä on hyvä olla.

Nyt hänkin puolestaan tahtoi näyttää kuinka hyvää hän soi Rikolle. Hän
toi ullakolta suuren kopan ja ahtoi sen aivan täyteen makkaroita ja
juustoa ja munia ja leipäpilppuja, joiden väliin pani sormenpaksulta
voita. Rikolle hän sitte sanoi: "Et sinä saa nähdä nälkää matkalla, ja
loput saat syödä perillä; siellä taidat tavata tyhjänpuoleiset paikat
ja kotimatkalla tarvitset myöskin hiukan evästä. Sillä tulethan sinä,
Riko, aivan varmasti takaisin?"

"Tulen", sanoi Riko. "Viikon päästä olen taas täällä."

Nyt Riko vielä vei viulunsa rouva Menotin luo, sillä muiden hoitoon ei
hän sitä olisi uskonut, ja sitte hän heitti heidät viikoksi hyvästi;
sillä jos kaikki kävi hyvin, toivoi hän palaavansa sen kuluttua.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Vuorien poikki takaisin.


Seuraavana aamuna seisoi Riko rautatieasemalla jo kauan ennen kello
viittä ja tuskin malttoi odottaa junan lähtöä. Nyt hän taas oli
vaunussa, aivan kuin kolme vuotta takaperin. Silloin hän pelonalaisena
istua kyyrötti viuluineen nurkassa; nyt hän oli ottanut haltuunsa koko
penkin; sillä hänen vieressään oli matkalaukku ja koppa, ja ne veivät
suuren tilan. Bergamossa hän tapasi välipuheen mukaan hevoskauppiaan,
ja nyt he yhdessä jatkoivat matkaa ensin hyvän aikaa samassa vaunussa
ja sitte laivalla yli järven. Sitte he astuivat maihin ja lähtivät
erääseen ravintolaan; sen edustalla oli suuret postivaunut, hevoset
täysissä valjaissa. Rikon mieleen muistui selvästi kuinka hän oli yöllä
seisonut täällä ypö yksin sitte kun ylioppilaat olivat lähteneet
astumaan tuonne poispäin. Ja tuolta kauempaa näkyi tallin ovi, mistä
lyhdyn valo oli loistanut, ja missä hän oli uudestaan tavannut
lammaskauppiaan.

Nyt oli jo ilta ja kohta noustiin vaunuihin ja lähdettiin kulkemaan
vuoristoa kohden. Tällä kertaa matkusti Riko kumppaninsa kanssa itse
vaunuissa. Tuskin hän oli päässyt mukavasti istumaan nurkkaansa, kun
hänen silmänsä painuivat umpeen, sillä mielenliikutukseltaan hän ei
edellisenä yönä ollut nukkunut vähääkään. Nyt tämä vahinko oli
korvattava; ja kertaakaan heräämättä nukkui Riko nukkumistaan, kunnes
aurinko oli noussut korkealle ja vaunut kulkivat hyvin hiljaa.
Kun Riko pisti päänsä ulos ikkunasta, huomasi hän sanomattomaksi
hämmästyksekseen, että vaunut kulkivat sitä polveilevaa tietä, joka vei
ylös Malojaan ja jonka hän niin hyvin tunsi.

Ikkunasta ei hän voinut nähdä paljoa, senverran vain, että tie tuon
tuostakin teki äkkikäänteen; mutta hän olisi kernaasti tahtonut nähdä
koko seudun. Nyt vaunut seisahtuivat; oli saavuttu kukkulalle. Tuossa
oli ravintola; tuossa tiepuolessa hän oli istunut ja puhellut ajajan
kanssa. Kaikki matkustajat astuivat hetkeksi vaunuista, hevosia
syötettiin. Rikokin astui vaunuista; hän meni ajajan luo ja kysyi
nöyrästi: "Saisinkohan ajaa teidän kanssanne ajaja-istuimella Silseen
saakka?"

"Totia kai", sanoi ajaja.

Ja nyt nousivat kaikki taas vaunuihin ja iloista kyytiä kuljettiin
ensin alas ja sitten tasaista tietä eteenpäin. Nyt näkyi järvi. Tuolla
oli metsäinen niemi ja tuolla -- tuolla näkyivät Silsen valkoiset talot
ja taustassa Sils-Maria. Pieni kirkko loisti aamuauringon valossa ja
vuoren juurella näkyivät molemmat pienet mökit.

Rikon sydän alkoi sykkiä rajusti. Missähän Stineli oli? Vielä muutamia
askeleita, ja postivaunut pysähtyivät Silseen.

Rikon katoamisen jälkeen oli Stineli kokenut monta kovaa päivää. Lapset
olivat varttuneet suuremmiksi, työtä oli karttunut yhä enemmän ja
suurin osa siitä joutui Stinelin suoritettavaksi; sillä hän oli
lapsista vanhin ja aikaihmisistä nuorin. Sentähden sanottiin aina:
"Stineli tehköön tämän; johan hän on siksi vanha"; ja kohta senjälkeen
taas: "Tämän voi Stineli tehdä, koska hän vielä on niin nuori." Siitä
saakka kuin Riko joutui pois, ei hän enää voinut oikein jakaa
iloaankaan kenenkään kanssa, jos joku lyhyt vapaahetki joskus olisikin
sattunut hänen osalleen.

Edellisenä vuonna oli hyvä mummu kuollut, ja siitä saakka ei Stinelin
osalle tullut vapaahetkiä ensinkään; sillä aamusta iltaan oli niin
paljon työtä, ettei sitä milloinkaan saatu loppumaan, vaan täytyi aina
olla samassa työtouhussa.

Mutta Stineli oli säilyttänyt reippaan mielensä, vaikka hän olikin
hartaasti itkenyt mummua ja vieläkin monesti joka päivä tuli
ajatelleeksi: "Ilman mummua ja Rikoa ei tämä maailma enää ole niin
kaunis kuin kerran ennen."

Päivänpaisteisena lauantai-aamuna tuli hän ladosta suuri olkitukko pään
päällä; hän aikoi ruveta tekemään hyviä olkihuiskuja iltapäivän
siivousta varten. Päivä paistoi ihanasti Silseen vievälle kuivalle
tielle, ja tyttö jäi seisomaan ja katselemaan. Silsestä päin tuli
nuorukainen, jota Stineli ei tuntenut; sen hän toki heti huomasi, ettei
se ollut silseläinen. Kun nuorukainen tuli lähemmäksi, jäi hän
seisomaan ja katsoi Stineliä, ja tämäkin katsoi tulijaa ja näytti
hämmästyneeltä. Mutta samassa tyttö heitti olkitaakkansa kauas luotansa
ja juoksi seisovan nuorukaisen luo ja huusi: "Oi Riko, elätkö sinä
vielä? Oletko tullut takaisin? Mutta suureksipa olet kasvanut, Riko!
Ensin en ollut tuntea sinua, mutta kun näin kasvosi, tunsin sinut heti;
eihän kellään ihmisellä ole sellaisia kasvoja kuin sinulla!"

Ja Stineli seisoi ilosta hehkuvan punaisena Rikon edessä, ja Riko
seisoi liikutuksesta valkeana kuin palttina eikä aluksi saanut sanaa
suustansa, katsoi vain katsomistaan Stineliä. Sitten sanoi hän:
"Sinäkin olet kasvanut suuremmaksi, Stineli, mutta muuten sinä olet
aivan samanlainen kuin ennen. Jota lähemmäksi kotianne tulin, sitä
tuskallisemmalta tuntui, kun pelkäsin sinun tulleen toisenlaiseksi."

"Oi, kuinka hauskaa, Riko, kun taas olet täällä!" riemuitsi Stineli.
"Voi, jospa mummu tietäisi! Mutta sinun on tultava sisään, Riko;
kylläpä nyt kaikki hämmästyvät!" Stineli juoksi edeltä ja avasi oven ja
Riko astui tupaan. Lapset pujahtivat heti piiloon toistensa taakse ja
äiti nousi ja tervehti Rikoa kuin vierasta ainakin ja kysyi mitä hän
halusi. Sillä ei äiti eikä yksikään lapsista tuntenut Rikoa. Samassa
tulivat myös Trudi ja Sami ja tervehtivät hekin ohimennen.

"Ettekö sitte tunne häntä?" huusi Stineli; "Rikohan tämä on!"

Nytkös kaikki rupesivat ihmettelemään, ja samassa tuli isäkin ruualle.

Riko meni häntä vastaan ja ojensi kätensä. Isä tarttui siihen ja katsoi
nuorukaista.

"Nyt ei isäkään tunne häntä", sanoi Stineli hiukan loukkautuneena.
"Sehän on Riko, isä."

"Niinkö? Aivan oikein!" sanoi isä ja katseli häntä uudestaan kiireestä
kantapäähän; sitte sanoi hän taas: "Sinua tosiaan kannattaa katsella;
oletko opetellut jotain ammattia? Tule istumaan kanssamme ruoalle ja
kerro mitä sinulle on tapahtunut."

Riko ei käynyt istumaan, katseli vain yhtä mittaa ovelle päin; vihdoin
hän kysyi empien: "Missä mummu on?" Isä kertoi, että mummu lepää
Silsessä, vanhan opettajan läheisyydessä. Riko oli tuskin uskaltanut
kysyä tätä, sillä hän pelkäsi vastausta, kun ei mummua missään näkynyt.
Nyt hän istui ruoalle toisten kanssa; mutta aluksi oli hän aivan
ääneti, eikä voinut syödäkään, sillä mummu oli ollut hänelle hyvin
rakas.

Mutta nyt halusi isä kuulla mihin hän oli joutunut silloin, kun häntä
täällä etsittiin vuoren rotkoista, ja mitä hänelle tuolla kaukana oli
tapahtunut. Silloin Riko kertoi kaikki ja pääsi piankin puhumaan rouva
Menotista ja Silviosta ja selvitti nyt minkätähden hän oikeastaan oli
tullut ja kuinka hän Stinelin kanssa aikoi palata Peschieraan, jos isä
ja äiti vain suostuisivat siihen. Stineli kuunteli Rikon kertomusta
silmät pystyssä, sillä olihan tämä kaikki hänellekin uutta. Sydämessä
leimahti kuin ilonliekki: Rikon kanssa hänen kauniin järvensä rannalle,
joka päivä olemaan hänen seurassaan hyvän rouvan ja sairaan Silvion
luona, joka niin suuresti toivoi häntä luoksensa!

Isä oli ensin jonkun aikaa aivan ääneti, sillä hän ei koskaan liikoja
hätiköinyt; sitte hän sanoi: "Hyvä on; kun pääsee vierasten luo, oppii
aina jotakin. Mutta Stineli ei voi lähteä; siitä ei kannata puhua.
Hänet tarvitsemme täällä kotona. Mutta voihan joku toisista lähteä,
ehkäpä Trudi."

"Niin, niin, sehän on parempi", sanoi äiti. "Ilman Stineliä minä en
tule toimeen." Silloin Trudikin nosti päätään ja sanoi: "Niin on
minustakin parempi; eihän täällä kotona milloinkaan ole muuta kuin
lastenhuutoa."

Stineli ei sanonut sanaakaan, katsoi vain jännityksellä Rikoa:
Sanoisikohan tämä vielä jotain, kun isä noin jyrkästi oli kieltänyt,
vai suostuisikohan hän ottamaan Trudin mukaansa? Mutta Riko katsoi isää
rohkeasti silmiin ja sanoi:

"Ei se niinpäin sovellu. Sairas Silvio tahtoo ainoastaan Stineliä
luokseen eikä ketään toista, ja hän kyllä tietää mitä tahtoo; hän
lähettää Trudin heti paikalla kotiin ja tämä saa tehdä matkansa aivan
turhanpäiten, Sitte on rouva Menotti myöskin sanonut: Jos Stineli tulee
Silvion kanssa hyvin toimeen, saa hän joka kuukausi lähettää kotiin
kymmenen frangia, jos vanhemmat sitä vaativat. Ja kyllähän Stineli
hyvin tulee Silvion kanssa toimeen, sen tiedän niin varmasti kuin
olisin jo nähnyt sen."

Isä työnsi lautasensa pois ja pani lakin päähänsä. Hän oli lopettanut
syömisensä ja piti kernaasti lakkia päässään, kun oli tarkkaan
mietittävä; ajatukset tuntuivat siten pysyvän paremmin koossa.

Nyt hän punnitsi mielessään miten paljon hän sai ahertaa, ennenkuin sai
ansaituksi yhdenkään frangin ja sitte hän ajatteli: "Kymmenen
frangia jok'ainoa kuukausi tuohon käteen, tarvitsematta liikuttaa
sormeaankaan." Sitte hän työnsi lakin ensin toiselle ja sitte toiselle
korvalle ja sanoi: "Menköön sitte; ehkäpä joku toinenkin voi tehdä
jotain täällä kotona."

Stinelin silmät loistivat. Mutta äiti katsoi hiukan huokaillen kaikkia
noita pieniä päitä ja lautasia; kukahan tästä puoleen auttaa näiden
puhtaana pitämisessä? ja Trudi töykkäsi Peterliä kyynärpäällään ja
sanoi: "istuhan kerrankin hiljaa!" vaikka tämä tällä kertaa söi
papujaan aivan ääneti.

Mutta isä oli vielä kerran korjannut lakkiaan; eräs asia oli taas
johtunut hänen mieleensä. "Mutta eihän Stineli vielä ole käynyt
rippikoulua", sanoi hän. "Minusta hänen pitäisi ensin suorittaa se
asia."

"Vastahan minun kahden vuoden päästä oli määrä käydä rippikoulua",
sanoi Stineli innoissaan. "Voinhan varsin hyvin lähteä kahdeksi
vuodeksi ja sitte taas tulla kotiin."

Se oli hyvä ehdotus, ja nyt olivat kaikki tyytyväisiä. Isä ja äiti
ajattelivat: "Vaikka kaikki Stinelin lähdettyä kävisikin hullusti, niin
eihän tuota ainaisesti kestä; lähteköön nyt ja tulkoon sitte takaisin."
-- Ja Trudi ajatteli: "Kun Stineli tulee takaisin, lähden minä, ja
sittepähän nähdään, milloin minä tulen takaisin." Mutta Riko ja Stineli
katsoivat toisiaan, ja puhdas ilo loisti heidän silmistään.

Kun isä nyt piti asian päätettynä, nousi hän pöydästä ja sanoi:
"Huomenna voitte lähteä, niin tiedämme millä kannalla asiat ovat."

Mutta silloin alkoi äiti surkeasti vaikeroida ja sanoi, ettei heidän
toki niin pian tulisi lähteä, ja niin kauan hän voivotteli, kunnes isä
sanoi: "Menkööt sitte vasta maanantaina", sillä kauemmaksi ei isä
tahtonut lähtöä siirtää, koska hän hyvin tiesi suruvirsien soivan
siksi, kunnes matkalle oli lähdetty.

Stinelillä oli nyt paljon tehtävää; Riko ymmärsi sen hyvin ja sentähden
hän kääntyi Samin puoleen ja kertoi lähtevänsä katsomaan oliko
Sils-Mariassa kaikki entisellään, ja koska hän aikoi Silsestä tuoda
matkalaukun ja kopan, pyysi hän Samia mukaansa kantamaan toista niistä.
Yhdessä he sitte lähtivät matkalle. Ensin jäi Riko seisomaan entisen
kotimökkinsä edustalle; siinä hän katseli vanhaa ulko-ovea ja
kanakoppelia. Hän kysyi Samilta kuka siellä asui ja elikö täti siellä
yksikseen. Mutta täti oli aikoja sitte muuttanut pois, Silvaplanaan,
eikä kukaan ollut häntä sittemmin tavannut, sillä ei hän milloinkaan
enää käynyt Sils-Mariassa.

Mökissä asui nyt väkeä, jota Riko ei ensinkään tuntenut. Joka paikassa
mihin Riko tuli, näki hän vanhoja, tuttuja taloja, mutta ikkunoista
kurkisti outoja ihmisiä; ei kukaan tuntenut häntä. Kun he sitte
illemmällä tulivat Silseen, poikkesi Riko hautuumaalle, sillä hän
halusi käydä mummun haudalla, mutta Sami ei varmasti tiennyt missä se
oli.

Matkalaukkua ja koria kantaen he palasivat hämärissä kotiin. Siellä
seisoi Stineli vielä kaivon luona ja puhdisti navettasankoa viimeistä
kertaa, ja kun Riko jäi hänen viereensä seisomaan, sanoi hän ilosta ja
siivoamisinnosta loistavana: "Tuskin vielä voin uskoa sitä todeksi,
Riko."

"Mutta minä uskon", sanoi Riko niin varmasti, että Stineli
hämmästyneenä jäi katsomaan häneen. "Mutta, näetkös, Stineli, sinä et
olekaan yhtä kauan ajatellut tätä asiaa kuin minä."

Mutta Stinelin täytyi vielä pitempäänkin ihmetellä sitä, että Riko noin
varmasti voi sanoa sanottavansa; sitä hän ei ennen osannut tehdä.

Rikolle oli tehty vuode ullakkohuoneeseen; sinne vei hän tavaransa,
sillä vasta huomenna aikoi hän purkaa esille tuomisensa. Seuraavana
aamuna, joka oli kirkas, kaunis sunnuntaipäivä, tuli Riko kun kaikki
istuivat ruokapöydässä ja latoi ihan Urslin ja Peteriin eteen niin
suuren kasan luumuja ja viikunoita, etteivät nämä olleet mokomaa
milloinkaan nähneet, ja viikunoita he eivät ennen olleet edes
maistaneetkaan. Keskelle pöytää latoi Riko suuret määrät makkaroita ja
lihaa ja munia. Kun suuri hämmästys hiukan oli asettunut, alkoivat
sellaiset pidot, ettei niiden vertaisia ennen oltu tässä talossa
pidetty, ja ihan iltaan saakka syödä nakertelivat lapset mielihyvällä
makeita viikunoita.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kaksi iloista matkamiestä.


Maanantaina oli vasta illalla lähdettävä matkalle, sen oli
hevoskauppias aivan selvästi ilmoittanut Rikolle, niin että tämä
varmasti tiesi kuinka oli meneteltävä silloin ja koko matkalla. Kun
siis oli heitetty hyvästit, lähtivät Riko ja Stineli astumaan Silseen,
ja kodin edustalla seisoi äiti ja kaikki pienet lapsukaiset hänen
ympärillään katsomassa poislähteviä. Sami kulki heidän rinnallaan ja
kantoi päänsä päällä matkalaukkua; koria kantoivat Riko toiselta ja
Stineli toiselta puolelta. Molemmat olivat Stinelin vaatteita täynnä.

Silsen kirkon luona sanoi Stineli: "Jospa mummu nyt voisi nähdä meidät!
Meidän on sanottava hänelle hyvästi, eikö niin, Riko?" Riko suostui
siihen kernaasti ja kertoi Stinelille käyneensä täällä jo eilen,
vaikkei löytänyt paikkaa. Mutta Stineli tiesi hyvin missä mummu lepäsi.

Kun postivaunut tulivat ja seisahtuivat, huusi ajaja korkeudestaan:
"Onko täällä ne kaksi matkustajaa, jotka aikovat Gardajärvelle?
Kuulustelin heitä jo eilen!"

Hevoskauppias oli näet suositellut heitä, ja nyt ajaja taas huusi:
"Nouskaahan tänne! Muita matkustajia palelee, vaunu on täysi ja te
olette nuoria."

Sitte hän auttoi heitä istuimelle, joka oli vaunun katolla,
ajaja-istuimen takana, otti esille paksun hevosloimen, jolla peitti ja
kääri heidät hyvin, ja niin lähdettiin eteenpäin.

Ensi kerran pitkästä ajasta istuivat Riko ja Stineli nyt kahden kesken
ja saivat rauhassa kertoa kaikesta, mitä heille kolmen pitkän vuoden
kuluessa oli tapahtunut. Sydämen halulla he puhuivatkin kaikki ihan
alusta alkaen. Tähtien tuikkeessa he kulkivat eteenpäin eivätkä koko
yönä voineet nukkua vähääkään pelkästä ilosta ja tyytyväisyydestä.
Aamulla he saapuivat järven rantaan, juuri samaan aikaan kuin Rikokin
kolme vuotta takaperin oli tullut Peschieraan, ja lähtivät heti
astumaan järvelle päin. Mutta Riko ei tahtonut että Stineli näkisi sen
ennenkuin saavuttiin hänen omalle paikalleen. Sentähden hän kuljetti
Stineliä puiden välitse siksi kunnes tultiin rantaan aivan pienen
sillan luo.

Siinä oli heidän edessään ilta-auringon valaisema järvi, ja Riko ja
Stineli istuutuivat alimmalle rantatörmälle sitä ihailemaan. Kaikki oli
juuri sellaista kuin Riko oli kuvaillut, paljon kauniimpaa vain, sillä
tällaisia värejä ei Stineli milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän katseli
joka puolelle, katseli sinipunervia vuoria ja kultaista aallokkoa ja
huusi vihdoin täynnä ihastusta: "On tämä vielä paljon kauniimpi kuin
Silsjärvi!"

Ei Rikokaan ollut milloinkaan nähnyt järveä niin kauniina kuin nyt, kun
hän Stinelin kanssa istui sen rannalla.

Kaikessa hiljaisuudessa kantoi Riko mielessään vielä toistakin iloa --
sitä, kuinka hän hämmästyttää Silviota ja hänen äitiään! Ei kukaan
osannut arvata, että hän näin pian voisi tulla takaisin. Ei kukaan
odottanut häntä ennenkuin viikon päästä, ja nyt he jo istuivat järven
rannalla! Auringon laskuun asti he jäivät törmälle. Rikon täytyi
näyttää Stinelille, missä äiti seisoi pestessään vaatteita rannassa ja
missä hän itse istui odotellen, ja hänen täytyi kertoa kuinka he
yhdessä kulkivat yli pienen sillan ja kuinka äiti talutti häntä
kädestä.

"Mutta minne hän sitte meni?" kysyi Stineli. "Etkö milloinkaan ole
löytänyt taloa, johon hän meni?"

"En", sanoi Riko. "Kun lähden täältä rannasta rautatielle päin, tuntuu
kuin olisin seisonut juuri niillä paikoin äidin kanssa ja istunut talon
portailla nähden edessämme punaiset kukkaset, mutta siellä ei enää ole
taloa, enkä tunne tietä, joka vei sinne; en ole milloinkaan sitä
nähnyt."

Vihdoin he nousivat ja lähtivät puutarhaan päin. Riko kantoi laukkua ja
Stineli koppaa. Kun he astuivat puutarhaan, täytyi Stinelin huutaa
ääneen: "Oi, kuinka kaunista! Oi, kuinka kauniita kukkia!"

Silloin Silvio äkkiä ponnahti istumaan. Hän huusi kaikin voimin: "Riko
tulee Stinelin kanssa!"

Äiti luuli kuumeen taas ahdistavan poikaa; hän viskasi kaikki tavaransa
sikin sokin kirstuun, jossa hän parastaikaa oli myllännyt, ja tuli
juosten apuun.

Mutta samassa silmänräpäyksessä astui Riko ilmielävänä huoneeseen, ja
hämmästyksestä ja ilosta oli hyvä rouva miltei kaatua; sillä tähän
hetkeen saakka oli häntä yhtä mittaa vaivannut salainen pelko, että
Riko tällä matkalla heittää henkensä.

Rikon takaa ilmestyi huoneeseen tyttö, jolla oli niin ystävälliset
kasvot, että rouva Menotti heti paikalla mielistyi häneen, sillä hän
oli hyvin herkkätunteinen. Mutta pelkästä ilosta täytyi hänen ensin
molemmin käsin tarttua Rikon käteen, ja sillä välin meni Stineli pienen
vuoteen luo tervehtimään Silviota. Hän kietoi käsivartensa pienen pojan
hentosen vartalon ympärille ja katsoi häntä hyvin ystävällisesti
silmiin, ikäänkuin he jo kauan olisivat olleet hyvät tuttavat, ja
Silvio otti heti tyttöä kaulasta ja veti hänet puoleensa. Sitte laski
Stineli vuoteelle lahjan, jonka hän oli pistänyt taskuunsa, jotta se
olisi käsillä. Se oli taideteos, joka aikoinaan oli tuottanut
Peterlille suurempaa iloa, kuin mikään muu lelu: petäjänkäpy, näet,
jossa jokaisesta pienestä aukosta, joita on kovien suomujen välissä,
oli pujotettu hieno lanka, joka langan päähän oli kiinnitetty korkista
valmistettu, hullunkurisen näköinen pieni nukke. Kaikki nämä pienet
nuket hyppelivät vastatusten ja kumarsivat toisilleen niin mukavasti,
ja niillä oli kaikilla punamaalilla ja hiilellä niin lystikkäästi
maalatut kasvot, että Silvio nauroi nauramasta päästyäänkin.

Sillä välin oli äiti lyhimmittäin Rikolta kuullut kuinka hyvin ja
onnellisesti matka oli käynyt. Nyt hän kääntyi Stinelin puoleen ja
tervehti häntä ystävällisesti, ja Stineli vastasi enemmän
ystävällisillä silmillään kuin suullaan; sillä hän ei osannut italian
kieltä ensinkään, vaan hänen täytyi käyttää omaansa. Mutta Stineli ei
juuri ottanut asioita raskaasti ja mukautui heti olosuhteisiin, niin
että kun hän ei osannut puhua, selitti hän asiat sormillaan ja
kaikenmoisilla merkeillä, jotka olivat Silviosta niin huvittavia, että
kaikki oli hänestä kuin hauskaa leikkiä vain, jossa yhtä mittaa oli
jotain arvattavaa.

Nyt meni rouva Menotti kaapin luo, jossa oli kaikki mitä ateriaa varten
tarvittiin: lautaset ja pöytäliina ja kylmää kanaa ja hedelmiä. Kun
Stineli sen huomasi, juoksi hän heti paikalla apuun, kattoi pöydän ja
toi kaikki ruuat ja oli niin hämmästyttävän sukkela toimissaan, ettei
rouva Menotti ennättänyt muuta kuin ihmetellen katsella tätä menoa; ja
ennenkuin rouva ennätti tuumata mitä nyt olisi tehtävä, oli Silviolla
jo kaikki tarjottimella edessään ja ruuat valmiiksi leikattu ja
sievästi valmistettu. Tämä nopea tarjoilu oli Silviolle hyvin mieleen.

Silloin istui rouva Menotti ruokapöydän ääreen ja sanoi: "Näin mukavaa
elämää ei minulla milloinkaan ennen ole ollut; mutta tulehan sinäkin,
Stineli, nyt istumaan meidän kanssamme ruualle."

Nyt istuivat he kaikki iloisina pöytään ja söivät yhdessä, ja tuntui
kuin he olisivat kaiken ikänsä olleet toistensa kanssa ja tästä
puoleenkin aina kuuluisivat samaan perheeseen. Sitte alkoi Riko kertoa
matkan vaiheita, ja Stineli nousi hiljaa ja raivasi kaikki paikoilleen
kaappiin, sillä hän tiesi jo missä mitäkin tavaraa pidettiin. Sitte
istui hän aivan lähelle Silvion vuodetta, ja alkoi notkeilla sormillaan
muodostaa kuvioita, joista syntyi varjokuvia seinälle, ja Silvio nauroi
yhtä mittaa ihan ääneen ja huusi: "Jänis! Sarviniekka eläin!
Pitkäkoipinen hämähäkki!"

Näin kului ensimäinen ilta niin nopeasti, ettei kukaan voinut ymmärtää
mihin aika oli vierähtänyt, kun kello löi kymmenen. Riko nousi, sillä
hän tiesi, että hänen nyt oli lähdettävä pois; mutta hänen kasvojaan
synkisti kolkko pilvi. Hän sanoi jyrkästi: "Hyvää yötä!" ja läksi.
Mutta Stineli juoksi hänen jälessään, ja puutarhassa hän tarttui hänen
käteensä ja sanoi: "Nyt et saa olla murheissasi, Riko; täällähän on
niin kaunista, enkä voi sanoa, kuinka tämä kaikki miellyttää minua ja
kuinka iloinen olen, ja kaikesta tästä saan kiittää sinua, ja huomenna
sinä taas tulet tänne ja joka päivä. Etkö iloitse siitä, Riko?"

"Iloitsen", sanoi Riko ja katsoi tyttöön synkästi. "Mutta joka ilta,
kun on kaikkein hauskinta, on minun lähdettävä pois, minähän en kuulu
kenellekään."

"Voi, et saa ajatella noin", sanoi Stineli rohkaisevasti. "Mehän olemme
aina kuuluneet yhteen. Kolme pitkää vuotta olen ilolla ajatellut sitä
aikaa, jolloin taas tapaisimme toisemme. Ja kun elämä kotona monesti
oli sellaista, että kernaimmin olisin lähtenyt pois, silloin ajattelin
aina: jos vielä kerran saisin olla Rikon kanssa, jaksaisin tehdä vaikka
mitä. Ja nyt on kaikki muuttunut niin hauskaksi, etten voi ajatella
tämän suurempaa iloa, etkä sinä sittekään tahdo iloita kanssani, Riko!"

"Tahdonhan minä", sanoi Riko ja katsoi iloisempana Stineliä. Olihan
hänelläkin siis joku omainen. Stinelin sanat olivat taas saaneet hänet
tasapainoon. Vielä kerran he antoivat toisilleen kättä, ja sitte Riko
lähti puutarhasta.

Kun Stineli taas tuli huoneeseen ja äidin kehoituksesta sanoi Silviolle
"hyvää yötä", alkoi poika jälleen riidellä. Hän ei millään ehdolla
tahtonut päästää Stineliä luotansa ja huusi yhtä mittaa: "Stinelin
täytyy olla minun luonani ja aina istua vuoteeni vieressä, hän sanoo
niin lystillisiä sanoja ja nauraa silmillään."

Ei mitkään neuvot auttaneet, kunnes äiti vihdoin sanoi: "No, pidä sitte
Stinelistä kiinni koko yön äläkä päästä häntä nukkumaan; aamulla hän
sitte on sairas niinkuin sinäkin eikä voi nousta vuoteeltaan, etkä sinä
saa nähdä häntä moniin aikoihin." Silloin päästi Silvio irti Stinelin
käden, johon hän oli tarttunut lujasti, ja sanoi:

"Mene nukkumaan, Stineli, mutta tule takaisin aamulla ani varahin!"

Sen Stineli lupasi, ja nyt vei rouva Menotti hänet sievään, pieneen
huoneeseen, joka oli puutarhaan päin, ja jonne suloinen kukkain tuoksu
tunkeutui avonaisen ikkunan kautta.

Päivä päivältä tuli Stineli yhä välttämättömämmäksi pikku Silviolle;
kun tyttö meni vain ovelle, piti Silvio jo sitäkin onnettomuutena. Hän
olikin aina siivo ja hyvä, kun Stineli oli hänen luonansa ja teki
kaikki, mitä tyttö vain pyysi, eikä ensinkään enää vaivannut äitiään
kärttämisillään. Näytti siltä kuin hermostunut pikku poika Stinelin
tulon jälkeen olisi päässyt suurista tuskistaan vapaaksi, sillä hän ei
ollut kertaakaan valitellut kipujaan, vaikka jo oli kulunut monta
päivää siitä illasta, jolloin tyttö taloon ilmestyi.

Stinelillä olikin loppumaton määrä huvituskeinoja, ja kaikki mitä hän
vain otti käteensä tai mitä hän teki ja sanoi, oli Silviolle kuin
miellyttävintä huviketta, sillä Stineli oli pienestä saakka saanut
hoitaa pieniä lapsia ja aina vain miettiä miten heitä huvittaa ja pitää
tyytyväisinä sanoin, käsin, silmäyksin, liikkein ja jos jollakin
keinoin.

Siten tuotti Stinelin koko olo ja olento hänen tietämättään parasta
huvitusta tälle pienelle, herkkätunteiselle, sairasvuoteeseen
kytketylle poikaselle. Pian oli teräväpäinen Stineli oppinut Silviolta
italialaisia sanoja ja jutteli vallan rohkeasti hänen kanssaan; ja kun
hän tuon tuostakin vielä käytti niitä nurinkurisesti, huvitti se
Silviota suuresti ja koko asia oli hänestä kuin vartavasten hänen
hauskuudekseen keksitty.

Joka kerta kun äiti näki Rikon astuvan puutarhaan, täytyi hänen aina
kiirehtiä tätä vastaan, sillä nythän hän saattoi juosta mihin vain
tahtoi ja milloin häntä halutti; ja aina hänen täytyi viedä Riko
hetkeksi syrjään ja vielä kerran kertoa minkä aarteen tämä oli taloon
tuonut; kuinka onnellinen ja iloinen pikku Silvio oli, iloisempi kuin
milloinkaan ennen koko kurjan elämänsä aikana, ja kuinka hän ei
laisinkaan voinut käsittää, että tuollainen tyttö oli todella olemassa:
Silvion seurassa hän oli aivan lapsellinen, ja näytti siltä kuin kaikki
leikit, mitkä hän Silvion huviksi keksi, olisivat olleet hänelle
itselleenkin mitä suurimmaksi iloksi; mutta hänen, äidin kanssa voi hän
puhua niin järkevästi, ja kaikkiin töihin ja askareihin oli hän
perehtynyt enempi kuin moni perheenemäntä. Siitä saakka kuin Stineli
tuli taloon kävi kaikki kuin itsestään, ja joka päivä oli heille kuin
sunnuntai. Lyhyesti sanottuna, rouva Menotti ei löytänyt sanoja kyllin
kiitelläkseen ja ylistääkseen Stineliä ja kaikkia hänen hyviä
ominaisuuksiaan, ja Riko kuunteli kernaasti tällaista puhetta.

Kun he sitte kaikki yhdessä istuivat huoneessa ja katselivat
ystävällisesti toisiaan, ikäänkuin ei kukaan heistä enää olisi voinut
erota toisistaan, silloin täytyi väkisinkin ajatella, että olisi kaukaa
saanut etsiä sen onnellisempia ihmisiä, joilta ei enää mitään puuttunut
Mutta ilta illalta, kellon lyödessä kymmenen, kävi Rikon otsalla pilvi
yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, ja vaikkei rouva Menotti omalta
iloltaan sitä huomannut, näki Stineli sen kuitenkin varsin hyvin, ja
huolissaan hän ajatteli itsekseen: "Näyttää ihan siltä kuin raju-ilma
olisi tulossa."




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Pilviä kauniilla Gardajärvellä.


Tuli kaunis syksyinen sunnuntai, ja Rivassa piti illalla olla tanssit.
Rikon oli mentävä sinne soittamaan. Tätä päivää hän siis ei saanut
viettää Stinelin ja toisten seurassa; asiasta oli jo monet kerrat
puhuttu pitkin viikkoa, sillä kaikista oli hyvin ikävää kun Riko ei
voinut tulla. Stineli puolestaan koki kaikin tavoin esittää asian
hauskojakin puolia. "Sinä lähdet kauniissa päivänpaisteessa yli järven
ja palaat tähtien tuikkeessa ja me ajattelemme sinua kaiken aikaa", oli
hän sanonut Rikolle jo silloin, kun tämä ensi kerran kertoi seuraavana
sunnuntaina olevan tanssit.

Riko tuli lauantai-iltana viuluineen, sillä Stinelin suurin ilo oli
kuulla hänen soittavan, Riko soitti kauniita lauluja, toisen toisensa
jälkeen, mutta ne olivat kaikki surullisia; ehkä ne tekivät hänet
itsensäkin alakuloiseksi, sillä hän katseli viuluaan niin murhemielin
kuin olisi se tuottanut hänelle suurinta tuskaa.

Mutta sitte hän äkkiä laski pois viulunsa, vaikkei kello vielä ollut
läheskään kymmenen ja sanoi: "Nyt minä lähden."

Rouva Menotti pyysi häntä viipymään, sillä hän ei ensinkään käsittänyt
mikä Rikolle tuli. Stineli oli Rikon soittaessa kaiken aikaa pitänyt
häntä silmällä. Nyt hän vain sanoi: "Minä lähden saattamaan sinua vähän
matkaa."

"Älä lähde!" huusi Silvio. "Älä lähde pois! Jää tänne, Stineli!"

"Jää vain, Stineli", sanoi Rikokin. "Jää tänne ja anna minun mennä!"

Näin sanoessaan hän näytti juuri samanlaiselta kuin silloin, kun hän
tuli opettajan luota halkopinon taakse ja sanoi: "Kaikki on mennyttä!"

Stineli meni Silvion vuoteen luo ja sanoi hiljaa: "Ole nyt kiltti,
Silvio. Huomenna kerron sinulle kaikkein hauskimmat kertomukseni
Peterlistä, jos vain et nyt melua."

Silvio ottikin ollakseen aivan hiljaa, ja Stineli lähti Rikon kanssa.
Kun he sitte seisoivat puutarhan aituuksen luona, kääntyi Riko, osoitti
valaistua taloa, joka täältä puutarhasta näytti niin miellyttävältä ja
sanoi:

"Mene takaisin, Stineli; sinne sinä kuulut, ja siellä on kotisi; minun
kotini on maantie. Minähän olen ja tulen aina olemaan koditon; anna
minun sentähden mennä menojani."

"En anna, en, en, näin en voi päästää sinua menemään, Riko. Mihin sinä
nyt olet menossa?"

"Järven rantaan", sanoi Riko ja lähti sillalle päin. Stineli lähti
hänen mukaansa. Kun he saapuivat äyräälle, kuulivat he aaltojen
hiljaista loisketta, jota kuuntelivat hetkisen. Sitte sanoi Riko:
"Näetkös, Stineli, jos sinä et olisi täällä, lähtisin pois, kauas pois,
vaikka en tiedäkään minne. Minunhan täytyy aina olla koditon raukka, ja
kaiken ikäni soittaa ravintoloissa, missä ihmiset meluavat ikäänkuin
olisivat hulluja, ja nukkua huoneessa, johon mieluummin en enää
milloinkaan palaisi. Sinun kotisi on noiden luona, jotka asuvat tuossa
kauniissa talossa, mutta minulla ei ole kotia missään. Ja tiedätkö, kun
katson alas syvyyteen, ajattelen: jospa äitini ennen kuolemaansa olisi
heittänyt minut tuonne, niin minusta ei olisi tullut tällainen koditon
poika poloinen."

Stineli oli sydämen surulla kuunnellut Rikon puhetta; mutta samalla kun
hän lausui viimeiset sanansa, valtasi tytön suuri kauhu ja hän huusi:
"Voi, Riko, et saa puhua tuollaista! Sinä et varmaankaan ole pitkiin
aikoihin rukoillut 'Isä meitääsi'. Sentähden on sinussa herännyt näin
pahoja ajatuksia."

"En olekaan enää rukoillut sitä, enkä edes enää osaa sitä."

Tämä oli Stinelistä ihan kauheata.

"Voi Riko, tietäisipä vain mummu tämän", vaikeroi hän, "niin kyllä
olisi hän kovin pahoillaan sinusta. Tiedätkö kuinka mummu sanoi: 'Joka
unohtaa 'Isä meitänsä', hänen käy huonosti!' Oi, Riko, sinun täytyy
oppia se uudestaan, minä opetan sen sinulle heti. Kyllä sinä pian opit
sen."

Ja Stineli ryhtyi heti toimeen, ja sydämensä lämpimällä osanotolla hän
saneli kahdesti perättäin "Isä meidän" rukouksen. Kun tyttö nyt
syvätunteisesti lausui nuo sanat, huomasi hän kuinka paljon lohdutusta
niissä oli juuri Rikon varalta, ja kun oli päästy loppuun, sanoi hän:

"Näetkös, Riko, koska koko valtakunta on hyvän Jumalan oma, niin voihan
hän löytää sinullekin kodin, ja koska hänen on voima, niin hän myöskin
voi antaa sen sinulle."

"Mutta, Stineli", vastasi Riko, "jos hyvällä Jumalalla on minulle koti
valtakunnassansa ja myöskin voimaa antaa se minulle, niin näethän,
ettei hän siis tahdo antaa."

"Mutta sinun tulee ajatella", jatkoi Stineli, "että hyvä Jumala voi
sanoa itsekseen: 'Jos Riko tahtoo minulta jotakin, niin voihan hän
joskus pyytää sitä minulta ja ilmoittaa asiansa'."

Siihen ei Riko voinut vastata mitään. Hän oli hetkisen ääneti, sitte
hän sanoi:

"Lausuppa minulle vielä kerran 'Isä meidän'. Minä tahdon oppia sen
uudestaan."

Stineli toisti sen vielä kerran, ja sitte Riko jo osasikin sen aivan
oikein. Nyt he läksivät kotiin, kumpainenkin omalle taholleen, ja Rikon
täytyi yhtä mittaa ajatella valtakuntaa ja voimaa.

Mutta illalla, kun hän oli hiljaisessa huoneessaan, rukoili hän
nöyrtynein sydämin; sillä hän tunsi selvästi kuinka väärin oli odottaa,
että Jumala antaisi hänelle hänen tarpeensa, vaikkei hän milloinkaan
ollut Jumalalta niitä rukoillut.

Stineli astui miettiväisenä puutarhaan. Hän tuumaili mielessään,
voisiko puhua kaikesta tästä rouva Menotille; ehkä tämä voisi hankkia
Rikolle toisen toimen, koska ravintoloissa soittaminen oli hänelle niin
vastenmielistä. Mutta kun hän tuli huoneeseen, huomasi hän heti, ettei
hän nyt voinut vaivata rouva Menottia kertomalla omista asioistaan.
Silvio lepäsi hehkuvan punaisena vuoteellaan ja hengitti raskaasti ja
epätasaisesti, ja vuoteen vieressä istui äiti ääneen itkien. Silviolla
oli taas pitkästä ajasta ollut tautikohtaus ja hän oli kärsinyt suuria
tuskia. Kuumekin oli noussut vain siitä syystä, että Stinelin poissaolo
oli saanut hänet suuttumaan. Stineli ei vielä milloinkaan ollut nähnyt
äitiä noin masentuneena. Kun tyttö vihdoin sai hänet hiukan tointumaan,
sanoi hän: "Tule, Stineli, istumaan tähän viereeni, minun täytyy kertoa
sinulle jotain. Näetkös, minulla on niin raskas taakka sydämelläni,
että toisinaan tuntuu ikäänkuin en enää jaksaisi kantaa sitä. Sinä olet
tosin nuori, mutta sinä olet ymmärtäväinen tyttö, olet jo nähnyt
paljon, ja minun mieltäni ehkä keventäisi, kun saisin puhua sinulle
tästä asiasta. Sinähän näet, miten Silvion, ainoan pienen poikani laita
on. Mutta nyt minä en kärsi vain hänen tautinsa takia, joka on
parantumaton, vaan minun täytyy usein itsekseni sanoa: ehkä tämä on
Jumalan lähettämä rangaistus siitä, kun me vääryydellä olemme pitäneet
ja nauttineet toisen omaisuutta, jos kohta emme olisi tahtoneetkaan
anastaa ja pitää sitä. Mutta minä kerron sinulle asian ihan alusta.

"Kun me, Menotti ja minä, menimme naimisiin -- hän oli tuonut minut
tänne Rivasta, missä isäni vielä elää -- oli Menotilla täällä hyvä
ystävä, joka halusi päästä heti pois täältä; tämä seutu oli käynyt
hänelle vastenmieliseksi, sillä hänen vaimonsa oli kuollut. Hänellä oli
täällä pieni tila rakennuksineen, peltoineen, päivineen; varsin hyvää
maa ei ollut laadultaan, mutta alaltaan jotakuinkin suuri. Lähtöä
tehdessään ystävä pyysi miestäni ottamaan tuon kaiken hoitoonsa; maa ei
paljon tuota, sanoi hän, mutta hoitaahan sitä pitäisi ja rakennusta
samoin, siksi kunnes hän parin vuoden päästä tulisi takaisin. Tällaisen
sopimuksen tekivät ystävät keskenään, sillä he pitivät toisistaan;
vuokrasta ei tehty sopimusta. Mieheni sanoi: 'Saat omaisuutesi
takaisin, milloin palaat.' Hän aikoi hoitaa kaikkea hyvin, sillä hän
oli maanviljelykseen perehtynyt. Sen hänen ystävänsäkin tiesi ja
sentähden hän heitti kaikki hänen hoitoonsa. Mutta seuraavana vuonna
alettiin rakentaa rautatietä. Rakennus oli siirrettävä pois ja
rautatiekiskot kulkevat nyt pellon poikki. Mieheni sai maasta suuremman
korvauksen kuin sen oikea arvo olikaan, ja hän osti täällä alempana
hyvää maata ja puutarhan ja rakensi tämän rakennuksen, kaikki noilla
saamillaan rahoilla. Tämä maa on antanut kahta paremmat sadot kuin tuo
entinen. Minä kyllä sanoin monesti miehelleni: 'Eihän tämä ole meidän
omaisuuttamme, toisen omaa käyttämällä me elämme ylellisyydessä. Jospa
vain tietäisimme, missä hän on!' Mutta mieheni rauhoitti minua ja
sanoi: 'Minähän hoidan tätä hyvin; kun hän palaa, saa hän omansa
takaisin, ja voitosta, jonka panen säästöön, tulee hänkin saamaan
osansa.'

"Sitte saimme Silviomme, ja kun huomasin, että poika oli tällainen
vaivainen, täytyi minun tuontuostakin sanoa miehelleni: 'Me elämme
toisen tavarasta, ja tämä on rangaistus siitä.' Monesti tuntui elämä
minusta niin raskaalta, ja paljon kernaammin olisin tahtonut olla köyhä
ja koditon. Mutta mieheni lohdutti minua ja sanoi: 'Saatpa nähdä,
kuinka tyytyväinen hän on minuun, kun hän kerran palaa.' Mutta hänpä ei
palannutkaan. Noin neljä vuotta takaperin kuoli mieheni. Voi, sitä
tuskaa, mitä olen siitä saakka kärsinyt! Ja yhtä mittaa täytyy minun
ajatella: mitenkähän voisin päästä vapaaksi tästä toisen tavarasta;
täytyyhän minun hyvin hoitaa tätä, siksi kunnes ystävä palaa. Ja sitte
taas ajattelen: ehkä hän elää köyhyydessä ja kurjuudessa ja minä elän
yltäkylläisyydessä hänen varoillaan enkä tiedä hänestä mitään."

Stineli sääli suuresti rouva Menottia, sillä hän käsitti hyvin miltä
tuntui rouvasta, jonka täytyi syyttää itseään epärehellisyydestä, mutta
ei kuitenkaan voinut muuttaa oloja. Hän lohdutti rouvaa ja sanoi
hänelle: Kun emme tahdo tehdä väärin, vaan mielellämme tahtoisimme
sovittaa tekemämme pahan, silloin saamme luottamuksella rukoilla
hyvältä Jumalalta apua, sillä hän voi kääntää hyvin päin senkin, jonka
me olemme tehneet pahasti, ja hän tahtookin tehdä sen, jos vain olemme
oikein pahoillamme teostamme. Tämän kaiken sanoi Stineli oppineensa
mummulta, kun hän itse kerran joutui suureen tuskaan eikä kyennyt
auttamaan itseään.

Sitte kertoi Stineli järvestä, jota Riko aina muisteli, ja kuinka hän
oli syypää siihen, että Riko lähti pois kotoaan, ja kuinka hän pelkäsi
pojan joutuneen surman suuhun. Hän kertoi myöskin kuinka hänen mielensä
oli rauhoittunut, kun hän oli rukouksessa jättänyt koko asian hyvän
Jumalan hoitoon. Nyt tulisi rouva Menotin tehdä samoin, siliä se
keventäisi suuresti hänen sydäntään ja hän saisi aina ilomielin
ajatella: "Nyt on hyvä Jumala ottanut tämän asian ajaaksensa."

Stinelin puhe lohdutti suuresti rouva Menottia ja hän sanoi nyt
lähtevänsä rauhassa levolle, sillä Stinelin luottamus oli tehnyt
hänelle hyvää.




KAHDESKYMMENES LUKU.

Vihdoin kotona.


Kun kultainen sunnuntai-aamu heloitti yli puutarhan ja sen punaisien
kukkien, astui rouva Menotti ulos ja kävi istumaan turvepenkille
aituuksen viereen. Hän katseli ympärilleen ja omituisia ajatuksia
liikkui hänen mielessään. Tässä oli oleanderikukkia ja niiden takana
laakeripensasto, tuolla viikunapuita hedelmiä täynnä ja niiden välillä
kultaisia viiniköynnöksiä. Silloin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Jumala
tietää kuinka iloinen olisin, jos pääsisin vapaaksi omantunnon
soimauksista; mutta toista näin kaunista paikkaa en mistään löydä."

Samassa tuli Riko puutarhaan; hänenhän oli tänään iltapäivällä
lähdettävä pois. Mutta ei hän kuitenkaan jaksanut kaiken päivää olla
käymättä täällä. Kun hän nyt oli menossa suoraa päätä huoneeseen, huusi
rouva Menotti häntä ja sanoi:

"Istu vähän aikaa tässä luonani; kuka tietää kauanko saatamme istua
vieretysten!"

Riko pelästyi.

"Kuinka niin, rouva Menotti? Ettehän te toki lähde pois?"

Nyt täytyi rouva Menotin kääntää puhe toisaalle, sillä eihän hän voinut
kertoa Rikolle huoltansa. Hän muisti mitä Stineli eilen illalla oli
kertonut Rikosta, mutta hänen mielensä oli silloin niin täynnä omia
huolia, ettei hän ollut oikein päässyt tytön kertomuksesta selville.
Nyt häntä hiukan oudostutti, kun asia taas johtui hänen mieleensä.

"Kerropas minulle, Riko", alkoi hän, "oletko joskus ennen ollut täällä
Peschierassa, koska sinä uudestaan halusit nähdä tätä järveä? Stineli,
näet, kertoi siitä minulle eilen illalla."

"Olinhan täällä pienenä ollessani", sanoi Riko. "Sitte jouduin pois
täältä."

"Kuinka sinä pienenä ollessasi sitte jouduit tänne?"

"Minä olen täällä syntynyt."

"Mitä? Täällä syntynyt? Mikä sinun isäsi sitte oli, koska hän tuli
tänne vuoristosta?"

"Ei hän ollut vuoristosta. Äiti vain oli sieltä."

"Mitä puhut, Riko?" huusi rouva. "Ei suinkaan isäsi ollut täältä
kotoisin?"

"Olipa niinkin!"

"Tätä kaikkea et ole milloinkaan kertonut, ja se on kuitenkin hyvin
merkillistä! Eihän sinulla edes ole meikäläistä nimeä. Mikä oli isäsi
nimi?"

"Sama kuin minunkin: Enrico Trevillo."

Rouva Menotti syöksähti penkiltään ikäänkuin joku äkkipuuska olisi
häntä kohdannut.

"Mitä sanot, Riko?" huusi hän. "Mitä sanoit äsken?"

"Mainitsin isäni nimen", sanoi Riko tyynesti.

Mutta rouva Menotti ei sitä enää kuullut; hän oli jo juossut ovelle.

"Stineli, tuo minulle huivi!" huusi hän ovelta. "Minun on heti paikalla
mentävä pastorin luo. Joka jäseneni vapisee."

Hämmästyneenä toi Stineli huivin,

"Tule vähän matkaa saattamaan minua, Riko", sanoi rouva Menotti
lähtiessään. "Minulla on vielä vähän kyselemistä sinulta."

Rikon oli vielä kaksi kertaa sanottava mikä hänen isänsä nimi oli, ja
kolmannen kerran kysyi rouva Menotti vielä pastorin portailla, tiesikö
hän tämän asian ihan varmasti. Sitte hän meni sisään. Riko lähti pois
ja ihmetteli suuresti rouva Menotin kiihtymystä.

Riko oli tuonut viulun mukanaan, sillä hän tiesi Stinelin aina olevan
hyvillään soitosta. Kun hän nyt saapui Silvion huoneeseen, tapasi hän
sekä tämän että Stinelin mitä parhaimmalla tuulella. Lupauksensa mukaan
oli Stineli kertonut kaskuja Peterlistä ja siten saanut sekä itsensä
että kuuntelijansa varsin iloiselle mielelle. Kun Silvio nyt näki
viulun, huusi hän heti: "Nyt me laulamme, nyt me laulamme Stinelin
kanssa: 'Hoi, lampahat' --."

Stineli ei ollut kuullut lauluaan siitä saakka kuu hän sen sepitti,
eikä hän ollut edes muistanut koko laulua, sillä Riko soitti nykyään
niin paljon muuta kaunista. Sentähden olikin Stineli ihmeissään, kun
pikku Silvio tahtoi laulaa tätä saksankielistä laulua, sillä eihän hän
voinut tietää, että Riko kolmena vuonna oli satoja kertoja laulanut sen
Silviolle. Stinelille oli suureksi iloksi, kun vielä kerran sai laulaa
vanhan laulunsa Rikon kanssa. Alettiin, ja kas: Silvio lauloi kaikin
voimin mukana; vaikkei hän ymmärtänyt yhtä ainoata sanaa, oli hän
kuitenkin oppinut kaikki värssyt. Mutta tällä kertaa oli Stinelin vuoro
nauraa, sillä Silvio äänsi ne niin hullunkurisesti, ettei tyttö
naurultaan voinut ensinkään laulaa. Ja kun Silvio näki Stinelin
nauravan naaman, nauroi hänkin mukana, ja lauloi sitte taas entistään
selvemmin ja kovemmin, jotta Stinelin täytyi nauraa vieläkin
sydämellisemmin, ja Riko soitti voimainsa takaa: "Hoi, lampahat" --.

Moinen laulu ja nauru kajahti kaukaa rouva Menottia vastaan, kun hän
lähestyi puutarhaansa. Hänen oli vaikea käsittää, kuinka näin tärkeällä
hetkellä voitiin pitää tuollaista melua. Kiireesti kulki hän läpi
puutarhan ja astui huoneeseen; mutta hänen täytyi heti istahtaa
lähimmälle tuolille, sillä säikähdys ja ilo ja juoksu ja odotettavissa
olevat asiat olivat niin vallanneet hänet, että hänen täytyi ensin
saada tointua. Laulajat hämmästyivät ja katsoivat ihmeissään äitiä. Nyt
hän olikin jo tointunut.

"Riko", sanoi hän tavallista juhlallisemmalla ääneltä. "Riko, katso
ympärillesi! Tämä rakennus, tämä puutarha, tämä pelto, kaikki minkä
näet ja mitä et voi nähdä on katosta lattiaan asti sinun; sinä olet sen
omistaja; se on kaikki isäsi jättämää perintöä. Tämä on sinun kotisi.
Sinun nimesi on kastekirjassa. Sinä olet Enrico Trevillon poika, ja hän
oli mieheni paras ystävä."

Ensimäiset sanat kuultuaan oli Stineli jo käsittänyt koko asian, ja
sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Riko istui kuin kivettyneenä
tuolillaan, eikä saanut sanaa suustansa. Mutta Silvio, joka nähtävästi
aavisti, että tästä vielä voi syntyä suurtakin hauskuutta, alkoi
riemuita ja huusi:

"Nyt tämä talo on kerrassaan Rikon. Missä hänen täytyy nukkua?"

"Täytyy? Täytyy? Silvio!" sanoi äiti. "Hän saa olla kaikissa huoneissa
missä vain tahtoo. Hän voi vielä tänä päivänä ajaa meidät kaikki kolme
ulos, jos häntä vain haluttaa ja jäädä tänne ypö yksikseen."

"Silloin minäkin mieluimmin lähtisin ulos teidän luoksenne", sanoi
Riko.

"Oi sinua, hyvää Rikoa!" huudahti rouva Menotti. "Jos sinä tahdot pitää
meidät täällä, niin jäämmehän me mielellämme! Tiedätkö, kotimatkalla
minä jo hiukan suunnittelin miten ehkä voisimme järjestää asiat. Minä
voisin antaa sinulle puolet tästä rakennuksesta ja samoin puutarhasta
ja koko alueesta. Siten tulisi puolet kaikesta olemaan sinun ja toinen
puoli Silvion omaisuutta."

"Sitte minä annan osani Stinelille!" huusi Silvio.

"Hänelle minäkin annan osani", sanoi Riko.

"Ohoh! Nyt on sitte kaikki Stinelin omaa", nauroi pienokainen
iloisesti, "puutarha ja rakennus ja kaikki mitä siinä on: tuolit ja
pöydät ja minä ja Riko ja hänen viulunsa. Nyt on meidän taas
laulettava."

Mutta Riko ei voinut pitää asioita niin pian päätettyinä kuin Silvio.
Hän oli tällä välin mielessään miettinyt rouva Menotin sanoja, ja nyt
hän arasti kysyi:

"Mutta miten voi Silvion isän talo joutua minulle, vaikka isäni olikin
hänen ystävänsä?"

Nyt vasta tuli rouva Menotti ajatelleeksi, ettei Riko vielä tiennyt
mitään asiain menosta, ja hän alkoi heti kertoa koko tapausta alusta
alkain ja vielä paljoa laveammin kuin eilen illalla Stinelille. Kun hän
oli lopettanut, olivat kaikki kolme täydellisesti käsittäneet asian, ja
ääretön riemu valtasi heidät, sillä eihän mikään estänyt Rikoa heti
paikalla muuttamasta taloonsa asumaan ja ikipäiviksi jäämästä sinne.

Mutta keskellä riemuhuutoja sanoi Riko:

"Jos kaikki on näin, rouva Menotti, niin eihän minkään siltä tarvitse
muuttua talossa; minäkin tulen vain tänne ja tämä on minunkin kotini,
ja näin me saamme olla yhdessä ja te olette meidän äitimme."

"Oi Riko, että tämä joutuikin juuri sinulle! Onpa hyvä Jumala johtanut
kaikki hyvin! Nyt saan antaa tämän kaiken sinulle ja kuitenkin hyvällä
omallatunnolla jäädä tänne! Minä tahdon mielelläni olla äitisi, Riko;
olenhan jo kauan rakastanut sinua kuin omaa lastani. Tästä puoleen on
sinun sanottava minua äidiksi ja samoin Stinelin ja me olemme
onnellisin perhe koko Peschierassa."

"Nyt meidän on laulettava laulumme loppuun", huusi Silvio, joka tahtoi
sävelissä päästää ilonsa ilmoille; ja Riko ja Stineli yhtyivät
suurimmalla ilolla uudestaan laulamaan, sillä heidänkin sydämensä oli
riemua täynnä. Kun he pääsivät loppuun, sanoi Stineli:

"Nyt tahtoisin laulaa toisenkin laulun sinun kanssasi, Riko; tiedätkö
minkä?"

"Tiedän", vastasi Riko, "ja sen minäkin lautan mielelläni. Alotamme
suoraan mummun mielivärssystä." Hän pani sävelen alulle ja lauloi
kauniimmin ja hartaammin kuin milloinkaan ennen. Stineli yhtyi häneen
kaikesta sydämestään:

    "Ei erhetysten pelkoa,
    kun Herra johdattaa.
    Niin, Hänen kaikki aikeensa
    ne parhaan lopun saa.

    Siis taivu Herran johtohon
    sa hiljaa vaieten,
    niin osanasi rauha on
    ja riemu ijäinen!"

Mutta Rivaan ei Riko lähtenyt sinä päivänä. Äiti Menotti neuvoi häntä
heti menemään emännän luo kertomaan muuttuneista olosuhteistaan,
pyytämään häntä lähettämään toisen viulunsoittajan Rivaan, ja vielä
tänään muuttamaan taloonsa asumaan. Tämä ehdotus miellytti Rikoa ja hän
riensi heti pois. Emäntä kuunteli suurimmalla hämmästyksellä Rikon
tiedonantoja. Kun Riko oli lopettanut kertomuksensa, huusi emäntä
miestänsä saapuville, osoitti suurta iloa ja toivotti Rikolle
kaikenpuolista siunausta talossaan, ja tekikin sen täydestä sydämestä.
Hän olisi hyvin kernaasti edelleenkin pitänyt Rikoa luonaan, ja viime
aikoina hän oli hautonut mielessään sellaista epäluuloa, että "Kolmen
kruunun" emäntä tavoitteli Rikoa itselleen ja koki tehdä tämän
nurjamieliseksi emäntäänsä kohtaan; ja sitä ei emäntä voinut sietää.
Nyt nämä tuumat ainakin raukesivat tyhjiin, ja kernaasti hän soi
Rikosta tulevan maatilanomistajan; sillä emäntä oli aina suonut hänelle
kaikkea hyvää. Mies puolestaan iloitsi erityisesti tästä, sillä hän oli
tuntenut Rikon isän eikä nyt laisinkaan voinut käsittää miksei hän jo
ennen ollut huomannut kuinka Riko oli hiuskarvalleen isänsä näköinen.
Näin Riko ystävällisesti erosi tästä talosta, ja kun emäntä vielä
kerran oven edustalla antoi hänelle kättä, suositteli hän itseään
Rikolle siltä varalta, että tämä ehkä tulevaisuudessa viettäisi jotain
juhlaa oman kotinsa ulkopuolella. Vielä samana iltana tiesi koko
Peschiera Rikon elämäntarinan; kuinka emäntä oli pitänyt hänestä huolta
ja paljon muuta sen lisäksi. Jokainen soi kernaasti Rikolle tämän
onnen, ja he sanoivat toinen toiselleen: "Hän sopiikin pienen
maatilansa haltijaksi niin hyvin kuin hän olisi juuri sitä varten
luotu."

Mutta äiti Menotti ei oikein tiennyt kuinka hän olisi järjestänyt talon
kyllin hyvin uutta omistajaa varten. Hän pani häntä varten kuntoon
yläkerrassa suuren huoneen, jonka molemmat ikkunat olivat puutarhaan ja
järvelle päin. Huoneen seiniä kaunistivat sievät, pienet, valkoiset
marmorikuvat, pöydälle pantiin hyvältä tuoksuava kukkavihko. Koko huone
oli niin soman ja juhlallisen näköinen, että Riko hämmästyneenä jäi
ovelle seisomaan, kun hän Stinelin saattamana tuli yläkertaan, missä
äiti Menotti oli häntä vastaanottamassa. Mutta kun tämä otti häntä
kädestä ja vei ikkunan luo, josta hän näki välkkyvän järven ja
sinipunervat vuoret sen taustassa, tuli Rikon sydän niin tulvilleen
iloa ja kiitollisuutta, ettei hän voinut kuin hiljaa sanoa:

"Oi, kuinka kaunista! Nyt saan vihdoinkin olla kotona!"

Alakerran miellyttävässä huoneessa, jonka avonainen ovi johti
puutarhaan, vallitsi siitä illasta asti, kun Riko muutti taloonsa,
sellainen ilo ja puhdas onni, ettei yksikään sen neljästä asukkaasta
huomannut kuinka nopeasti aika kului.

Päivällä kulki Riko viheltävän palvelijansa mukana katsomassa
viikunapuita ja maissipeltoja, sillä hänen täytyi oppia hoitamaan
viljelyksiään. Silloin palvelija ajatteli itsekseen: "Minäpä osaan
enemmän kuin herrani", ja ylpeys nousi hänelle hieman päähän. Mutta
iltaisin kuului valaistusta huoneesta puutarhaan niin kauniita,
liikuttavia säveleitä, että palvelija nojautui aitausta vasten ja
kuunteli tuntimääriä; hän piti, näet, soitosta enemmän kuin mistään
muusta. Silloin hän sanoi itsekseen: "Minun herrani osaa kuitenkin
enemmän kuin minä", ja hän alkoi suuresti kunnioittaa herraansa.




YHDESKOLMATTA LUKU.

Päivänpaistetta Gardajärvellä.


Näin oli kaksi vuotta lentämällä kulunut, toinen päivä aina toistansa
hauskempana. Silloin tiesi Stineli,. että nyt oli hänen lähdettävä.
Kovin täytyi hänen ponnistella alakuloisuutta vastaan, sillä hyvin
raskasta oli ajatella lähtöä kotiin, josta ehkei enää saisi palata
tänne. Rikokin tiesi, minkä nyt täytyi tapahtua ja moneen päivään hän
ei puhunut muuta kuin kaikkein välttämättömimmistä asioista. Tämä
tuntui äiti Menotista varsin salaperäiseltä, ja hän alkoi tiedustella
syytä, sillä hän oli aikoja sitten unohtanut koko Stinelin rippikoulun.
Kun tuo huolestuttava asia tuli ilmi, sanoi rouva Menotti rauhoittaen:
"Varmaan voimme odottaa vielä vuoden." Ja niin elettiin iloisesti vielä
vuosi eteenpäin.

Mutta kolmantena vuonna tuli Bergamosta sana, että sinne oli saapunut
vuoristosta muuan, joka oli saanut toimekseen viedä Stineli mukanaan
kotiin. Nyt täytyi lähdön tapahtua. Pikku Silvio käyttäytyi kuin hullu,
mutta ei mikään auttanut; kohtaloa hän ei voinut muuttaa. Äiti Menotti
sanoi kolmen viimeisen päivän kuluessa yhtä mittaa: "Tule vain
takaisin, Stineli; lupaa isälle mitä ikänä hän tahtoo, kun hän vain
laskee sinut tulemaan."

Riko ei sanonut sanaakaan. Sitte lähti Stineli matkoihinsa, ja siitä
päivin tuntui kuin taloa olisi varjostanut harmaa, raskas pilvi, vaikka
päivä paistoi ulkona yhtä kauniisti kuin ennenkin. Tätä kesti
marraskuusta aina pääsiäiseen saakka, jolloin kaikki ihmiset pitivät
ilojuhlaa; mutta ystäviemme talossa vietettiin hiljaista elämää, Kun
juhla oli ohi ja koko puutarha kukki ja tuoksui vielä entistä
ihanampana, istui Riko eräänä iltana Silvion vieressä ja soitteli
kaikkein surullisimpia säveleitään, joista pikku Silvio tuli varsin
alakuloiseksi. Mutta samassa kuului puutarhasta ääni: "Riko, Riko, eikö
sinulla ole iloisempaa vastaanottoa minua varten?"

Silvio parkaisi kuin olisi ollut suunniltaan. Riko viskasi viulunsa
vuoteelle ja juoksi ulos. Äiti syöksyi säikähtyneenä huoneeseen.
Silloin ilmestyi ovelle Riko Stinelin kanssa. Ja kun Stinelin silmät
taas hymyilivät huoneessa -- silloin palasi kadoksissa ollut
päivänpaiste ja jälleennäkemisen ilo oli suurempi kuin yksikään heistä
olisi eronhetkenä voinut edes aavistaa. Siinä he taas istuivat pöydän
ympärillä Silvion vuoteen vieressä, ja nyt kyseltiin ja kerrottiin ja
juteltiin ja yhä uudestaan riemuittiin, kun raskas eron aika oli
päättynyt. Ja siitäpä syntyi juhla-ilta sellainen, että olisi voinut
luulla näiden neljän ihmisen saavuttaneen maailman korkeimman onnen.
Mutta Rikosta tuntui toisin. Keskellä toisten riemua hän alkoi taas
miettiä niinkuin muinoin; ei sitä kuitenkaan kestänyt niin kauan kuin
silloin. Nähtävästi hän jotakuinkin pian tuli tyydyttävään
lopputulokseen, sillä äkkiä miettiminen loppui, ja hyvin päättävästi
hän lausui:

"Stinelin täytyy heti paikalla ruveta minun vaimokseni, muuten hän
vielä kerran lähtee luotamme, ja sitä me emme kestä."

Silvio joutui aivan haltioihinsa tästä ehdotuksesta, eikä kestänyt
kauan ennenkuin kaikki olivat yksimielisiä siitä, että niin oli asia
järjestettävä eikä toisin. --

Ihanana toukokuun päivänä kulki pitkä juhlasaattue kirkosta kohden
"Kultaista aurinkoa". Etunenässä asteli komea, pitkä Riko ja hänen
rinnallaan ilosilmäinen Stineli tuore kukkaseppele päässä. Sitte tuli
kahden peschieralaisen pojan vetämissä, pehmeiksi päällystetyissä
vaunuissa pikku Silvio, ilosta loistavana niinkuin mikäkin
voitonsankari ja hänen jäljessään kulki kahisevassa juhlapuvussaan äiti
Menotti hyvin liikutettuna. Hänen takanaan astui palvelija suuren, koko
rintaa peittävän kukkavihkon koristamana, ja sitte seurasi koko
Peschiera äänekkäin myötätunnon osoituksin, sillä kaunista pariskuntaa
tahtoi jokainen nähdä ja juhlia. Koko Peschieran väestöllä oli kuin
yhteinen perhejuhla, kun kadonnut ja takaisin tullut Peschieran poika
nyt perusti oman kodin omalla synnyinseudullaan.

Mahdotonta on kuvailla "Kultaisen auringon" emännän voitonriemua, kun
hän näki kulkueen tulevan taloonsa! Milloin ikään sittemmin oli puhe
muiden, joko ylhäisten tai alhaisten, häistä, silloin emäntä aina sanoi
halveksivasti:

"Tuo kaikki ei ole mitään Rikon häiden rinnalla, jotka vietettiin
'Kultaisessa auringossa'."

Kukkatarhatalosta ei päivänpaiste sittemmin koskaan kadonnut; mutta
Stineli pitikin huolta siitä, ettei "Isä meidän" rukousta siellä
milloinkaan unohdettu, ja joka sunnuntai-ilta soi "mummun laulu"
heleänä yli puutarhan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60843 ***